Isoveljeni, sisaruksistani kaikkein läheisin menehtyi varhain lauantaiaamuna ilmeisesti sairauskohtaukseen. Kukaan, ei edes hänen vaimonsa tiennyt mistään sairaudesta, joten kuolema tuli meille kaikille järkyttävänä yllätyksenä. Mitään ei ollut tehtävissä.
Somemaailma ei ehkä ole paras paikka purkaa surua ja ahdistusta, mutta jotenkin aikaa on kulutettava ja saatava ajatuksia suunnattua eteenpäin. Mikään ei tuo veljeäni takaisin, ei mikään. Vain aika helpottaa tätä lohduttomuutta.
Näin veljeni keskiviikkona hyväntuulisena ja hymyilevänä. Sellaisena hän tulee jäämään sydämeeni. Ystävät, pitäkää rakkaistanne huolta silloin, kun se vielä on mahdollista.
Jarmo-veljeni, minulla on niin ikävä sinua!
Me teemme lähtöä,
voi hyvin, veljemme meri!
Me otimme hiukan hiekkaasi,
hiukan sinistä suolaasi,
hiukan äärettömyyttäsi,
hiukan valoasi.
Ja suruasi hivenen.
Paljon sinä kerroit meille
kohtalosta ja onnesta.
Nyt meillä on hiukan enemmän toivoa,
me olemme hiukan kypsyneet.
Me teemme lähtöä,
voi hyvin, veljemme meri!
- Nazim Hikmet-