 |
| En aivan ehtinyt vangita vesitippaa valokuvaan - leikkimökin katon eteläpuoli auringossa. |
Upean aurinkoinen kevättalvipäivä tai oikeastaan viittä vaille kevätpäivä, sillä maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi ja huomenna on maaliskuu. Vaikka eilen tuli taas muutama sentti lunta lisää, ei se mitenkään hälvennä näitä hienoja kevättunnelmia: linnut konsertoi pensaissa ja räystäät tippuu. Voisivat toki tippua kolinalla, sillä katolla on jo aika paljon lunta, mutta nyt tarkoitan etelänpuolen auringonpaisteen aikaansaamaa sulamisvettä, joka tippuu ja lirisee ihan äänekkäästi. Pihalla tepastellessani katselin lumipenkkoja jo sillä silmällä, että mistä alkaisin ensimmäisenä varjon kasoja aurinkoisille paikoille lapioimaan. No, vielä siitä ei olisi mitään hyöytyä, sillä joka paikassa tuota valkoista ainetta on yllin kyllin eikä sen siirtelemisestä olisi yhtään mitään hyötyä. Ellei nyt sitten kuntoilunäkökohtaa huomioida.
"Siisti täytyy aina olla"
sanoi kissa hietikolla -
raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.
-Lauri Viita-
Juuso on totaalisen tymppääntynyt talveen ja lumeen. Ulos tultuaan se pinkaisee pikaisesti kaivamaan vessakuoppaa lähimpään sopivaan paikkaan ja tarpeensa tehtyään oitis takaisin kotiovelle. Mitäs sitä suotta tassujaan palelluttaa, kun sisällä odottaa lokoisat oltavat sohvansaumassa. Eläimet ovat kyllä äärimmäisen fiksuja, sillä Juusokin on vähentänyt syömistä liikunnan vähentymisen myötä. "Kun ei energiaa kulu, ei sitä kannata varastoonkaan tankata,"
se luultavasti tuumii. Ai, että! Pystyisinpä itse samaan. Iltaisin Juuso yleensä aktivoituu ja pyörii levottomana ympärillämme. Selvästi se haluaa jotain ja tulee välillä viereeni naukumaan vaativasti. Ei kelpaa ruoka, ei viihdykkeet. Ulos pitäisi päästä pissalle, mutta kun siellä on niin kylmää. Ei yhtään tuoretta ruohoa pureskeltavaksi eikä pahemmin hiirenpullukoita jahdattavaksikaan. Monena iltana katti suostuu lähtemään ulos vasta meidän ihmisten nukkumaanmenoaikaan. Tylsää lähteä ulkoiluttamaan kissaa, kun on jo harjannut hampaansa ja miltei ehtinyt kaivautua lämpöiseen petiin. Ei auta. Juuso ei mene hiekkalaatikolleen, jos vain yksikin hätyytettävä ihminen talosta löytyy. Ellei naukumisella saa isäntäväkeä liikkeelle, kannattaa hyppiä muutaman kerran verhon takana olevaa tapettiseinää vasten kynnet sopivasti valmiina repimään pitkiä viiltoja. Jo syntyy liikettä ja karvakasa pääsee ulos vessakäynnilleen.
Viikko sitten kaivoin lumihankeen polun omenapuille. Piti päästä pudottamaan niiden oksille kasaantuneet lumet ja tallaamaan nietosta, jotta jänöjussit eivät pääsisi ruokailemaan hedelmäpuitamme. Aikamoinen urakka siinä kaivamisessa oli ja pariin kertaan sen jälkeen on jo täytynyt käydä tallaamassa polun pohjalle satanutta uutta lunta matalammaksi. Juuso tykkää kovasti polusta, kun sen ei tarvitse kahlata hangessa. Tosin hankikin jo kantaa kissaa ja näyttää kuin se kävelisi vetten päällä tepastellessaan keveänä ihmisen vyötärön korkeudella.
Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä -
kesä tulee, ihanaa!
-Lauri Viita-
Hanki oli rikkumattoman puhdas ja sen muodot mukavan pehmeät ja pyöreät. Eipä uskoisi, että tuon kumpareen ja taustalla näkyvien puiden välissä kulkee valtatie 1 ja tässä etualalla kevyen liikenteen raitti, jossa tämänkin kuvan ottohetkellä kulki parijonossa luokallinen koululaisia opettajansa johdolla. Olivat olleet kaiketi kirjastossa ja palasivat nyt takaisin kouluun. Usein pienemmät koululaiset ryömivät kotimatkallaan kaikki kävelytien reunustat mullin mallin, mutta tämä kohta oli säästynyt omassa rauhassaan. Muistan kyllä omatkin alakoulun aikaiset koulumatkani. Syksyllä kerättiin tyttöjen kanssa jäisiä puolukoita koulureppuun ja siellä ne sitten sulivat värjäten oppikirjojen sivut punaisiksi. Keväällä piti kahlata kaikki tienojat ja kotona sitten oli odotettavissa tukkapöllyä, sillä eivät ne villasukat ja saappaat ehtineet niin nopeasti kuivumaan, kuin olisi pitänyt. Aamulla oli lähdettävä kouluun märillä saappailla ja kotimatkalla taas unohduttiin samoihin ojiin saappaita kastelemaan.
Tällaisen hienon posliinimamsellin tai porvarisfröökynän, kuten poikani sanoo, sain kerran ystävältäni. Alkuun neito seisoi keittiön työpöydällä katsellen meitä niin ruokapöydän ääressä kuin minua leipoessani. Sitten totesin neidon kovasti pölyyntyvän ja siirsin hänet vitriinin muiden posliini-ihmisten seuraan. Onhan hän toki hiukan eri aikakaudelta kuin esimerkiksi alla olevan kuvan kartanopariskunta, mutta hyvin kuuluvat sopivan jopa samalle hyllylle. Olisivatko nämä juhlatamineisiin pukeutuneet hienot ihmiset peräti aatelisia, kreivi kreivittärensä kanssa valmistautumassa vieraiden vastaanottoon? Sitä en tiedä, mutta mikäpäs estää näin ajattelemasta. Hiljainen posliiniyhdyskuntani tyytyy ihan kaikkiin aatoksiin, joita heistä kehittelen.
