Vietin eilisen päivän Pojan kanssa Tallinnassa. Lähdimme katsomaan Viron merimuseon tiloissa parhaillaan esillä olevaa Titanic -näyttelyä. Eipä liene henkilöä, joka ei olisi kuullut tuosta kenties maailman tunnetuimmasta merionnettomuudesta. Kiinnostavuutta on lisännyt laivalla matkustaneiden merkkihenkilöiden ja varakkaiden sukujen edustajien menehtyminen sekä onnettomuudesta 1997 tehty James Cameronin ohjaama draamaelokuva, jonka pääosissa esiintyivät Leonardo di Caprio ja Kate Winslet. Titanic on yhä Suomessa kaikkein eniten katsottu elokuva.
White Star Line -yhtiön aikansa suurin ja loisteliain Titanic -höyrylaiva törmäsi 14.4.1912 neitsytmatkallaan jäävuoreen ja upposi runsaassa kahdessa tunnissa vieden hyisen meren syvyyksiin 1500 ihmistä, vaikka sen väitettiin olevan uuden laipiorakenteensa vuoksi uppoamaton. Laivalla oli pelastusveneitä vain puolelle matkustajista ja Titanicin onnettomuuden seurauksena pelastusveneiden määrän perusteeksi tulikin matkustajamäärä ja myös radiolaitteiden käyttöä lisättiin meriliikenteessä merkittävästi.
Titanicin hylky löydettiin 1985, se makaa lähes neljän kilometrin syvyydessä ja sinne tehdään nykyisin turistisukelluksia. Hylky määrättiin vuonna 2012 Unescon vedenalaista kulttuuriperintöä koskevan sopimuksen piiriin. Hylystä on nostettu monenlaista esineistöä, jota on esillä näyttelyssä. Esillä on myös rekonstrutkiot 1. ja 3. luokan hyteistä, laivan käytävästä ja tietenkin tuo kuuluisa portaikko, jossa Titanic-elokuvan rakastavaiset kohtasivat.
Titanic-näyttely oli toki mielenkiintoinen ja ainakin minun mielestäni hyvin rakennettu. Kannatti kuitenkin tutustua myös itse merimuseoon, joka avattiin vuosi sitten keväällä. Museo on perustettu Lennusadamassa eli Lentosatamassa sijaitseviin ainutlaatuisiin vuosina 1916-1917 rakennettuihin vesilentokonehalleihin ja toteutus on kyllä hieno. Hallit eli hangaarirakennus on toiminut osana Pietaria suojellutta Tallinnan-Porkkalan merilinnoitusketjua. Rakennuksessa oli aikanaan maailman isoin ilman keskipylväiden tukea seisova teräsbetoninen kupolikatto.
Sinänsä en ole erityisen innostunut merenkulun sotaisesta puolesta, mutta pitihän sitä tarttua tilaisuuteen ja kavuta vielä 2011 vedessä olleeseen Lembit-sukellusveneeseen. Olen aina ihmetellyt, kuinka joku kykenee viettämään pitkiäkin aikoja ahtaissa tiloissa meren syvyyksissä ja tuon sukellusvenevierailun jälkeen ihmettelen sitä vieläkin enemmän. Olot ovat karut ja moottoriöljyn haju leijuu vieläkin nenässäni.
Aikaa säästääksemme ajoimme satamasta taksilla suoraan museoon. Sinne kävelisi noin vartissa, mutta seutuja tuntemattomalla on aina riski hortoilla harhaan ja siten kuluttaa vähäistä aikaa oikean suunnan etsimiseen. Olimme suunnitelleet käyttävämme museon ja näyttelyn tutkimiseen puolitoista tuntia, mutta enemmän meni aivan huomaamatta ja silti tuntui, että vähän tuli kuitenkin päältä räävittyä. Merimuseoon kannattaa ehkä tehdä toinenkin reissu, jolloin voisi keskittyä näkemättä jääneisiin asioihin.
Palasimme kaupungille kävellen, reitti oli helppo, sillä Viru-hotelli näkyy aika hyvin pian museosta lähdön jälkeen. Aivan museon vieressä sijaitsee myös pahamaineinen Patarein vankila, joka ei tosin enää ole käytössä. Patarei rakennettiin alkujaan merilinnoitukseksi ja se valmistui 1840. Vankilaksi se muutettiin 1920 ja viimeinen vanki lähti sieltä 2002. Vuodesta 2006 Patareissa on toiminut vankilamuseo, tosin vain 18.5. - 25.9. välisenä aikana. Rakennuskompleksi on ollut useaan kertaan myynnissä ja se on varsin huonokuntoinen. Luultavaa onkin, että alueen käyttö tulee muuttumaan ja vankilankin osalta mennyt aika katoaa.
Poika lähti omille teilleen ja hyppäsi ratikkaan Linnahallin pysäkillä ja minä jatkoin kävelyä kohti Vanhaa kaupunkia. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.
