sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Karvaiset kasvimme keväässä

Sinivaleunikko - Meconopsis betonicifolia

Uutisten mukaan terminen kevät alkoi Etelä- ja Lounais-Suomessa jo reilu kuukausi sitten eli ennen maaliskuun 15. päivää. Sen jälkeen kevät ei sitten ole edennyt laisinkaan, vaan on pysynyt paikalleen jämähtäneenä. Terminen kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila nousee pysyvästi nollan yläpuolella. Kevään hitaan etenemisen havaitsemiseen ei edes Ilmatieteen laitosta tarvita. Jokainen huomaa sen ulos mennessään.

Tarhakylmänkukka - Pulsatilla vulgaris

Sipulikukkien väri-ilottelua on saanut odottaa pitkään ja hartaasti. Piippoja nousee mullasta jotenkin harvakseen, eivätkä ne näytä millään jaksavan avautua. Kaipa minäkin piippojen sijassa pysyttäytyisin mieluummin mullan turvallisessa maailmassa.

Pientä eloa sentään penkeistä välillä löytää. Päivänliljapenkistä löysin kaksi pikkuruista karvakaverusta eli ihan itse siemenestä kasvattamani sinivaleunikot ovat selvinneet talvesta ja kurkistavat mullasta. Samoin Pikkupuutarhan Kivipenkissä ovat nousseet kumpainenkin loppukesästä sinne istuttamani tarhakylmäkukka. Toisen pitäisi olla rubra eli punainen.


Ristiturvatko kenties, vai mikä otus on käynyt napsimassa osan piipoista. Ainakin posliinihyasintit maistuvat jänöille, sillä jättävät usein papanalahjansa siihen viereen.

Sinivuokko - Anemone hepatica

Sinivuokotkaan eivät pidä mitään kiirettä nuppujensa avaamisella. Yksi ainokainen sentään uhmaa koleita ilmoja muiden pysytellessä tiukasti nuppuisina.

Leskenlehti - Tussilago farfara

Leskenlehtihavaintoja on jo raportoitu pidemmän aikaa, mutta minun ensimmäiseni osuivat silmiin viime viikolla. Auringossa niitä kukkii ojien pientareilla keltaisenaan, mutta pilvisenä päivänä voi joutua hetken etsiskelemään. Hyvin nuppuiset leskenlehdet naamioituvat karikkeeseen.


Lauantaina uskaltauduimme poistamaan jänisverkot pihan puilta ja pensailta. Jos vaikka tuulet laantuisivat ja lämpiäisi niin, että saisi vihdoin alapihankin kunnolla haravoitua. Kukkapenkeistäkin on vielä valtaosa siivoamatta. Niiden siistimiseen tarvittava multa on vielä jäässä. Suursäkin reunamilta olen saanut kaavittua sen verran, että multaa on riittänyt etupihan kukkapenkkeihin.


Myös alapihan lehtikompostit ovat umpijäässä. Ne pitäisi tyhjentää ja siirtää toiseen paikkaan mahdollisen aidan rakentamiseksi. Metsän kaatumisesta tuli paljon ylimääräistä hommaa verrattuna normikevääseen. Lisäksi olen edelleen muuttuneesta tilanteesta jotenkin niin ymmälläni, että töihin tarttuminen kangertelee. Eiköhän se tästä.
 

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kylläpä maisema muuttui!

Merkittyjä puita

Viikko sitten talomme toisella puolella oli vielä tämän näköistä. Ei niin suuri, mutta sitäkin tiheämmin kasvava kunnan puistometsikkö on vuosikausien ajan toiminut asukkaiden läpikulkupaikkana, lasten retkikohteena ja myös meidän Juuson ulkoiluttamisalueena.


Olemme tienneet, että jonain päivänä metsään tulee hiekkapintaiset ja valaistut reitit tonttimme toiselle laidalle rakennettavalle korttelikentälle. Suunnitelmat niin kentän, kuin koko alueen tiestönkin rakentamiselle esiteltiin asukkaille jo 2012, mutta sen jälkeen kunta on siirtänyt projektille budjetoidun summan kerta toisensa jälkeen kunnan eteläosien kohteisiin. Olemme jo niin tottuneet siihen, että kunta unohtaa ja sivuuttaa pohjoisosansa kehittämisen. Kylällämme toimii erittäin aktiivinen kyläyhdistys ja viime vuosina myös valtuutetut yli puoluerajojen ovat alkaneet yhdessä ajaa kylän etuja.


Viime vuoden lopulla kunta vihdoin hyväksyi budjettiin rahat alueemme kunnostukseen ja sen jälkeen tapahtumat ovatkin lähteneet luistamaan. Kiirastorstaiaamuna kaksi metsuria sahoineen ilmestyi alapihamme tuntumaan karsimaan pienempiä puita pois tehden näin tilaa isoille metsätyökoneille. 


Tiistaiaamuna heräsin siihen, että jokin jymähti oikein kunnolla ja astiat helisivät kaapeissa. Vilkaisin ikkunasta ja siellä puuta meni nurin nopeammin, kuin ehdin vaatteita ylleni pukea. Illansuussa kotiin palattuani tonttimme toisen sivun metsikkö oli jo putsattu ja osa toisestakin sivusta. Keskiviikkona toinen kone kaatoi loppuja puita ja toinen keräsi tukkeja ja oksia hakkuualueen laitaan pois kuljetettavaksi.


Torstaina hävisi naapurimetsiköstä loputkin puut. Alkuperäinen suunnitelma oli kuulemma harventaa puita sen verran, että kulkuväylät kentälle saataisiin rakennettua. Kunnan edustaja antoi torstaiaamuna metsureille ohjeet, että kaikki puut pois. Varmasti hänen päätökseensä vaikutti se, että tiheässä metsässä puut olivat kasvaneet toispuoleisiksi ja metsän harventuessa jäljelle jääneet puut olisivat jääneet liian altiiksi myrskytuulille.

Työkoneen oikealla puolella oleva puu kuuluu säilytettäviin.

Puutarhurin mukaan kaatoalueelle tuli jättää muutamia puita. Ihmetyttää, että ne muutamat jäljelle jätetyt ovat sitten metsän surkeimpia. Sellaisia, joita metsäkoneet ehtivät jo kaatohommissa osittain vahingoittaa. Metsikössä olisi ollut myös muutamia nuoria mäntyjä, jotka olisivat ansainneet tulla säästetyiksi. 


Tässä näkymä tieltä entiseen metsikköön, jonka läpi pari polkua kulki kohti toisella laidalla olevia taloja ja tietä. Vasemmalla pilkottaa meidän talomme. Torstaiaamuna tästä kaadettiin vielä tuo keskellä näkyvä iso koivu ja oikean laidan kuuset. Sen jälkeen työ jatkui kaukana näkyvien talojen kohdalla olevien puiden kaatamisella.

Meidän alapihan iso mänty ja vaahtera ovat kohta näkymän ainoat isot puut.

Meidän pihaamme tulee nyt kauan kaivattua valoa. Keskiviikkoiltana keittiöömme paistoi ilta-aurinko ensimmäisen kerran 20 vuoteen. Metsän katoamisella on myös kielteiset puolensa. Sen olen huomannut tänään kovan tuulen puhaltaessa koko päivän. Terassilla kolisee ja rämisee ja tuulikello kilkattaa niin voimallisesti, että kohta siitä on naru poikki. Milloinkaan mikään tuuli ei ole näin kovasti ja meluisasti meidän pihaamme osunut. Pääsen pihakäytävätkin haravoimaan uudelleen, sillä tuuli on lennättänyt kaikki kuivat lehdet ympäristöstä pitkin pihaa.


Korttelikentän ja meidän tonttimme väliin kunnan on tarkoitus istuttaa isotuomipihlajaa ja pihasyreeniä sekä muutaman mongolianvaahteran. Tonttimme kasvimaan puoleisen nurkan läheisyyteen rakennetaan pieni leikkipaikka keinuineen, hiekkalaatikoineen ja penkkeineen. Sinne on suunnitelmassa merkitty koivuangervoa ja purppuraheisiangervoa. Vaan mitäpä tapahtuu talomme päädyn puoleiselle raivatulle alueelle? Hiekkapintaiset kulkureitit eivät koko aluetta täytä ja sinne oli tarkoitus jättää olemassa olevia puita. Jääkö rikottu metsäpohja kasvamaan vattua ja vesakkoa, kun alueelta lähtikin kaikki puut?


Mielenkiintoista on myös nähdä, kuinka kauan puunrungot ja risukasat paikoillaan pysyvät. Koko projektin on tarkoitus valmistua ensi vuoden lokakuun loppuun mennessä. Sen verran monta vuotta olen kunnan touhuja katsellut ja todennut, että varsin usein hommat tuppaavat jäämään puolitiehen.Tehdään se, mikä on pakko ja mihin rahat riittävät. Loppua kohden säästetään ja oikaistaan.

Nämäkin kuvan kuuset ovat jo kaadettuja.

Aiemmin emme ole kokeneet tontin aitaamista kovin tärkeäksi. Metsän kaaduttua paljaus on konkreettista ja arveluttaa myös se, kuinka hyvin pihamme yksityisyyttä kunnioitetaan. Pyöriikö leikkipaikan lapset meidän kasvimaalla, mietityttää. Alueellamme ei ole juurikaan esiintynyt ilkivaltaa. Ainut kerta taisi tapahtua muutama vuosi sitten, kun pari naapuriston alakouluikäistä tyttöä kävi kahtena päivänä riipimässä rinteestä sammalleimut ja terassin kukkaruukusta orvokit. Tyttöjen kourat eivät tahtoneet riittää riivityille kukille ja pudonneita seuraamalla löysin syylliset. Vanhemmat kielsivät ensin omien lastensa osallisuuden, mutta tosiasioiden edessä tytöt olivat tunnustaneet ja tulivat seuraavana iltana vanhempiensa kanssa pyytämään anteeksi. 


Puutarhan mikroilmasto on nyt totaalisesti muuttunut. Miten se vaikuttaa kasveihin, aika näyttää. Talon puistopäätyyn rakentunut metsäpuutarha muuttui kertaheitolla joksikin muuksi. Samoin etupihan Pikkupuutarha tulee jatkossa saamaan merkittävästi suuremman valopanostuksen, kuin koskaan sen oloaikana aiemmin. Häviääkö sammal nurmikoilta ja loppukesän iänikuinen kosteus omenapuiden lomasta? Kasvihuonekin saa aurinkoa koko päivän.


Nämä viime päivät ovat menneet uuteen maisemaan totutellessa. Iltaisin ennen pimeyden laskeutumista olemme kiertäneet ikkunasta toiseen tuijottamassa toisenlaista tosi-tv:tä. Kun työkoneet ovat seisahtuneet, ihmettelemme ikkunoista näkyviä taloja, joiden olemassaolon olemme tienneet, mutta jotka eivät ole koskaan meille näkyneet.Tuntuu ihan oudolta. Kuvittelin hyppiväni riemusta, kun varjostavat puut kaadetaan. Enemmän olen hämilläni, sillä en osannut varautua tällaiseen avaruuteen ja muutoksen mittakaavan suuruuteen. Vähän olen eksyksissä, kuten metsän linnut. Tiistai-iltana kyyhkyspariskunta lenteli sinne tänne aivan paniikissa. Taisi niiden pesäkuusi kaatua päivällä. Samoin pikkulinnut käyttäytyivät aivan oudosti ja lentelivät ja pomppivat pitkin pihamaata.

Kurkiaura korkeuksissa 5.4.

Seuraavat puolitoista vuotta elämme työmaan keskellä, kun tiet rakentuvat uuteen muotoon ja hieman villistä asuinympäristöstä muokkautuu säntillisesti piirustusten mukaan toteutettu taajamamiljöö. Ilmassa on haikeutta, mutta myös annos uuteen virittäytymistä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pitkäperjentain reippailua


Pääsiäisenä oli tarkoitus tehdä yhtä sun toista pihamaalla. Pariin otteeseen yritinkin, kun aurinko välillä paistoi niin kauniisti. Pian pihalle päästyäni taivas meni pilveen ja ajoittain maahan leijaili valkoisia lumihiutaleita. Tuuli on puhaltanut taatusti Jäämereltä, eikä lämpötila parhaimmillaankaan ole paljon nollan yläpuolelle kivunnut. Öisin on ollut ihan kunnon pakkasia. Aamullakin vielä -6 astetta. 


Pitkäperjantaina ohjelmamuutoksia tuli kesken kylämatkan ja teimme pikapäätöksen kurvata kotiinpaluun sijasta Nuuksion kansallispuistoon. Peruuntuneen pihagrillikauden avajaisten vuoksi olimme pukeutuneet ulkoilutamineisiin ja repussa oli tuliaisiksi tarkoitettuja eväitä. Kun vielä kamerakin oli matkassa mukana, päätös oli helppo.


Jos rauhaa ja hiljaisuutta kaipaa, Nuuksioon ei kannata mennä viikonloppuna eikä pyhinä. Silloin sinne ovat päättäneet mennä kaikki muutkin pääkaupunkiseudun luontoelämyksiä kaipaavat ihmiset. Aamuvarhaisella saattaa vielä pysäköintipaikan löytää helposti, mutta me emme ihan aamusta olleet liikkeellä ja hetken saimme pähkäillä, mihin auton tyrkkäisimme. 

Haukkalammen pysäköintipaikalle johtavan Haukkalammentien varressa pysäköinti on kielletty, sillä se on kapea ja Nuuksion kupeessa on myös kyseistä tietä käyttävää asutusta. Lisäksi pysäköinti saattaa tukkia reitin pelastusajoneuvoilta. Tästä huolimatta pysäköityjä autoja oli pitkin tien vartta. Ironisesti ajattelin, että pitäisikö metsää kaataa, jotta sinne saataisiin isompi parkkipaikka kaikille metsään haluaville?


Edellisen kerran Nuuksiossa olin puolitoista vuotta sitten. Sitä aiemmista käynneistä onkin sitten kulunut huikea määrä vuosia. Lapsuudessa Nuuksion kupeessa asuessa metsässä tuli käytyä marjastamassa joka kesä. Silloin se ei ollut kansallispuisto ja siellä saattoi kävellä tuntikausia törmäämättä ihmisiin. Ei myöskään ollut valmiiksi pohjustettuja ja merkittyjä kävelyreittejä, vaan silloin oltiin ihan aidosti aarniometsässä.

70-80-lukujen taitteessa kävin myös muutaman kerran marjastamassa Nuuksiossa. Edelleen metsäalue oli tuolloin melko koskematon, eikä mitenkään massojen suosima luontokohde. Sitten tulikin pitkääkin pidempi tauko, jolloin en Nuuksiossa käynyt ja jonka aikana siitä tehtiin kansallispuisto (v. 1994).


Haukankierros, n. 4 km.


Päätimme Ukkokullan kanssa aloittaa pitkäperjantain retkemme kävelemällä Haukankierroksen. Se on noin neljän kilometrin pituinen sinisellä merkitty Haukkalammen kiertävä rengasreitti, joka antaa ehkä parhaimman kuvan Nuuksion luonnosta. Alkutaipaleella muitakin kävelijöitä oli runsaasti, mutta pidemmälle päästyämme saimme nauttia myös ihan aidosta metsän hiljaisuudesta. Haukankierroksella korkeuserot ovat suuria ja kivien ja juurakoiden välissä mäkiä ylös tarpoessa pääsee kestävyyttään kokeilemaan ihan kunnolla.


Polut olivat pääasiassa sulat. Vain muutamissa varjoisimmissa paikoissa oli edelleen lunta ja jäätä. Siellä täällä purot kuljettivat rinteiltä lumesta sulanutta vettä iloisesti solisten kohti alavia maita ja ympäristön lampia. Jalkojen kastumista ei tarvinnut pelätä, sillä isompien purojen ja kosteikkojen yli on rakennettu siltoja ja pitkospuita.




.  







Minusta näytti, kuin edellisen käynnin jälkeen kaatuneita puunrunkoja olisi ollut enemmän. Pienen suoalueen kupeessa maahan romahtaneita kuusia oli sikin sokin ja pari polun yli kaatunutta oli selvästi sahattu poikki aivan vastikään. Kulkua haittaamattomat rungot saavat jäädä maatumaan ja muodostamaan osansa monimuotoisesta metsäelämästä. Paikoin oli aivan upeasti sammaloituneita runkoja.


Haukkalammen länsipuolella on noin 30 metrin pituiset teräsportaat. Ilman portaita kallion ylitys ja laskeutuminen sen toiselle puolelle olisikin aika hankalaa.









Haukkalammen alussa on komeat näkymät alas Haukkalammelle ja oheisessa kuvassa taasen reitin loppupuolella avautuva maisema Myllypuron laaksoon. Haukankierros jyrkkine nousuineen ja laskuineen tuntuu paljon pidemmältä, kuin vajaa neljä kilometriä. Huonokuntoisen ja jalkavaivaisen kannattaa miettiä, kokeileeko jaksamistaan ensin lyhyemmillä reiteillä.


Punarinnankierros, n. 2 km


Saavuttuamme Haukankierroksen päätteeksi jälleen Haukkalammen rantaan, päätimme kulkea vielä helpomman Punarinnankierroksen. Se on noin 2 km:n mittainen rengasreitti, jonka maasto on helppokulkuisempaa. Siellä on vähemmän jyrkkiä nousuja ja polut usein paljon leveämpiä. Kiviä ja juurakoita tämänkin reitin poluille osuu, joten ei se ihan helppo ole lastenrattaiden kanssa kulkijoille, vaikka niitäkin muutaman näimme.


Punarinnankierroksen opasmerkki on punainen. Sen varrelle osuu kuivaa kangasmaastoa ja tasaista kalliopintaa. Kiersimme reitin myötäpäivään siten, että kulku Valklammen rannalla osui matkan loppupäähän ennen saapumista Mustalammen nuotiopaikoille. 


Tuntui mukavalta, että lähes kaikki vastaantulevat kulkijat tervehtivät. Kuka milläkin kielellä. Useimmilla koiranomistajilla lemmikki oli sääntöjen mukaisesti kytkettynä, mutta aina joukossa on niitäkin, joiden mielestä säännöt eivät heitä koske. Eräs tällainen isompi naisporukka tuli vastaan lapsineen ja koirineen. Ensin pari kymmenvuotiasta poikaa hakaten ja ruhjoen kepeillä kaikkea ympärilla olevaa. Heidän perässään koirat irrallaan ja lopuksi naiset tyttöjen kanssa. 




















Punarinnankierroksen päätteeksi nälkä kurni vatsassa. Metsän suojissa kulkiessa kylmyys ei ollut haitannut, vaikka ajoittaisesta auringonpaisteesta huolimatta tuulikin välillä navakasti ja lämpötila oli aavistuksen nollan yläpuolella. Nuotiopaikalla oli paljon ihmisiä, joista useimmat tekivät jo lähtöä pois. Meidän ei tarvinnut sytyttää tulta, eikä hakea puita. Niitä oli jo valmiina. Tarvittaessa klapeja ja kirves löytyvät Mustalammen rannalla olevien nuotiopaikkojen kupeessa olevasta vajasta.
 

Saimme sopivasti suojaisan paikan ja pääsimme paistamaan makkaramme. Miten ruoka voikaan maistua taivaalliselta ulkona raittiissa ilmassa pitkän reippailun jälkeen. Makkarat syötyämme teimme tilaa seurueelle, joka nakkasi kilon painoisen marinoidun naudan ulkofileen makkararitilälle ja monenmoista pientä ruokakattilaa sen viereen. Sen verran hitaasti meidänkin makkarat paistuivat, että tuumasimme seurueen kenties yhä odottavan nuotiopaikalla lihansa kypsymistä.



Haukkalammen infopiste ja luontotupa olivat kiinni. Tarvittaessa aukioloajat voi tarkastaa Nuuksion kansallispuiston verkkosivuilta. Nuuksioon pääsee hyvin myös julkisilla, mutta esimerkiksi Haukkalammen luontotuvalle, josta meidänkin kiertämät rengasreitit lähtevät, on lähimmältä bussipysäkiltä matkaa noin 2 km. Voimat täytyy siis mitoittaa siten, että itse retken lisäksi jaksaa vielä kävellä takaisin bussipysäkille.


Nuuksion kansallispuisto on hieno luontokohde, jonne meneminen ja jossa kulkeminen on tehty tosi helpoksi. Samanlaisia luontoelämyksiä löytyy varmasti monesta muustakin paikasta ja ehkä aidompana, kuin mitä Nuuksio tänä päivänä edustaa. Itselleni oli toissasyksyinen Nuuksiokäynti täysine parkkipaikkoineen ja kaikkialle levittäytyvine ihmismassoineen aikamoinen pettymys, sillä muistin lapsuudestani sen koskemattoman ja aidon aarniometsän, jonka kauneus ja kesyttämättömyys veti hiljaiseksi ja nöyräksi. Kun sitten aikuisiän uusintakäynnillä törmäsin kaikkialla näkyvään kuluneisuuteen, ihmisten taukoamattomaan pölinään ja heidän jättämiinsä jälkiin, tunsin jonkun tärkeän illuusion lopullisesti särkyneen.


Maailma muuttuu, niin hyvässä kuin pahassakin. On hienoa, että meillä on kansallispuistomme ja että niihin meneminen ja niissä kulkeminen on tehty helpoksi. Kaikista ei ole extreme-retkeilijöiksi, mutta kaikille luontokokemukset tekevät hyvää. Vaikka Nuuksio nykyisessä olotilassaan saakin minut hiukan surulliseksi, olen siitä silti ylpeä. Jollei siitä olisi tehty kansallispuistoa, rakennusmaata hamuavat pääkaupunkiseudun kunnat olisivat varmasti sinne jo rivitaloalueineen ja marketteineen levinneet. Nykyisellään se on aikamoinen hengitysaukko ruuhkaisimman Suomen sydämessä. Vaikka olen asunut vuosikausia aivan Nuuksion kupeessa, en ole siellä käynyt. Nyt, kun olen sen löytänyt ikäänkuin uudelleen aion varmasti vierailla siellä säännöllisesti.