Yritin tänään tehdä töitä työpöytäni ääressä, mutta Juusopa päätti, että nyt hänen olisi aika saada hieman hellyyttä. Rapsutusten muodossa ilman muuta. Alkuun rapsuttaminen on aina mukavaa. Siitä seuraa ylenmääräistä kehräämistä ja mielihyvän hyrinää. Ilmeisesti Juusolla on parhaillaan jonkinlainen karvanvaihtoaika, sillä siitä lähtee ihan ylettömästi karvaa. Hetken päästä silittäjän naama ja kaikki muutkin paikat ovat täynnä kutittavaa ja suuhun pyrkivää karvaa.
Lapsuudenkodissa jonkun asettuessa toisen näkemisen esteeksi, esimerkiksi television eteen, tokaisi estetty, että "oliko isäs lasimerstari" Esitin saman kysymyksen Juusolle, kuitenkin hyvin tietäen, että sen isä oli isokokoinen ja villiintynyt tallikissa. Eikä Juuso kyllä minulle mitään vastannutkaan. Vaihtoi vain vähän asentoa ja vatkasi pikkaisen hännänpäätään. Siitä tietää, ettei sitä miellyttänyt käsieni siirtyminen sen pehmoisista vatsakarvoista näppäimistölle.
Olen usein ajatellut, että jos olisin eläin, haluaisin olla hännällinen eläin. Häntä olisi tosi kätevä monessa tilanteessa meillä ihmisilläkin. Sillä voisi huiskia hyttysiä pois iholta marjametsässä ja hyvin koulutettu häntä saattaisi toimia myös ylimääräisenä kätenä. Etenkin puutarhahommissa toivoisi välillä ylimääräisiä raajoja poimimaan käytettyjä työvälineitä talteen ja toisinaan kastelukannunkin soisi kulkevan vakiovarusteena pihamaalla tiluksia katsellessa.
Viime päivinä olen katsellut Juuson tapaa pörhistää selkäkarvoja. Silloin se välillä saa itsensä muistuttamaan satukirjojen lohikäärmettä. Kaikella kunnioituksella lohikäärmeitä kohtaan, mutta Juusossa ei kyllä ole mitään pelottavaa. Paitsi tietenkin niiden ihmisten mielestä, jotka eivät kissoista syystä tai toisesta pidä. Eräs tuttavaperheen isämies kammoksuu kissoja ja meille tullessaan Juuso ottaa hänet oitis käsittelyynsä. Ei tietenkään raavi, eikä edes kiipeä punttia pitkin ylös. Ei Juuso sellaista tee - no, raapii välillä sohvankulmaa, kun ei saa isäntäväkeen riittävän nopeasti muuten liikettä. Ei, Juuso kellahtaa vieraan jalkoihin siten, että makaa puolittain tämän jalkapöytien päällä. Ja kiertää tassunsa hellästi jalkojen ympäri. Miten se osaakin olla niin hellyttävä. Vaan ei sellaisen henkilön mielestä, joka inhoaa kissoja ja odottaa Juuson kaiken aikaa upottavan kyntensä hänen jalkoihinsa luuytimiä myöten. Tilanteesta olisi helppo ulospääsy eli muutama ystävällinen rapsutus vaikkapa Juuson niskavilloihin. Silloin se toteaisi vieraan olevan ihan siedettävä ja köpöttelisi sopivan matkan etäisyydelle tarkkailemaan, tarvitaanko hänen läsnäoloaan kenties vielä. Kissaa pelkäävä ei tietenkään tajua kumartua rapsuttamaan huomionkipeää kissaa ja niinpä hänen kärsimyksensä jatkuu, kunnes isäntäväki hänet vihdoin kiperästä tilanteesta vapauttaa nostamalla Juuson kauemmas vieraan kintuista.
Ai niin, minunhan piti tehdä töitä. Kyllä se sujuu kissankin läsnäollessa, vaikka välillä täytyy hellästi siirtää sen kinttuja tai häntää näytön edestä. Se, kun ei ole mikään lasimestarin kissa. Siinä se suostuu makoilemaan papereideni päällä ja hetken päästä osa papereista leijailee lattialle, sillä Juuso tarvitsee itselleen tilaa ja avaruutta. Varsinkin kynät pitää singota mahdollisimman pitkälle sen tassujen tieltä ja hetken päästä kuuluukin tutunoloinen kuorsaus. Mamma jatkakoon hommiaan. Kissansa läsnäollessa.
