Tänään tajusin, että alkavan viikon jälkeen seuraa ns. joulunalusviikko. Hupsista, mihin tuo aika rientää eli pitänee ryhtyä tosisaan sitä joulua valmistelemaan. Koko viikonlopun olen kyllä touhunnut yhtä jos toistakin, mutta ihan ei ole putkeen kaikki mennyt. Muutamana jouluna olen innostuneena rakentanut kaupan valmispakkauksen avulla piparitaloja jopa toisille lahjaksi. Hyvä idea, jota ajattelin toistaa tänäkin jouluna. Ostin kaupasta kolme pakkausta ja kotona ne avatessani totesin yhdestä pakkauksesta puuttuvan palan savupiippua ja toisessa pakkauksessa molemmat kattopalat olivat sirpaleina. Ei hätää, hain kaupasta vielä yhden paketin, jossa siinäkin katto-osa oli palasina, peräti kolmena sellaisena.
Piparini on jo tältä vuodelta leivottu, enkä enää jaksanut ryhtyä uutta piparitaikinaa vääntämään, joten päätin selviytyä tarjolla olevilla osilla ja ryhdyin niitä kasaamaan. Miten onkaan, tuloksena oli enemmän sähellystä ja vaurioita kuin mitään kunnollista. Etusormessa on komea palovamma ja sokerikuorrute valui pitkin talojen kattoja ajoittain suorastaan valtoimenaan. En sitten millään saanut sopivaa jähmeyttä kuorrutteeseen ja keittiön kaikki pinnat alkoivat uhkaavasti täyttyä pikaisesti esille kaivamistani apuvälineistä, joita sitten siirsin pois työskentelyn tieltä. Minulle käy usein niin, että kun joku homma lähtee menemään pieleen, se tekee sen oikein kunnolla. Mikään ei pieleenmenemistä enää pysty pysäyttämään. Ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen into yrittämiseen katoaa tyystin ja sen jälkeen on vain pääasia saada projekti edes jollain tasolla kunniallisesti päätökseen. Onneksi näin ei käy sentään ihan kaikilla elämänalueilla, lähinnä tällaisissa visuaalista luovuutta vaativissa tehtävissä, kuten piparitalon kasaaminen ja koristeleminen. Myönnän ihan rehellisesti, että olen surkea kädentaitaja, useimmiten. Enkä kärsi siitä laisinkaan. Jokainen ihminen on jossain hyvä, niin myös minä, joten mitäpä murehtia mahdottomuuksia.
Luulenpa, että pitäisi lopettaa kaikki yrittäminen ja ryhtyä tekemään asioita pelkästään "kunhan-nyt-tässä-jotain-pakerran" -tyyliin ilman minkäänlaisia suuria suunnitelmia ja yliodotuksia. Josko silloin ihan vaivihkaa tekosiini tulisi myös silmiä hivelevää kauneutta ja tasapainoisuutta, mausta tietenkään tinkimättä. Ukkokullalla on tapana tokaista kahvipöytään tullessaan, että "siitä tuli vähän raakaa", koska usein juuri näin kommentoin leipomuksiani edes niitä ennalta maistamatta.
Lauantain piparipullistakin tuli kaikkea muuta kuin kauniita, mutta uskokaa pois, hyvät ihmiset, ne sentään maistuvat taivaallisilta. Jos nyt pulla taivaalliselta voi maistua. Mausteideni joukossa oli pieni purkki kurkumaa, joten pudotin sitä muutaman hyppysellisen taikinaan saadakseni aikaan sahramimaista keltaisuutta. Yksikään rusina ei noussut näissäkään pullissa näkyviin, mutta kyllä niitä siellä on. Oikeaa joulupullaa, pehmeää ja maukasta.
Taatelikakku kuuluu myös meidän jouluperinteeseemme. Sain ohjeen joskus 70-luvulla, silloiselta työkaverilta, ja niin sellainen on leivottu saman ohjeen mukaisesti vuosi toisensa jälkeen. Joinain jouluina jopa useita kappaleita muillekin annettavaksi.
TAATELIKAKKU
1
pkt taatelia
2
dl sokeria keitetään
3
dl vettä
1
pkt margariinia (250 g)
2
munaa
4
½ dl vehnäjauhoja
3
tl leivinjauhetta tai 2 tl leivinjauhetta ja 1 tl soodaa
2
tl vaniljasokeria
kaakaojauhetta
maun mukaan
(mitä
enemmän, sen suklaisempi maku)
Jäähdytettyyn
taateliseokseen lisätään sulatettu ja jäähdytetty margariini. Vatkataan. Munat
lisätään. Vatkataan. Lisätään seulomalla jauhot, joihin on sekoitettu
leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaakao. Sekoitetaan varovasti. Kakku paistetaan
175 asteessa tunnin (ainakin).
* * *
Parina viime vuotena erona on ollut tuon taatelipalan pakkausmateriaalin muuttuminen. Enää ei tarvitse nyppiä muovia taatelista millin paloina ja sittenkin jäljelle jää pelko, että muutama muovisiivu joutui kakkutaikinaan. Ei, nyt rapiseva kääremuovi lähti yhtenä kappaleena ilman minkäänlaisia hiusten repimisiä ja tuskanhien pyyhkimisiä. Leipomiseenkin on tullut monia työvaiheita vähentäviä ja lopputulokseen positiivisesti vaikuttavia kikkoja sitten 70-luvun. Yhtään ei kyllä juuri nyt tule mieleen.
Perjantaina sain tilapäisen mielenhäiriön ja lähdin iltapäivällä Espoon Leppävaarassa sijaitsevaan Sellon kauppakeskukseen. Ajattelin, että olisin hoitanut loput jouluhankinnat samalla kertaa yhdellä parkkeerauksella. Ilmeisesti sadat muut ihmiset olivat tehneet saman päätelmän ja pyörivät sitten kanssani parkkihallin "vapaan paikan etsimis -karusellissa". Näiden uusien kauppakeskusten parkkihalleissa on erinomaiset systeemit. Vapaa paikka näkyy jo pitkälle sen yläpuolella palavasta vihreästä valosta. Lisäksi paikkajonojen päädyssä on vapaita paikkoja ilmaiseva luku. Perjantaina kuitenkin jono toisensa jälkeen näytti XXX-merkkiä, eli vapaita paikkoja ei ollut. Heti, jos johonkin ilmestyi numero 1 tai 2, oli siihen tunkemassa moninkertainen määrä autoja, jos vain se olisi ollut mahdollista. Harmillista oli, ettei tuosta karusellista päässyt mitenkään pois. Oli vain odotettava, että jono nytkähtäisi sellaiseen paikkaan, että siitä olisi mahdollista päästä joko kokonaan ulos hallista tai ainakin kääntymään muualle. Olin jo aikamoisen kiukkuinen tyhmälle idealleni, kun sattumoisin viistosti eteeni ilmestyi tyystin tyhjä paikka. Epäluuloisena etsiskelin invapaikan merkkiä, mutta kyllä se oli ihan tavallinen paikka, joten siihen jätin autoni ja lähdin kauppaan.
Ihan ensimmäiseksi menin kirjakauppaan ja suunnistin suoraan lastenkirjanurkkaukseen. Kirjakaupat ovat vaikeita paikkoja, sillä niissä on ihan mahdottoman paljon sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ja jotka takuuvarmasti haluaisin vaikka ihan omakseni. Ahkerana kirjastonkäyttäjänä olen huomannut, että meidän kunnassamme uutuudet tulevat kohtalaisen nopeasti lainattaviksi. Siltikään en voi vastustaa kirjakauppojen antia ja harva se kerta jokin opus tarttuu mukaani korkeista hinnoista huolimatta. Aikanaan tuli ostettua kirjalahjoja omille lapsille, mutta nyt olen kokonaan pudonnut kärryiltä heidän lukutottumuksistaan. Tytöllä ei taida olla paljon aikaa lukemiseen, kun hän tekee kahta työtä ja sen lisäksi vielä opiskelee. Poika taasen lukee paljon, mutta on mestari käyttämään pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen palveluita. Onneksi on pikkuveljen 10-vuotias tytär, jolle saa vielä ostaa lastenkirjoja. Nykyisin hän lukee jo paksumpia ja vähäkuvallisempia kirjoja, mutta vielä uppoaa monenlaiset muutkin lastenkirjat.
Mukaani tuolta kirjakaupasta tarttui 10-vuotiaalle lahjaksi Siri Kolun kolmas Me Rosvolat kirja (Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku) sekä uusin Tiina Nopolan Siiri ja lumimies -kirja. Lisäksi ostin itselleni Puistomedia Oy:n (OmaPiha-lehti) Pihakalenterin 2013/2014. Sellainen minulla on ollut tänäkin vuonna ja tykkään sen kierreselkäisyydestä - pysyy hyvin pöydällä auki - ja Arno Kasvin pikku vinkeistä. Ehdinkin jo pohtia, mistä olin kalenterini edellisellä kerralla ostanut, kun se miltei käveli vastaani Sellon kirjakaupassa. Onnekseni kirjakaupalla oli viikonloppukampanja, jolloin 50 euron ostoksesta sai 10 euron alennuksen jo heti kassalla. Se tuli mukavana yllätyksenä uhkaavasti kevenevään kukkarooni.
Pidän siitä, että täällä blogimaailmassa jaetaan puutarha-, käsityö-, leivonta-, askartelu ja kaikkia muitakin ohjeita ja vinkkejä niin avoimesti ja vapaasti. Kertaakaan en ole törmännyt sellaiseen asenteeseen, että "minä olen tämän keksinyt ja sinä saat kyllä keksiä omat juttusi itse". Päinvastoin, kun joku keksii jonkun kivan jutun, se ollaan heti valmiita kertomaan toisille juurta jaksain, jaetaan linkkejä ja vinkkejä, jotta muutkin pääsisivät hyödyntämään ohjeita omiin tarpeisiinsa. Syksyllä väsättiin joukolla vaahteranlehtiruusukkeita ja jokin aika sitten bongasin tuon kirjakuusen ohjeineen. Nyt olen väännellyt kartioiksi muutaman oman kirjan, joista yhden pitkin hampain, materiaali kun piti saada siltä istumalta. Kirppareilta ja kirjastojen eteisistä saisi liki ilmaiseksi poistettavia kirjoja, mutta iltakahdeksan askarteluhätään siitä tiedosta ei ole mitään apua. Aion antaa muutaman kirjakuusen joulukukkasen korvikkeena. Hiukan olen niitä tuunannut ja yhteen jopa pienet valot ympännyt.
Juusolla on mennyt ulkoilupasmat ihan sekaisin. Jokin vieras kissa on käynyt ruikkimassa hajujaan pihapensaisiin. Tänä aamuna oli kellanvihreät ruikkaukset valkeassa lumessa. Olisin melkein uskonut koiran olleen asialla, mutta puhtaassa lumessa oli kyllä ihan selkeät kissantassun jäljet. Juuso ei tiedä, ollako sisällä vai ulkona. Ulos mentyään se ei muista käydä pissalla ja jäljet haisteltuaan tulee vikkelästi takaisin sisälle. Mitäs sitä nyt pakkaslumessa istuskelisi. Mutta sisällä se muistaa, että pissallehan sen piti mennä ja taas on päästävä ulos. Lopun aikaa sitten istutaankin ikkunalaudalla tai keittiön pöydällä tarkkailemassa, josko vieras kissa kenties töpöttelisi siitä ikkunan ohi. Tai mistä sen tietää, vaikka Juuso vahtisi niitä joulutonttuja, jotka nurkissa vahtii, ovatko lapset olleet kiltteinä. Joten olkaapas nyt kaikki kilttejä, kun joulukin on jo lähellä...
