Eilen satanut lumi on edelleen maassa. Lumilapio ja -kolakin on jo kannettu kellarista varaston nurkalle. Muuten ei olisi vielä tarvinnut lumitöihin ryhtyä, mutta putsattuani autot ja autotallin edustan lumesta, kasaantui tuota valkeaa ja varsin raskasta talvenrakennusainetta sen verran vankaksi valliksi, että katsoin parhaaksi nakata osan siitä pensaiden alle. Vaikea uskoa, että tämä lumi vielä maahan jää, mutta aika näyttää. Virittelin myös jouluvaloja paremmin ja muuten vain tepastelin pihamaalla. Ympärillä oli hiljaista; kylänväki lienee lähtenyt kyläilemään tai jonnekin itsenäisyyspäivän viettoon. Tällaisia rauhallisia pyhäpäiviä on viime aikoina ollut liiankin harvassa. Aina on olevineen kiire jonnekin ja tekemistä yllin kyllin. Hermot lepäävät, kun voi taivastella maailman menoa ilman alituista kelloon vilkuilua.
Juuso ei laisinkaan tykkää lumesta. Se pyytää ulos ja pinkaisee hurjaa vauhtia alapihalle kuoppaa kaivamaan. Lumi kyllä helpottaa sen työtä, sillä kakkakuoppa on helpompi kaivaa ja peittää. Juuso on tarkka vessapaikoistaan. Mikä pläntti tahansa pihamaalla ei kelpaa vaan aina täytyy löytää se oma erityinen paikkansa, jonne asiansa voi tehdä. Nyt näyttää alapihan pensasruusujen katveessa olevan sopiva kissanvessa ja siellä asiansa tehtyään Juuso tuli taas vikkelästi yläpihalla siinä luulossa, että se pääsee samantien sisälle tassujaan lämmittelemään. Minulla oli kuitenkin hommat kesken ja tuumasin, että saapi kissakin nautiskella vähän aikaa raittiista ulkoilmasta. Se nosteli tassujaan vuorotellen ylös ja nuoli lumet anturoistaan samalla kärsivästi naukuen ja flexiään takaovelle kiskoen. Jätin sen seuraamaan maailman menoa ja palasin talon toiselle puolelle omiin hommiini.
Vihdoin riittävästi ulkoilmaa saatuani ja siinä ohessa yhtä sun toista hommattuani, kiersin talon toiselta puolelta kysymään Juusolta, josko se haluaisi lähteä sisälle. Katti heittäytyi leikkisäksi, pörhisti karvansa ja piiloutui kukkapenkin taakse hyökätäkseen sieltä pelottelemaan minua. Harmi, etten ehtinyt napata kuvaa siitä pörheimmillään, se näytti ihan ilvekseltä. Ehkä tässä kuvassa on vielä hiukan jäljellä iveksen ilmeestä. Näyttää vihaiselta, mutta sitähän Juuso ei ole. Kunhan leikkii pelottavaa. Meillä on välillä tapana leikkiä piilosta ja silloin se muka yllättää minut hyökkäämällä sivuttain kaikki karvat pörröllään jonkun nurkan takaa. Aijai, kuinka pelottavaa ja yllättävää. Ja sitten nopeasti johonkin toiseen piiloon odottamaan, että tulen sitä etsimään.
Tein viime jouluksi ulko-oveen ison kranssin. Marjat ovat ihan vain Tiimarin askartelukamaa, mutta siitä huolimatta linnut kävivät niitä popsimassa. Ilmeisesti kirkkaan punainen väri houkuttelee, sillä tuskin värjätyssä styroksissa mitään kummoista tuoksua on. Ystäväni tekemät tontut katselevat alta kulmainsa ikkunalaudalta ohi kulkevia ihmisiä. Odottelin terassilleni kaiteita 25 vuotta ja kun nyt olen ne saanut, tuntuu kuin minulla olisi yksi huone lisää kodissani. Saapa nähdä, miten lumi pääsee tuiskuamaan terassille tänä talvena.
Opiskeluaikainen ystäväni väkersi meille kestojoulukalenterin muuttaessamme tähän nykyiseen kotiin. Ikkunoista kurkistelee lapset ja kissakin, vaikka vielä silloin meillä ei ollut kissasta tietoakaan. Noihin alareunassa roikkuviin pusseihin tapaan laittaa irtokarkkeja. Jokaisessa pussissa on kunkin perheenjäsenen etunimen kirjain. Kun sitten koittaa oikein suuri makeanhimo eikä kaapeista löydy yhtään mitään naposteltavaa, tuppaa kalenteripussit tyhjenemään ennen aikojaan. Joinain vuosina olen täyttänyt pusseja uudelleen ja uudelleen. Ja joinain toisina jouluina olen taas antanut niiden riippua tyhjillään. Eipähän ole turhia houkuttimia. Tällainen kalenteri on aika hauska ja kohtalaisen helposti toteutettava idea. Kas kun en ole kertaakaan tullut tehneeksi kellekään vastaavaa lahjaksi. Moni hyväkin idea jää usein tekemättä. Sääli.
Tämän viherkasvin nimeä en tiedä, mutta minusta se on aika viehättävä. Jokunen viikko sitten ilmestyivät nämä ensimmäiset kukat ja uutta kasvuakin se työntää ahkerasti. Kukat ovat melko vaatimattomat ja ikäänkuin karvaiset eikä niissä tunnu mitään tuokua. Pitkään olen ollut aikeissa etsiä kukalle nimen, mutta aina on ollut jotain tärkeämpää ja niin on nimi unohtunut.
Enpä löytänyt omasta kasvikirjastani sopivaa nimeä kukalleni. Se voisi olla jonkinlainen Soihtuköynnös.
Tämän joulualusen toiset joulutortut. Tällä kertaa testasin menetelmää, jossa luumusose laitetaankin ristikon päälle. Tässä on se hyvä puoli, että tortut pysyvät paremmin kasassa. (Juuri nyt työpöytäni päässä olevalla tuolilla kuorsaa nukkuva kissa.)
Monikohan vielä muistaa, millainen homma joulutorttujen tekeminen oli ennen näitä valmistaikinoita. Kaulittiin voita ja jauhoja, uudelleen ja uudelleen. Luumusosekin keitettiin kuivatuista luumuista. Vielä 70-luvun puolivälin jälkeen leivoin joulutortut ihan alusta lähtien. Sitä en muista, milloin valmistaikinat tulivat kauppaan, mutta kyllä ne helpottivat ja nopeuttivat leipomishommaa. Pullataikinaa en sentään kaupasta osta, enkä yleensä kyllä piparitaikinaakaan. Paitsi nyt, kun unohdin pipareita leipoessani jättää osan taikinasta tähtipullia varten. Nyt sitten pakastimessa on valmistaikina sitä varten. Kunhan ehtisin leipoa.
Vuosi sitten askartelin kuvan mukaisen paperinarupallon, jonka sisälle pujotettiin valosarja. Pallo on helppo tehdä, mutta hiukan vaikea säilyttää, sillä sitä ei voi mitenkään painaa kasaan. Muovipussissa se roikkui kesän kellarissa ja pääsi kuin pääsikin jälleen valaisemaan makkarin ikkunalle.
Lumiukot, lumiukot
ketjussa kulkee,
nysäpiipun, nysäpiipun
suuhunsa sulkee.
Olalle he taputtavat
ystävää ja veikkaa,
hangelle heittävät
kupperiskeikkaa!
Kirjasta: "Joulu on jo ovella"
