Tein kesäpäiväretken Paimioon, jossa kävin tutustumassa Alvar Aallon suunnittelemaan Paimion parantolaan. Aino ja Alvar Aalto voittivat 1929 järjestetyn arkkitehtuurikilpailun Varsinais-Suomen tuberkuloosisairaalaksi.
Rakennus valmistui 1933. Tuberkuloosisairaalana se toimi 1960-luvulle saakka. 1970-luvulla se muutettiin yleiseksi sairaalaksi. Sairaalatoiminta rakennuksessa loppui 2014, jonka jälkeen vuoteen 2021 saakka osassa rakennuksessa toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten kuntoutussäätiön käytössä.
Tällä hetkellä rakennuksesta vastaa Paimion parantola-säätiö. Rakennusta suunnitellaan haettavaksi muutaman muun kohteen ohessa Unescon maailmanperintökohteeksi.
Ymmärtääkseni rakennuksessa pääsee katsomaan esille asetettuja näyttelyitä. Myös toisen kerroksen ravintola Toivo on yleisölle avoinna. Opastettu kierros on varattava etukäteen. Se on maksullinen. Suosittelen opastettua 1,5 tunnin kierrosta, sillä siinä saa rakennuksesta, sen historiasta ja tuberkuloosisairaalasta hyvän käsityksen.
Käynnillämme kuulin etenkin heinäkuun olevan erittäin suosittu. Valitsemallemme kierrokselle oli tulijoita nelisenkymmentä. Kuljimme erillisinä ryhminä kahden oppaan kanssa hiukan eri tahdissa, jotta sujuva kulku ja opastuksen kuuluvuus oli taattu.
Kävelimme rakennuksen ympäri ennen sisätilojen opastettua kierrosta. Korkeat männyt sopivat hyvin valkoisen kivirakennuksen kehystäjiksi. Aikanaan tuberkuloosisairaaloita rakennettiin metsien läheisyyteen, koska havupuilla uskottiin olevan keuhkoille tervehdyttävä vaikutus.
Sairaala-alueella on ollut jonkun verran istutuksia, joista jäljellä on pieni osa. Rakennuksen etupuolella on ollut myös suihkulähteitä, jotka eivät ole enää vuosiin toimineet. Sinänsä hieno mäntymetsikkö ei kaipaa suuria istutusalueita. Rakennusta ympäröi nurmikko, joka rajautui kivasti valoisaan mäntymetsään.
Heti sisäänkäyntiaulassa näkyi Aallon tunnistettava kädenjälki. Vastaanotto- ja infotila aaltoili tuttuun tapaan.
Rakennuksessa ja huonekaluissa on säilytetty aika hyvin Aallon suunnitelmat yksityiskohtia myöten. Minulle oli yllätys, miten moderni Aaltojen ajatusmaailma on ollut jo 1930-luvulla.
Parantola on 7-kerroksinen. Kuudessa kerroksessa on potilashuoneita. Ylimmässä eli 7. kerroksessa on ulkoterassit, jonne potilaat menivät kolme kertaa päivässä lepäämään. Ainoastaan yli -15 pakkasasteessa ulkolepo jätettiin väliin.
Pääaulasta kulki kaksi hissiä. Tarina kertoo, ettei
potilaat olisi saaneet niitä käyttää, koska vähäinenkin liikunta
katsottiin osaksi hoitoa ja kuntoutumista. Toisen version mukaan toinen hissi oli henkilökunnalle, toinen potilaille. Rakennuksen
potilashuonepäädyssä on ns. maisemahissi eli hissin ulkoseinä on lasia.
Tämä hissi oli vain osastonhoitajien käytössä.
Porrasaskelmat on suunniteltu matalammiksi ja syvemmiksi, jotta niissä nouseminen olisi huonokuntoisellekin helpompaa.
Keltainen väri on alkuperäinen, Aallon suunnittelema. Sen tarkoitus oli ilahduttaa ja tuoda valoa muuten vaikeaan elämään. Portaan sivun turkoosi on nimetty Paimion siniseksi. Sille on annettu oma värikoodi ja halutessaan on mahdollista maalikaupassa sekoituttaa omaan maalipurkkiin Paimion sinistä. Tätä sinistä väriä näkyi mm. joissakin ovissa. Käsijohteen taustan harmaaksi maalattu kaistale on valittu helppohoitoisuuden vuoksi. Kädet saattaisivat kulkiessa tahrata valkoista seinää. Harmaassa lika ei näy yhtä helposti.
Parantolaan on mahtunut 286 potilasta, kaksi kuhunkin huoneeseen. Kussakin kerroksessa oven ja oviseinän väri vaihtelee.
1930-luvulla Suomessa kuoli vuosittain lähes 10 000 ihmistä tuberkuloosiin. Parantoloihin otettiin sellaiset potilaat, joilla oli toivoa selviytyä. Monet potilaat olivat parantolassa kuukausia, jotkut jopa vuosia. Lääkehoidon kehittyessä kuolleisuus alkoi laskea nopeasti. Vuonna 1950 kuolleisuus tuberkuloosiin oli 93,1/100 000 ja vuonna 1960 enää 26,0/100 000.
Toisessa kerroksessa on suuri ruokasali, johon liikkumaan kykenevät potilaat tulivat syömään. Ruokasalin päällä on lukusali, jonne käynti on kolmannesta kerroksesta. Siellä potilailla oli mahdollisuus lukea ja vaikkapa opiskella. Potilaita ihmetytti, kuinka iso huone saadaan "riippumaan" katosta.
Ruokasalissa on isot ikkunat. Luonnonvalo oli Aalloille tärkeä asia. Eri suunnista tulevan luonnonvalon takaamiseksi ikkunoita on tiloissa paljon. Lukusalissa valo tulee huoneeseen kolmesta suunnasta.
Ruokasalin toisessa päässä näkyy kolme pyöreää ja yksi pitkulainen aukko. Seinän takana on projektorihuone, josta käsin potilaille voitiin näyttää mm. elokuvia ruokasalin vastakkaiselle seinälle.
Aallot suunnittelivat itse rakennuksen lisäksi myös runsaasti huonekaluja, valaisimia ja muita yksityiskohtia. Kuvan lamppujen ympärille on suunniteltu lasikupu, jotta valaisimet eivät keräisi niin paljon pölyä ja niiden puhdistaminen olisi helpompaa.
Ruokasalissa on myös kuvan takka. Aalto halusi takan sulautuvan ympäristöön, jonka seurauksena se ei toiminut kunnolla. Savuhormi on takan ja seinän välissä matalalla. Tarina kertoo, että koska parantolassa alkoholin käyttö oli kielletty, kekseliäät toivat omia juomia ruokasaliin ja piilottivat pullot takkaluukkujen taakse.
7. kerroksen terassilla levättiin kolmesti päivässä: 1,5 tuntia aamulla ja iltapäivällä, kaksi tuntia päivällä. Kylmimpiä säitä varten saattoi pujahtaa nahkaiseen, turkisvuoriseen pussiin.
Keskipäivän ulkoilu oli tarkoitettu ainoastaan lepäämiseen. Silloin ei voinut lukea eikä seurustella vieruskaverin kanssa.
Kattoterassin viiston osuuden parvekkeet ovat olleet aiemmin samalla tavoin avonaisia, kuin pääterassi. Myöhemmin ne on lasitettu.
Parantolan ensimmäisenä vuotena terassin katon reuna päättyi kuvan valkoiseen osuuteen. Tällöin huomattiin, että potilaat ovat liikaa mm. sateen armoilla, jolloin Aalto suunnitteli katolle jatkeen. Se otettiin käyttöön 1934.
Ylhäältä on komeat näkymät alas nurmikolle ja ympäröivään mäntymetsään. Pyöreät puukannet kätkevät alleen suihkulähteet, jotka eivät enää toimi.
Parantolan valmistuessa 1933 ympäröivien mäntyjen latvat eivät ulottuneet lähellekään kattoterassia. Siksi terassille tuotiin kasvialtaita, joihin istutettiin pääasiassa pieniä mäntyjä. Näin makuuasennossa olevat potilaat saivat pilvien lisäksi nähtäväkseen myös vähän vihreää.
Paimon parantolassa moni yksityiskohta on viimeisen päälle mietitty ja suunniteltu. Ulkonäön lisäksi tärkeää oli toimivuus ja hygieenisyys. Potilashuoneiden lavuraarit on suunniteltu siten, että vesi lorisisi mahdollisimman lempeästi. Lavuaarien keskellä on sylkykuppi.
Potilashuoneissa valaistus on epäsuora, ettei se häikäisisi sairasta ihmistä. Katon tumman värin on ajateltu rauhoittavan potilasta. Rakennuksessa on yllättävän paljon kehittynyttä talotekniikkaa.
Jokaisella potilaalla on oma vaatekaappi. Se ei ulotu lattiaan saakka, jotta siivoaminen olisi helpompaa. Kaapin pyöreät muodot on niinikään suunniteltu helpommin puhtaana pidettäviksi.
Aalto suunnitteli vartavasten parantolalle tuolin, jossa keuhosairas potilas voisi istua rintaranka ulospäin hengitystä helpottaakseen. Materiaali ja muoto palvelevat jälleen puhdistettavuutta ja hygieenisyyttä.
Paimio-tuolista tuli yksi maalman tunnetuimmista design-klassikoista. Merkittävä määrä parantolaa varten muotoilluista huonekaluista päätyi myös vuonna 1935 perustetun Artekin tuotantoon.
Ovenkahvatkin saivat oman pienen säväyksensä. Lääkärit ja hoitajat kulkivat pitkiä käytäviä työasut leyhyen, jolloin oli vaara, että lääkärin työtakki tarttuu oven kahvaan. Niinpä kahva kulkee omassa urassaan, eikä se ole vaaraksi ohikulkijan helmoille.
Tämän oven väri on myös Paimion sinistä.
Parantolarakennuksen yläkerrassa oli muutamia yksiöitä nuorille hoitajille. Pesutilat sijaitsivat käytävillä, ruokailu tapahtui ruokasalissa. Ajan hengen mukaan hoitajat olivat naimattomia, sillä vuorotyö ei sopinut perheelliselle.
Lääkäreille oli rivitaloasuntoja, jotka näkyvät puiden takaa. Ylilääkärillä oli omakotitalo, jossa toimii tänä päivänä päiväkoti.
Alvar Aallosta ollaan montaa mieltä. Vierailu Paimion parantolassa lisäsi omaa arvostustani tätä arkkitehtiä kohtaan. Rakennus kokonaisuutena on hieno. Taloon on tuotu paljon kehittynyttä tekniikkaa ja moderneja ratkaisuja. Monet yksityiskohdat on mietitty hyvin perusteellisesti sairasta potilasta ja häntä hoitavia sekä muita rakennuksessa työskenteliviä ihmisiä ajatellen.
