Tänään en ole suinkaan käynyt erämaalammen maisemia kuvaamassa, vaan suihkinut siellä täällä. Nämä kuvat ovat jo viikon takaiset, mutten ole ehtinyt niitä sen enempää mihinkään ladata. Jos vain avaan tietokoneen, juutun lukemaan muiden blogeja ja kirjoittamaan niihin kommentteja. Siinä vierähtää hetki jos toinenkin ja niin jää jälleen kerran oman blogin päivitys. Puutarhassa ei ole pahemmin mitään voinut tehdä, sillä alituiseen sataa. Välillä kaatamalla, välillä tihkuttamalla, mutta takuuvarmasti meikäläisen kunnolla kastelemalla. Pari kertaa olen viettänyt tovin haravoimalla yläpihan käytäviä, jotta ihan kaikki maahan pudonneet lehdet eivät kenkien mukana kantautuisi sisätiloihin. Siihen se sitten onkin jäänyt.
Sain vanhemmiltani 60-luvun "puhelinpöydän" eli sellaisen pienen, ruskean värisen pöydän, joka sijaitsi kotonamme eteisessä ja sen päällä oli aikoinaan lankapuhelin. Nyt tuo pikkupöytä olisi joutunut roskiin ja niinpä pelastin sen. Pöydän lakkapinta on kolhiintunut ja läikikäs, joten sellaisenaan se olisi ollut aika ruma, joten päätin kunnostaa pöydän. Netistä löytyy onneksi monenmoista ohjetta ja vinkkiä, niin myös tähän entisöintiongelmaan. Kävin rautakaupasta ostamassa lakanpoistoainetta, jota sitten ryhdyin sivelemään pöydän pintaan. Aikansa vaikutettuaan saatoin kaapia aineen pois ja samalla lähti myös pintalakka. Sen jälkeen käsittelin pöydän puhdistusaineella ja lopuksi laitoin uuden, värillisen lakan päälle. Nyt pöytä saa kuivua huomisiltaan, jonka jälkeen käsittelen sen uudella lakkakerroksella. Olen toki ottanut kuvia eri vaiheista, mutta tässä vaiheessa lienee parempi keskittyä näihin erämaalammen maisemiin.
Minusta ei kyllä koskaan tule taitavaa entisöijää, sillä lyhyt pinnani laittaa tekemään hätäratkaisuja, jotka tuppaavat näkymään lopputuloksessa. Nyt kyllä tuntuu, että pöydästä saattaisi tulla aika hieno. Kunhan se ensin kuivuu. Ja jos olen tyytyväinen lopputulokseen, teen samanlaisen kunnostusoperaation myös vanhalle Singer-ompelukonepöydällemme.
Iltaisin olen tehnyt joko ristipistotöitä tai virkannut isoäidinneliöitä. Jostain kolahti päähäni idea ryhtyä tekemään torkkupeittoa isoäidinneliöistä. Ikinä aiemmin en ole sellaisia virkannut, mutta jälleen kerran netti pelasti ja löysin sieltä hyvän ohjeen sekä kuvallisena että sanallisena. Eihän tuo vaikeaa ole, mutta kun en ylipäätään ole mikään virkkaajamestari, en edes kisälli. Vaan hyvin lähti neliöt sujumaan ja mikä parasta, virkkaaminen onnistuu jopa telkkua katsoessa. Ainoa ongelma on kipeytyvät ranteet. Harmittaa, kun ihan kaikesta tekemisestä nykyisin kroppa jäykistyy, nivelet natisevat ja pienenkin harrastussession jälkeen olo on vaivainen ja kolottava. Miten sitä nuorena olikaan notkea ja taipuisa, eikä isommankaan aherruksen jälkeen välttämättä tuntenut jäykkyyttä tai särkyä.
Onneksi on aktiivinen mieli, joka laittaa kokeilemaan ja tekemään kaikenlaista. Minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta olen silloin parhaimmillani, kun elämässä on mielenkiintoisia projekteja. Harvoin vietän aikaani tekemättä mitään. Jos haluan laiskotella ja kuluttaa aikaa, teen sitä lukemalla, milloin mitäkin, mutta hyvää kirjaa ei voita mikään. Lukemista parempaa ajankulua en tiedäkään. Parhaillaan meneillään on Katja Ketun Kätilö, joka kertoo suomalaisnaisen rakkaudesta saksalaisupseeriin Lapissa toisen maailmansodan aikaan 1939-1944. Eipä ihme, että Katja Kettu on palkittu kirjoittajantaidoistaan, sillä erikoisen ja hienon kirjan hän on kirjoittanut. Nykyisin tykkään erityisen paljon kotimaisesta proosasta. Meillä on monta hyvää naiskirjailijaa, joita lukee mielikseen. Toisella sijalla tulevat dekkarit, eivätkä ainoastaan suomalaiset vaan koko skandinaavinen dekkarikirjailijajoukko tuottaa tavattoman mielenkiintoisia kirjoja.
Käydessäni tänään rautakaupassa, kuulin myyjien juttelevan renkaiden vaihtamisesta ja ensilumen saapumisesta. Hui kauhistus! Sateinen syksy on myös ollut varsin lämmin, eikä pihamaalle mennessä tai johonkin lähtiessä ole pahemmin tarvinnut vaatteisiin itseään pakata. Ei aikaakaan, kun taas täytyy kaivaa talvikengät ja -takit esille, kietoutua villahuiviin ja tunkea hiuksensa pipon sisään. Mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän pelkää liukastumista ja luidensa pilkkomista. Jospa sitä lunta nyt tulevana talvena sataisi ihan kohtuullisesti. Ei siis metritolkulla valkeutta, jota pitää aamu toisensa jälkeen luoda portilta pois, jotta pihasta pääsee rämpimättä muuallekin kulkemaan.
Aamulla ravistin omenapuista viimeiset hedelmät. Punakanelista satoi alas myös lehtiä. Viime vuodelta muistelen sireenien ja omenapuiden olleen varsin myöhään lehdessä. Kun nyt katsoo maisemaa, lehdettömiä ovat oikeastaan vasta tuomet, haavat ja jotkut koivut. Vaahterasta on toki pudonnut kasapäin lehtiä, mutta jäljellä on toinen mokoma. Luonnon väritys on edelleen kohtalaisen vihreää joukossa melkoisesti keltaista. Nurmikko on sitten edellisen leikkauksen (pari viikkoa sitten) kasvanut ja luultavasti se on vielä ainakin kertaalleen leikattava. Silloin saa myös silputtua lehtiä pienemmäksi. Vaahteranlehti on paksu ja kovapintainen muihin verrattuna ja maatuu hitaasti. Sen maatumista saa hyvin edistettyä ajamalla lehtien yli pari kierrosta ruohonleikkurilla.
