Ei minusta ole sohvaperunaksi eli sadepäivän mietteitä

Työhuoneen ikkuna

Minusta ei ole sohvaperunaksi. Kaipaan aktiivista tekemistä ja toimintaa. Haluan saattaa keskeneräiset hommat kerralla loppuun ja mieleni lepää parhaiten silloin, kun olen väsyttänyt itseni fyysisesti raittiissa ulkoilmassa. Siksi päivätolkulla jatkuvat sadesäät saavat minut ärtyiseksi ja osin aikaansaamattomaksi. Kun ei pääse tekemään sitä, mitä haluaisi ja minkä on suunnitellut, on vaikea keksiä korvaavaa tekemistä. Ainahan sitä voi lukea ja kutoa ja kuunnella musiikkia. Vaan ei sentään tunnista toiseen koko viikonlopun ajan. 

Puput ovat etsineet syötävää alapihalta.

Sunnuntain aamupäivällä näytti hetken, kuin sade olisi tauonnut. Puin pihavaatteet ja saappaat jalassa astelin pihamaalle. Tarkoitus oli ryhtyä asentamaan harjateräksiä köynnöstuen pystyssä pitämiseksi. Sitä ennen tein kierroksen kameran kanssa puutarhassa. Enpä ehtinyt viittä kuvaa enempää ottaa, kun jo räntää ripotteli siinä määrin, että kameraa tuli sääli.

Ruusuorapihlaja - Crataegus l.Pauls Scarlet

Alapihalla kulkiessani huomasin tykkylumen murtaneen ison oksan ruusuorapihlajasta. Pikkuisen harmitti, tai oikeastaan vähän enemmänkin. Harmitti, etten ollut torstaisen lumisateen jälkeen kiertänyt tarkastamassa koko puutarhaa. Tyydyin vain yläpihaan ja siellä olevien puiden ja pensaiden ravistelemiseen. Olkoon lumi kuinka kaunista tahansa, puiden oksilla keikkuessaan, se voi myös tehdä pahaa tuhoa. Leikkasin murtuneen oksan ja laitoin runkoon haavabalsamia. En tiedä, onko siitä mitään apua. Eipä tässä paljon muuta voi, kuin toivoa puun selviävän.

Perjantaista lähtien jatkuneet vesi- ja räntäsateet ovat vieneet melkoisen osan lumesta, mutta yhä sitä riittää. Puutarhaa kierrellessäni muistin myös, miksi en niin kovin runsaasti innostu jättämään talventörröttäjiä. Ei näillä leveysasteilla mikään puutarhassa törrötä - ainakaan pitkään. Viime vuosina talvet ovat entistä enemmän olleet ylivertaisen märkiä. Vetiset sateet ja toistuva sulaminen ja jäätyminen painaa kaiken, jopa muuten hyvinkin pystyssä pysyvät maan tasalle ja sinne ne liiskautuvat. 

Kun se tienoon kaunistava pakkaslumi lopulta tulee, huokaisen helpotuksesta. Marras-joulukuinen puutarha on meidän nurkilla harvoin mikään silmiä hivelevän kaunis nähtävyys. Harmaan-ruskean-mustaa ja koostumukseltaan enemmänkin kompostikamaa siintää silmissä niin, ettei paljon kameraa viitsi ulkoiluttaa. 

Ei törrötä asterikaan, ei.

Harmaassa märkyydessä on varmasti myös suurin syy, miksi en ole kovin ihastunut syksyyn tai talveen. Alkusyksy ruskaisine väreineen ja kuulaine ilmoineen menee vielä mukavasti. Mutta räntäsateet ja jatkuvasti lisääntyvä pimeys vievät ilon ulkoilulta. 

Olen itsekin usein sanonut, että ulkoilu on pukeutumiskysymys. On ja ei. Sateessa puutarhatyöt ovat kaikkea muuta kuin mukavia. Tiettyyn rajaan saakka vesisateessakin tekee yhtä sun toista. Kun vaatteet ovat läpimärät ja vesi valuu otsalta silmälaseille hämärtäen näkyvyyden, eikä kuivia työhanskojakaan löydy enää mistään, on parempi jättää kottikärryt sijoilleen ja siirtyä sisätiloihin. En sentään mikään masokisti ole.

Vuorikonnantatar - Bistorta affinis

Ehkä tykkäisin lumestakin enemmän, jos se olisi puhtaan valkoista pakkaslunta. Ja sitä tulisi inhimmillinen määrä, joka olisi aikansa suoden puutarhan kasveille asiallisen suojan ja sulaisi sitten keväällä hiukan ennen, kun siihen lopullisesti hermostuu.

Vaikea täällä on lumesta tykätä, kun valtaosan taivaalta sataessaan ja maassa ollessaan se on märkää mössöä. Joka ei suinkaan tuo valoa maailmaan ja kauneutta maisemaan, vaan vaatii märkyyttä vastaan kyllästetyt vaatteet ja jalkineet tehostetuin piikkipohjin. Joka sulaa ja jäätyy ja sulaa ja jäätyy, kunnes kaikkialla on tasainen jäätikköpinta. Jonka alla kasvit kärsii ja kuolee ja jonka pinnalla ihmiset pyllähtelevät murtaen luitaan ja hankkien mojovia mustelmia takamuksilleen.

Toisinaan lumi yllättää täällä etelärannikollakin ja silloin sitä sataa massiivisia määriä päivätolkulla putkeen siten, että ensimmäisenä aamulla on pakko rynnätä luomaan pihakäytävät ja katuliittymä kulkukelpoisiksi. Ja illalla ennen nukkumaanmenoa ikkunasta katsoessaan murehtii, minne ne uudet lumet vielä saa mahtumaan ja kohtuuvoimin siirtymään. Ja kestääkö talon katto lumimassojen painon, vai joko huomenissa on mentävä lunta alas pudottamaan.  

Jospa nyt ei maalata kauhukuvia tulevasta talvesta, joka ei ole vielä edes alkanut. Minun aikani kulkee aina hurjaa vauhtia eteenpäin. Viimeksi muutama päivä sitten totesin, että viikossani tuntuu olevan vain maanantai ja perjantai ja päivässä aamu ja ilta. Sama ajankulun vauhti pätee myös kuukauteen ja vuodenkiertoon. Yksi hujaus vain, niin marraskuukin on ohi. Samoin syksy ja talvi. Tämä pätee tietenkin myös kevääseen ja kesään, mutta piippojen kärkien kurkottaessa mullasta, lopetan ajan laskemisen ja seuraamisen ja siirryn hetkessä elämiseen ja siitä nauttimiseen.

Hopeatäpläpeippi - Lamium maculatum

  
En ole laisinkaan niin pessimistinen, kuin mitä tämän postauksen perusteella saattaisi kuvitella. Elämä on minuakin kolhinut ja olen oppinut etsimään mustimmastakin päivästä edes pienen valonpilkkeen. Aina sitä ei löydy, useimmiten kyllä. Pääsääntöisesti elämä on mukavaa ja kiinnostavaa. Äärimmäisen harvoin nousen aamulla ärtyneenä ja jos nousenkin, ärtyisyys haihtuu pian. Sateisesta säästä ja bloggerin takkuamisesta huolimatta olen nytkin ihan hyvällä tuulella. Hyväntuulisuutta lisää työpöydällä kehräävä pehmoinen kissa, joka kurnahtaa joka kerran upottaessani sormeni sen lämpimään turkkiin. 

Riippahernepuu - Caragana arborescens 'Pendula'

Toivotaan, että sateet vaihteeksi väistyvät ja saamme auringonpaistetta. Toivotaan, ettei talvi ihan vielä ota lujinta otettaan ja jos vaikka päästäisiin hetkeksi puutarhaankin jotain tekemään. Tuli talvi nyt tai myöhemmin, nautitaan hupenevista lokakuun päivistä ja pian alkavasta marraskuusta.