perjantai 27. maaliskuuta 2020

Pieni polku metsän halki vie







Viikonloppuina pääkaupunkiseudun luontokohteet ovat kokeneet valtaisan yleisöryntäyksen, kun kaikki vaihtavat kauppakeskusoleilun metsäpoluilla kävelemiseen. Ulkoilua ei ole koronaviruksen vuoksi kielletty, mutta viranomaiset suosittelevat lähikohteita, joihin päästäkseen ei tarvita autoja ja joissa voi huoletta kulkea tarvitsematta vältellä ihmispaljoutta.


Mieleni on tehnyt keväiselle lintubongausretkelle Porkkalanniemeen. Suosiolla päätimme vaihtaa pitkän automatkan pyrähdykseen lähimetsässä. Tavanomaiseen tapaan harjoitimme intervalli-kävelyä eli Ukkokulta kulkee kymmeniä metrejä edelläni minun pysähdellessä kuvaamaan. Sen jälkeen saankin laittaa tiiviissä tahdissa töppöstä toisen eteen tavoittaakseni Ukkokullan. Kunnes sama kuvio toistuu jälleen. Kerta toisensa jälkeen.


Kuukausien lumettomuuden (ehkä pari-kolme lumista päivää on ollut) jälkeen paljas maa tuntuu yhä vain hiukan omituiselta. Harvoin maaliskuun puolivälissä voi metsässä ihastella vihreitä sammalmattoja, kuten nyt. Etenkin havupuiden keskellä kokemus on hyvin ajaton. Jos yhtäkkiä putoaisi avaruudesta tämän hetken kuusimetsään, voisi olla vaikea nimetä meneillään olevaa vuodenaikaa.


Märkää nyt on metsässäkin. Polku oli paikoin liettynyt ja kuivin jaloin selvitäkseen piti hypellä mättähältä mättähälle. Reittimme varrella on kohta, joka lämpimänä kesäpäivänäkin muodostaa pikkuisen lammen. Nyt sen lisäksi vettä oli joka syvänteessä ja kolossa. Aamupäivällä vesi oli vielä hennon jään peittämä.


Isolla metsäalueella on useampi omistaja. En tiedä, missä kunkin raja kulkee. Yhdelle alueelle eräs metsänomistaja on tehnyt pitkähkön, kaikkien vapaasti kuljettavan kuntopolun.  Vaikka metsä muuten on luonnontilassa, joitakin puita omistaja kaatoi ja haketti polun pintaan. Näin polku pysyi kulkukuntoisena ja avoimena. Tänä päivänä polusta ei taida huolehtia kukaan, mutta edelleen se on lähialueen asukkaiden suosima paikka kävelyyn ja lenkkeilyyn.


Luonnossa kulkiessani tunnen itseni käveleväksi kysymysmerkiksi. Niin paljon mielenkiintoista näen ympärilläni. Haluaisin tietää kasvien, sammalten, ihan kaikkien nimet. Haluaisin tietää, minne lukuisat haarautuvat polut johtavat. Kuinka paljon aistikokemuksia ahminkin, en saa niistä kyllikseni.


Yhdessä kohdassa polulla oli valtavasti käpyjä. Ei vain kymmeniä, vaan varmasti satoja. Sinne ne jäivät odottamaan jotain ahkeraa poimijaa askarteltavaksi materiaaliksi. Tai metsän eläimiä kävyistä jollain muulla tavoin hyötyviksi.


Metsässä kulkiessa on oltava silmät selässäkin. Pienimpiä yksityiskohtia ei millään havaitse, ellei pyöritä päätään joka suuntaan ja pysähdy tutkimaan näkemäänsä lähempää. Siinä vaiheessa, kun tieto uupuu, voi ottaa mielikuvituksen avuksi ja antaa sen lentää.


Puiden juuret kiehtovat minua. Sen olen sanonut monesti ennenkin. Miten lujasti ja tanakasti puu takertuu maahan seisomaan. Jollei alla ole riittävästi multaa, kelpaa karikkeiden peittämä kalliokin alustaksi, kunhan vain kasvattaa pitkät lonkerojuuret pitämään puu pystyssä kovissakin tuulissa.


"Uraani halkeaa. Ja tuottaa lamppuun valkeaa...". Tämä Eppu Normaalin laulu alkoi pyöriä korvamatona päässäni nähdessäni ison siirtolohkareen, joka sammalpukuun sonnustautuneena teki kaikkensa pysyäkseen pitkässä liitossa eroon hamuavan kylkiosansa kanssa. Ehkä luja rakkaus pitää nämä "puolisot" toinen toisensa rinnalla iäisyyteen saakka.


"Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt...". En yllättynyt, sillä tämä kohta polkua on jo tuttuakin tutumpi. Pian se alkaa kohota ylöspäin kiiveten loivalle kalliolle. Sieltä avautuu näkymä asutukseen ja kotikadullemme.


Lähimetsässämme yleisin puu lienee kuusi tai ehkä sentään mänty. Polun varrelle sijoittuu monenlaisia kasvualueita; alussa on koivuvaltaista lehtipuuta, sitten tiheä kuusimetsä, sen jälkeen sekametsää ja loppupää suorarunkoisten mäntyjen viitoittamaa kangasmetsää. Onpa reittimme varrella muutama tammikin.


Ristiin rastiin puron päälle kaatuneista rungoista tuli mieleeni, että ehkä peurat, hirvet ja muut metsäeläimet pelaavat ristinollaa tai laivanupotusta. Paikoin kalikat olivat säännöllisissä riveissä ja ruuduissa, josta syntyi mielleyhtymä niiden tarkoituksellisesti pelilautamuotoon asetetun.


Metsälampien ja purojen vesi on tummasävyistä ja kirkasta. Jää on vanginnut reunalla kasvavat kasvit. Aurinko jo ulottaa säteitään purojen sammalrannoille ja kunhan lämpökin tavoittaa metsän syvimmät paikat, kasvien lepo päättyy.


Metsän reunassa on oja kokoamassa vettä toisen puolen pellolta. Lepät, haavat ja muut puut ovat pudottaneet syksyllä lehtensä ojan pohjalle, josta ne näkyvät kirkkaan ja liikkumattoman veden johdosta selkeästi. Tällaisia matalia ojia nähdessäni nousee muisto lapsuudesta mieleen. Silloin oli ihan pakottava tarve koulusta kotiin kävellessä käydä vähän kahlaamassa ojissa. Äiti ei tykännyt likomäristä saappaista ja villasukista.


Hiukan ennen polun kaartumista kohti kotikadun paljastavaa kallionnyppylää, on ympärillä kunnon mustikkakasvustot. Muutaman kerran olen noista puskista mustikat pakkaseen ja piirakkaan kerännyt. Viimeisimmällä kerralla osa poimimisenergiasta upposi kylläkin ahkeraan huitomiseen, sillä hyttysiä oli taatusti enemmän kuin mustikoita.


Ainuttakaan ihmistä ei metsäpolulla tullut meitä vastaan. Eipä nähty lintujen lisäksi muita eläimiäkään. Kuten ei yleensä muutenkaan tuossa metsässä, vaikka se ulottuu pitkälle toisen kunnan alueelle. Sieltä ne peurat ja rusakot puutarhaamme kulkevat ja onneksi palaavat myös sinne takaisin.

PS. Tein kaikkeni saadakseni otsikon ja ensimmäisen kuvan väliin jäävän tyhjän alueen pois tai ainakin pienemmäksi. Mikään ei auttanut. 

Leppoisaa ja tervettä viikonloppua kaikille!
Muistattehan siirtää kellot kesäaikaan (tunti eteenpäin) sunnuntain vastaisena yönä.