Postilaatikossa oli tänään ihana yllätys. Paksun pullukka kirjekuori, josta löytyi vallan monenmoista kivaa. Stevialla makeutettua suklaata, heijastava magneetti, herkän kauniit korvakorut - aivan selvästi itse tehdyt sekä upeasti tuunattu tulitikkurasia, josta aion ottaa mallia - jollen täksi jouluksi niin seuraavaksi. Mukana sydänkortti jouluntoivotuksineen. Hetken ihmettelin, kuka minua näin upealla tavalla muistaa ja lähestyy, kunnes älysin kääntää tuon sydänkortin. Saraheinä oli mukana marraskuisessa "Anna hyvän kiertää" -haasteessa ja minä onnellisena sain olla vastaanottamassa tuon haasteen hyvää. Minulla on äärimmäisen surkea tuuri kaikissa arpajaisissa, kilpailuissa ja muissa onnenkantamoisia jakelevissa tilaisuuksissa, joten tämä pienen pullukka paketti sai minut todella iloiseksi ja kuinkas muuten - myös liikuttuneeksi. Kunpa ihmiset muistaisivat, miten vähällä voikaan toista ihmistä ilahduttaa. Aina siihen ei tarvita ainuttakaan tavaraa, vaan jo lämpimät sanat vilpittömästi lausuen tuovat arkeen niitä ilonaiheita, joita itse kukin meistä tarvitsee.
Sattumoisin rakastan koruja ja erityisesti korvakoruja. Suklaatakaan en osaa vastustaa. Kiitos sinulle Saraheinä! Hyvä tuli tosiaan perille.
Meikäläisen saamattomuus vaan lisääntyy joulun lähestyessä. Luultavasti olen parhaimmillani pienessä stressitilanteessa ja nyt sitten mitä ilmeisimmin olen moista painetta itselleni keräämässä. Käytän aikaani haahuilemalla siellä sun täällä, toki osa haahuilemista on ihan päivittäisiin tai viikottaisiin velvollisuuksiin kuuluvaa - kuten eilinen omaishoitopäivä, mutta voisihan sitä jotain konkreettistakin välillä tehdä. Pakastimessa on riimihärkä ja lohta, mutta jääkaapin puolella ei oikeastaan mitään jouluun liittyvää. Ostoslistakin on vasta tekeillä.
Viikko sitten vaihdoin keittiöön jouluverhot ja joulukoristeita olen kantanut kellarista tipottain varmasti jo kuukauden ajan. Vahvasti näyttää siltä, että melkoinen osa koristeista jää tältä joululta laittamatta kun nyt jo tuntuu kumman täydeltä. Eikä noita ikkunalautoja parane ihan täyteen lastatakaan, täytyyhän talon karvakuonolle jättää oma tiirailutilansa. Juuso kun tykkää jättää nenänjälkiään vähän joka puolelle talon ikkunoita.
Maanantaina leivoin hedelmäkakun, jota jouduin hieman taas säveltämään kun kaapeista ei löytynyt kaikkia ohjeen aineksia. En myöskään koristellut kakkua, sillä laitoin sen pussiin ja jääkaappiin mehustumaan. Uumoilen, että kakku saattaa olla aika mehevä, sillä siihen tulleet hedelmät marinoitiin konjakissa. Leivoin myös kakun takana näkyviä pipareita, jotka kyllä hieman epäonnistuivat. Minulla ei nimittäin ollut tarpeeksi pientä tähtimuottia ja tuo päällimmäinen osa tuppasi repeämään uunipellille siirrettäessä, vaikka kuinka yritin olla varovainen. Kävi myös niin, että unohdin vahtia paistumista, jolloin lopputulos osassa pipareista tuli liian tummaksi. Maku kyllä on aika mukava, ei laisinkaan hiiltyneen makuinen (sanoi Ukkokulta).
Luntahan täällä etelärannikolla on tullut suorastaan hillittömästi ja ajokelit ovat olleet karseat. Etenkin sunnuntai oli varsinaista luistelua, mutta ei eilistäkään kehumaan pääse. Lähteepä sitten liikkeelle jalan tai kumipyörillä, on paras varustautua taivaltamaan umpihangessa. Auraaminen lienee menneen ajan muistoja, josta kohta voidaan tuleville sukupolville tarinoida iltasadun parissa: "Kuulehan mummin kulta, silloin kun sinä olit vielä margariinipaketissa, Helsingin kaduilla saattoi talvisinkin liikkua ilman lumikenkiä ja suksia, ihan vain tavallisissa talvikengissä. Ja bussillakin pääsi aina Kamppiin saakka, ei jouluostoksille lähtiessä tarvinnut tilata koiravaljakkoa Kehä III:n tienoille."
Meidän Juuso inhoaa nykyisin lunta yli kaiken. Sen luontaiset metsästysvaistot ovat tyystin tyrehtyneet ja pikkulinnutkin saava aivan vapaasti pyrähdellä sen nenän edestä. Mitä väliä, kunhan vaan pääsisi sisälle lämmittelemään. Maanantaina laitoin linnuille lisää ruokaa ja annoin Juuson odotella sen aikaa sisällepääsyä pihamaalla. Se viiletti flexissään aina tarpeen mukaan sen oven suuntaan, jonne minä olin menossa päästäkseen mahdollisimman pian edes johonkin lämpimään. Ja minä, ilkeä emäntä ryhdyin vielä toista kuvaamaan tämän yrittäessä pitää kaikkia tassujaan yhtä aikaa ilmassa, mikä ei tietenkään onnistunut.
Sisälle päästyään Juuso yleensä kiertää ruokakupin kautta ikkunalaudalle sulattelemaan tassujaan. Alla kun on sähköpatteri. Kun se on mielestään riittävästi kerännyt lämpöä itseensä, se köpöttelee olohuoneen nojatuoliin nukkumaan. Sitten hetken kuluttua kuuluukin oikein kunnon kuorsaus ja kissa makaa rötköttää selällään jalat tuolin reunan yli roikkuen. Olo on lämpöinen ja turvallinen.
Sanotaan, että eläin nukkuessaankin havaitsee ympäristönsä tapahtumat suojatakseen itseään ja jälkikasvuaan. Useimmiten tietynlaisen varuillaanolon huomaa ihminenkin; silmät eivät ole täysin kiinni, korvat ja häntä liikahtelee, viiksikarvatkin värähtelevät. Ikääntymisen myötä olen kuitenkin Juusossa havainnut hetkiä, jolloin se taatusti nukkuu hyvin syvää unta. Karvakaan ei siinä värähdä, eikä se näytä mitenkään reagoivan ympärillään oleviin ääniin ja liikkeisiin. Tuo yllä oleva kuva on juuri sellaisesta tilanteesta. Häärin kamerani kanssa ja napsin kuvia. Normaalisti Juuso ainakin nostaa päätään tai vaihtaa asentoa, mutta nyt se nukkui rauhallisesti puhisten täydessä unessa.
Juusolla on myös tapana vaihtaa tietyin väliajoin vakituista nukkumapaikkaansa. Syksyllä se nukkui miltei aina työhuoneeni tuolilla. Siitä se siirtyi asteittain olohuoneen nojatuoliin ja maanantaina yllättäin kirjaston sohvalle. Monen monta kertaa olen aiemmin sitä houkutellut sohvalle ja joskus siihen nostanutkin, mutta ei se ole siinä viihtynyt. Toissa iltana se vain pysähtyi sohvan luokse, hyppäsi sinne nuuskimaan tyynyjä ja kellahti pesemään itseään. Eilen päivällä se kävi myös ottamassa torkut kirjaston sohvalla, mutta yö on näköjään kulunut taas nojatuolissa. Väitänpä, että jälleen on menossa jonkinlainen siirtymävaihe ja seuraavaksi vakipaikka tulee olemaan tuo sohva. Olen joskus yrittänyt miettiä kissan logiikkaa näiden nukkumapaikkojen valinnassa. Juuso nimittäin noudattaa jonkinlaista vuodenkiertoa tässä unipaikkavalinnassaan. Työhuoneen tuoli, minun sänkyni, tuulikaapin matto, kirjaston sohva, olohuoneen nojatuoli, olohuoneen pöydän alla oleva matto. Jaa-a, pitäisikö ryhtyä tekemään oikein tieteellistä tutkimusta kotikissan unipaikkavalinnoista. Jos ihan väittelisi tohtoriksi. Onhan sitä hullummistakin asioista tohtorinhattu hankittu. Vitsi, vitsi. Kenties ihan puujalkavitsi.
Pihalla on tullut vähemmän kameran kanssa kuljettua, kun siellä on useimmiten liian pimeää tai sitten lunta tupruttaa taivaan täydeltä ja aika on käytettävä lähinnä lapion tai kolan liikuttamiseen.
Tällaisia hassuja menninkäisiä meidänkin pihalle on lumisateiden myötä ilmestynyt. Ehkä tämä on valkoiseen asuun naamioitunut Smurffi tai Teletappi. Tosiasiassa alla on jalokuusi, joka on päättänyt olla kasvamatta koskaan isoksi. Se on kerran jouduttu siirtämään, kun alueellemme tuli vihdoin kunnallistekniikka ja kaivoimme lokakaivon pois maasta. Siitä on jo yli kymmenen vuotta, mutta kuusi on yhä samassa tilanteessa. Täytynee jonain päivänä etsiä kuva kuusen alkuvuosista, jotta voin vertailla, onko siihen tullut mittaa laisinkaan näiden vuosien aikana. Vaan eipä kyllä ole kuollutkaan. Sitkeä kaveri.
Ulkona tuulee taas navakasti. Kuulen sen katolla olevan viirikukon kääntyilyn aiheuttamasta narinasta ja tuulikellon kilinästä. Toivottavasti ei sentään lunta sada. Eiköhän tuo nyt vähäksi aikaa riitä.
