Koleissa kesäpäivissä on se hyvä puoli, että ulkona jaksaa paremmin tehdä hikisiä hommia. Eilen ehdin viimein iltapäivällä myös pikkupuutarhaan rikkaruohoja nyhtämään ja ylipäätään sen puutarhaosan kuntoa tarkastamaan. Tuo pikkupuutarha syntyi oikeastaan ihan vahingossa. Alue sijaitsee talomme ja tien välissä. Alkuvuosina siellä kasvoi joitakin isoja puita, jotka sähkölaitoksen kaverit kävivät kaatamassa niiden huonon kunnon vuoksi. Koko alue oli nurmikkona ja tiestä sen erotti oja ja kanukkapensaat. Ensin suivaannuin nurmikon ylenmääräiseen leikkaamiseen ja ryhdyin sitä systemaattisesta kaivamaan pois ja istuttamaan muita kasveja tilalle. Pation laajennuksen myötä ylöskaivettavat norjanangervot saivat niinikään uuden sijoituspaikkansa pikkupuutarhasta, joka ei vielä silloin ollut pikkupuutarha.
Kiviähän meidän tontilla ei liiemmin ole, mutta satuin paikalle, kun naapurin kunnallistekniikkakaivannosta nostettiin ylös isoa kiveä, jolla naapurit eivät tehneet mitään. Kaivurikaveri lupasi ystävällisesti nakata kiven meidän puolelle ja istutin sen ympärille vuorenkilpiä (jotka muistaakseni nekin saivat siirtokäskyn olopihan puolelta). Koska maa viettää kohti tonttimme laitaa, hankki Ukkokulta kivenlohkareita, joilla hän sai tasattua alueen vasempaan kulmaan ns. varaparkkipaikan.
Joitakin vuosia sitten alueemme kaava vahvistui siten, että johdot ja kaapelit tullaan kaivamaan maahan, tiet kunnostetaan ja niiden reunoille rakennetaan jalkakäytävät. Meidän kohdalla oleva oja muuttuu siis jalkakäytäväksi. Alueelle on meidän muuttomme jälkeen rakennettu paljon uusia taloja ja niiden myötä väkeä on tullut melkoisesti. Enää ei parhaalla tahdollakaan tunne kuin häviävän pienen osan ohikulkijoista. Päätin kaivaa sinne tänne röhnöttävät kanukat pois ja istuttaa niiden tilalle tuija-aidan, jotta saisin näkösuojaa ja vihreyttä myös talvipäiviksi. Ja kun kerran lapioon tartun, kaivuprojektit tuppaavat leviämään kuin Elanto muinoin. Rakensin pikkupuutarhaan pieniä polkuja helpottaakseni alueen hoitoa. Alle laitoin suodatinkangasta ja päälle kivituhkaa, polut reunustin muovisella nauhalla, jotta maanpeitekasvit edes jotenkin pysyisivät omilla kasvupaikoillaan. Ne ovat kyllä varsin sujuvasti ryhtyneet ylittämään polkuja ja umpeuttamaan niitä. Pari kertaa kesässä raivaan pikkutalviot ja kevätkaihonkukat poluilta ja saan niistä samalla lukuisia uusia taimia muualle istutettaviksi.
Toistaiseksi polkuja pitkin ei pääse pikkupuutarhan ympäri vaan aina on palattava samaa reittiä takaisin. Yksi uusi reitti olisi mahdollisuus puhkaista, mutta en ole aivan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Polkujen leveys on noin 30 cm ja sinne saa juuri ja juuri rahdattua pienemmät kottikärryt. Siihen ei juurikaan ole ollut tarvetta, vaan yleensä mukana kulkee vähän isomman kokoinen ämpäri, johon sullon rikkaruohoja ja muuta toisaalle kuskattavaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, polku kasvaa pian umpeen, ellei siitä huolehdi.
Pikkupuutarha sai alkunsa tarpeesta vähentää leikattavaa nurmikkoa, mutta nyttemmin siitä on tullut muualla liian suuriksi kasvaneiden tahi muuten tarpeettomaksi käyneiden kasvien uudelleensijoituspaikka. Pation tieltä pois joutaneiden norjanangervojen lisäksi pikkupuutarhassa kasvaa töyhtöangervoa, metsäruusua, pajuangervoa, keltaista pensashanhikkia ja vuorenkilpiä. Kolme vuotta sitten laitoin tuon köynnöskaaren ja istutin sen toiselle laidalle alppikärhöä sekä Ville de Lyonin. Tarkoitus oli laittaa Ville de Lyon oikealle puolelle, mutta kuten kuvasta näkyy, töyhtöangervot ehtivät vallata paikan. Alkuun mietin, miten saan rikkaruohot pysymään aisoissa, mutta siitä ei ole tullut ongelmaa. Ei minkäänlaista. Niin pikkutalvio kuin kevätkaihonkukkakin valtasivat pian avoimet maapaikat ja paljolti niitä on myös pensaiden alla. Jonkin verran alueella on myös maahumalaa, josta käyn sitä keväisin keräämässä kesäkukkaruukkuihin somisteeksi.
Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta minun puutarhan rakentamiseni taitaa olla päämäärätöntä haahuilua. Teen kyllä mielessäni - joskus jopa paperille - hienoja suunnitelmia, mutta usein nuo suunnitelmat muuttuvat esimerkiksi sen vuoksi, etten saakaan kaupasta etsimääni kasvia. Sitten ostan tilalle jotain muuta ja niin homma lähtee eri suuntaan heti alkuunsa. Aikanaan omakotitaloon muuttaessamme tunsin puutarhakasveja sangen huonosti. Vuosien kuluessa olen lukenut kirjoja ja lehtiä, katsellut muiden kukkia ja puutarhoja, istuttanut ja kaivanut jälleen ylös. Erehdyksiä ja onnistumisia. Valitettavasti aina ei riitä päreet riittävän huolelliseen työhön ja siitä saa sitten kärsiä niin sielu kuin ruumiskin. Homman on joutunut joko tekemään kokonaan uusiksi tai ainakin käyttämään aikaa lopputuloksen paranteluun.
Kasvien kanssa touhuamisessa on se hyvä puoli, että yleensä aika korjaa pahimmat mokat. Alkuvuosina onnistuin istuttamaan vääriä kasveja vääriin paikkoihin, josta oli seurauksena joko koko kasvin kuoleminen tai ainakin hidas kituminen. Nyttemmin osaan paremmin valita istutuspaikat ja huomioida kasvien vaatimat olosuhteet. Pikkupuutarha on hyvä esimerkki meikäläisen suunnittelemattomasta puutarhanrakentamismentaliteetista, mutta ei suinkaan huono sellainen. Pidän pikkupuutarhan nykyisestä rehevästä olomuodosta. Se on kuin kasvien kaatopaikka, jossa sinne jätetyt kasvit ovatkin päättäneet ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ovat kukin vallanneet oman alueensa lisäksi piirun verran myös naapurikasvin tontista. Vaikka olen siirtänyt pois pikkupuutarhasta juhannusruusun, särkyneensydämen ja hopeatäpläpeipin, ovat ne ilkikurisesti ryhtyneet jatkamaan elämäänsä myös vanhoilla asuinsijoillaan. Kasvit ovat kuiskutelleet toinen toisilleen, että olkoon tämä meidän valtakuntamme ja täällä määräämme me. Ainoastaan polkuihin on minulla sen verran sanavaltaa, että saatan pitää ne kulkukelpoisina. Siinäkin jään kyllä alakynteen kaikkien pikkutalvioiden ja kevätkaihonkukkien kanssa, ellen ole valppaana ja käy siivoushommiin ajoissa.
Joku kysyi kerran, mikä tarkoitus pikkupuutarhalla oikein on? Ei sillä ole mitään erityistä tarkoitusta tai merkitystä. Se vain on pikkupuutarha. Oikeastaan Pikkupuutarha isolla P:llä. Sinne ei ole varsinaisesti istutettu kukkia, mutta keväällä siellä kukkii sinisenään scillat, helmililjat ja kevätkaihonkukka. Sitten mukaan lähtee pikkutalvio, vuorenkilpi ja norjanangervot, jotka toissakesäisen leikkaamisen ansiosta ovat taas hyväkuntoisia ja terhakkaita. Tänä vuonna myös kriikuna kukki runsaasti, samoin alppikärhö. Heinäkuussa kukkimisen aloittavat töyhtöangervot ja hetken päästä siihen yhtyvät pajuangervot. Syyskuun vähitellen hämärtyvässä illassa hanhikin keltaiset kukat ovat kuin pikkuiset auringot.
Pikkupuutarhassa ei ole olopihan pioninkukkien painavaa mahtipontisuutta, alapihalle rakentuvan ruusupuutarhan kepeää kauneutta eikä kurgaanin hassuttelevaa pyöreyttä. Pikkupuutarha vain on pikkuinen puutarha. Silti pidän siitä hyvin paljon ja saatan vain kävellä sen kapeita polkuja katselemassa, miten villisti siellä kasvit mekastavatkaan. Eikös siinä ole tarkoitusta enemmän kuin voisi toivoakaan. Olla vain. Olla pikkuinen Pikkupuutarha.
