Rutinasta ja kitinästä huolimatta kasvarista on vihdoin päässyt korjaamaan satoa. Tomaatit ovat alkaneet kypsyä ja vauhdilla sen tekevätkin. Kurkuista kuvassa on viimeinen, sillä vaikka kukkia on edelleen runsaasti, eivät ne enää ole kehittyneet hedelmiksi (tai oikeammin vihanneksiksi). Kurpitsa kukkii yhä myös runsaana kasvimaalaatikossa ja keltaisia pötkylöitä on siellä vieläkin kasvussa. Poimin osan ja osan jätin jatkamaan kasvuaan.
Kurpitsan kukat ovat ihastuttavia ja toki niitä voisi myös syödä. Ehkä annan näiden kuitenkin kukkia ja mielellään muodostaa keltaisia pötkylöitä vaikka keittoon käytettäväksi.
Omenoiden suhteen tämä kesä on ollut yhtä juhlaa. Ties kuinka monennen kerran sanon jälleen, että rakastan omenoita. Syön niitä mielellään ihan sellaisenaan, mutta on niistä mukava valmistaa kaikenlaista muutakin. Omppuja olen pilkkonut, lohkonut ja hillonnut. Enää ei pakastimeen niitä mahdu, joten nyt näitä rouskutetaan välipalaksi ja retkieväänä ja vaikka missä välissä. Ja miten ihanalta maistuukaan kannellinen omenapiirakka vaniljajäätelön tai -kastikkeen kera. Mitään hirvittäviä määriä puussa ei enää hedelmiä ole, mutta roikkukoon siellä. Säilyvät niin paremmin, kuin terassin koreihin kerättyinä.
Tässä työpöydän ääressä istuessani ovikello soi ja naapuri kahden lapsenlapsensa kanssa ilahdutti minua runsaalla pussillisella suppareita. Ihanat lapset kertoivat, etteivät itse syö sieniä, mutta tykkäävät kyllä niiden poimimisesta. Lämmin kiitos herkullisesta yllätyksestä Maritille, reippaalle Viljamille ja suloiselle Henni-tytölle. Sainpa taas huomata, kuinka kullan arvoisia kivat naapurit ovat.
Aroniapensaiden marjatkin ovat jo aikaa sitten kypsyneet. Kovin paljon marjoja meidän pensaisiin en odottanutkaan, sillä leikkasin ne vuosi sitten 20-senttisiksi. Hyvin ovat korkeutta kasvaneet, mutta eivät tietenkään ole kukkineet yhtä runsaasti, kuin leikkaamattomat pensaat tekisivät. Joinakin vuosina olen lisännyt marjoja mm. omenahilloon. Nyt jätin suosiolla vähäisen marjamäärän lintujen syötäväksi.
Aroniapuskassa elelee mustarastas, joka mitä ilmeisimmin on lentokyvytön. Toissailtana näin sen hyppäävän monta kertaa maasta kohti marjaterttua. Sen ulottuvuudelta on jo kaikki marjat syöty, joten ilmeisesti linnun on nyt yritettävä ulottua yhä korkeammalle. Mietimme Ukkokullan kanssa, pitäisikö kerätä aronianmarjoja linnulle johonkin astiaan ja sijoittaa astia sen saataville.
Pari päivää käytin kukkapenkkien ja istutusalueiden kanttaamiseen ja rikkaruohojen kitkemiseen. Jos joku vielä väittää, etteikö puutarhatöissä saisi liikuntaa, ei hän todellakaan ole tosissaan mitään pihassaan tehnyt. Noiden ahkerointipäivien iltoina kaikki lihakset olivat jäykkinä runsaasta kykkimisestä, nousuista, laskuista, raskaiden kottikärryjen työntämisestä, lapioinnista, talikon heiluttamisesta, haraamisesta ja kaikista niistä liikunnallisista kiemuroista, joita puutarhahommissa ikinä vain joutuukin tekemään. Vaan en valita. Niin komealta nyt näyttää. Paljon mieluummin touhuan rikkaruohojeni parissa raittiissa ulkoilmassa etelään muuttavien kurkien huudellessa taivaalla, kuin ajan autolla nostamaan puntteja jonnekin maksulliselle salille.
Myös mamman karvakasa oli ylen onnellinen saadessaan vahtia reviiriään piikansa häntä välllä rapsuttaessa. Enimmän aikaa tosin Juuso nukkui antoisia päiväuniaan aurinkoisella leikkimökin terassilla.
