Mittari näyttää auringossa lämpötilaa +29.1, joten ei ihme, ettei siellä oikein jaksa pitkään oleskella. Juusokin kieriskeli aikansa hiekassa ja kömpi sitten heinikkoon nukkumaan. Toivottavasti sen niskaan laittamani punkkilinimentti tehoaa, eikä tarvitse illansuussa pikkupoikaa pihdeillä kiduttaa.
Juhannusruusussa on jo nuppuja, ei kylläkään kovin paljoa. Viime vuonna ruusut kukkivat upeasti, joten ehkä nekin pitävät välivuotta. Punalehtiruususta oli talven aikana kuollut pari vanhempaa oksaa ja hansaruusuakin leikkasin syksyllä radikaalisti, sillä se oli alkanut kasvattaa lähinnä pitkiä oksia, joiden päässä keikkui hassuja tupsuja. Mielenkiinnolla odotan kuukausi sitten istuttamieni Kirjoapteekkarinruusun ja Valamonruusun kukintaa. Samoin jännitän, kuinka sammalruusu jaksaa kasvaa ja kukkia. Se kun ei tykännyt menneestä talvesta laisinkaan ja oli jokin aika sitten vielä varsin huonovointinen.
Tänään oli Hesarissa artikkeli löytöruusuihin hurahtaneesta Hillevi Bymanista, jonka pihamaalla Espoossa ja mökillä Karjalohjalla kasvaa yhteensä 80 ruusulajiketta. Ehkä pitäisikin ryhtyä keräämään noita kestäviä ruusuja. Juhannusmorsian minulla jo onkin.
Naapurin puolelta on vuosien aikana levinnyt meille tämä angervo, jonka luulisin olevan idänvirpiangervo. Enpä laita ollenkaan pahakseni, sillä pensas peittää alleen sopivasti sellaisen lohkon, johon en ole vuosienkaan aikana huomannut sen kummemmin voimavaroja käyttää. Juuri tässä nurkkauksessa vuohenputki on villeimmillään, mutta kenties tiivis pensasto vähän estää rikkaruohojen levittäytymisen. Minun piti kärrätä haketta näiden pensaiden juurille, mutta ne ovat kyllä tällä hetkellä niin tiiviitä, ettei sinne pahemmin pääse lapiolla huitomaan. Odottakoon vaikka syksyä.
Yhdessä tontin nurkista seisoo iso mänty. Taloa rakentaessamme se oli pikkarainen taimi, mutta nyt komea puu. Tykkään männyistä ja jotenkin nimenomaan tähän omaan mäntyyn on tullut luja side. Männyllä on tapana kuivattaa alimmaisia oksiaan ja meidänkin rajamäntymme alusta on aina täynnä alas pudonneita oksanpätkiä. Pari päivää sitten kyllästyin noiden oksien jatkuvaan "satamiseen" ja kannoin pitkääkin pidemmät tikkaat puun juurelle. Kiipesin tikkaiden ylimmälle askelmalle ja sahasin niin paljon kuivuneita oksia kuin suinkin yletyin. Hain lopuksi vielä avukseni varrellisen oksaleikkurin, jolla sain lisää ulottuvuutta ja napsin sen avulla vähän lisää. Paksutkin oksat sai sahattua todella helposti, sillä ei niissä näyttänyt pahemmin enää elämää olevan. Taisi siinä urakassa pari tuntia kulua, mutta tikkailla kiikkuessa ei kyllä yhtään hirvittänyt. Vasta, kun olin saanut oksat sahattua ja ryhdyin maan pinnalla korjaamaan jälkiäni, tuntui pikkaisen tärinää jaloissa.
Alapihalle johtavien portaiden väleissä kasvaa taas varsinainen taimivarasto. Sieltä löytyy etupäässä tuota taponlehteä, mutta myös sammalleimua ja yhdensorttista sammalkasvustoa akileijoista puhumattakaan. Kunhan taas kerkeän, tuosta on hyvä siirtää sopiviin paikkoihin muhkeita taimia. En kyllä ole yhtäkään taponlehteä noihin porrasväleihin istuttanut, mutta meidän pihalla kasvit kasvavat ainakin siellä, missä niiden ei odottaisi kasvavan.
Muutama kesä sitten löysin naapurin aidan vierestä tiheänä kasvavan metsäorvokkipöheikön. Siellä se kasvoi onnellisena, paikassa, josta ei kyllä näkynyt yhtään mihinkään ja oli aina vaarassa jäädä kottikärryjen yliajamaksi. Lopulta kaivoin pöheikön ylös ja istutin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan olopihan toiseen kukkapenkkiin. Siinä orvokit ovat nyt pari vuotta kukkineet ja vahvistuneet. Siirron jälkeen pehko ei kukkinut niin runsaasti, mutta nyt se näyttää virkistyneen ihan kummasti.
Eilen lähdin kameran kanssa kuvaamaan kukkapenkissä loikovaa Juusoa, mutta vuorimännyssä olikin tällainen hieno siipiveikko ja sitä räpsiessäni unohdin Juuson kuvaamisen tykkänään. Oikeastaan on aika hauskaa, että kuvaamaan lähtiessään ei koskaan tiedä, mitä mielenkiintoista objektiiviin kulloinkin osuu. Toisaalta, jos nimenomaan lähtee etsimään erikoisuuksia, niihin ei törmää sitten millään. Parempi siis kulkea avoimin mielin ja erityisesti avoimin silmin.
Syreenit kukkivat nyt kauniisti ja tuoksuvat vielä kauniimmin. Mikä onkaan levitellessä pyykkiä narulle, kun leikkimökin päädyssä syreenit tuulessa heiluessaan tuottavat niin ihanaa tuoksua, että sitä aivan unohtuu itsekseen ihailemaan. Leikkasin viime kesänä olopihan syreeneitä, kun olivat hurahtaneet niin valtavan korkeiksi, ettei enää toivoakaan nähdä kukkia ilman kiikareita. No, nythän ne eivät sitten kuki laisinkaan, mutta kenties ensi vuonna. Parin syreenin juurelle on jo ilmaantunut uusia versoja, joten se tapahtunee, mitä lähdin tavoittelemaankin eli syreenien tuuheutuminen alaosistaankin. En leikannut syreenejä tapille vaan lähinnä poistin vanhimpia runkoja ja joistakin todella pitkäksi venähtäneistä katkaisin ylipitkiä latvuksia.
Lapsena minua sanottiin rihkamaprinsessaksi siksi, että keräsin talteen kaikenlaista kaunista lahjakääreistä karkkipapereihin. Minun lapsuudessani ei ollut nykypäivän yltäkylläisyyttä eikä edes varakkailla tavaraa niin valtavasti kuin tänäpäivänä aivan tavallisilla pulliaisilla. Vaikka pihallamme jo onkin vesimittari, lähti kaupasta kuitenkin tällainen hauska perhosmittari mukaani. Onhan tämä toki huomattavasti kauniimpi kuin sellainen vihreä muovinen, jollainen tuo aiempi mittarimme on. Rihkamaprinsessa taidan olla siis edelleen.
Kohta lähden viemään äitiä sairaalaan. Hänet leikataan huomenaamulla. Toivotaan, että syöpä saadaan pois ja äiti pääsee viettämään levollisin mielin 80-vuotissynttäriään.
