sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Sammaleilla tanssahtelua


Facebookin puutarharyhmässä on viime päivinä päivitelty nurmikon sammaleisuutta. Sammaleen syntymiseen vaikuttavat monet asiat, kuten varjoisuus, kalkin ja muiden ravinteiden puute ja maan tiivistyminen. Olen kylvänyt meidän nurmikolle kalkkia ja tehnyt pahimpiin paikkoihin reikiä täyttäen niitä hienolla hiekalla. Olen myös uusinut pahimmilta kohdilta vanhaa nurmikkoa. Ennen en sentään voinut valoa nurmikolle enempää tarjota. Nyt sekin ongelma on poissa. Vaan nykyisin ei edes se sammal nurmikolla häiritse. Onpahan kauniin vihreää, eikä tarvitse sen kummempia hoitotoimenpiteitä.

Sinivaleunikko - Meconopsis betonicifolia

Saattaa olla, ettei runsas valokaan pelasta meidän nurmikkoa sammaloitumiselta. Luultavasti se tiivistyy ihan sen vuoksi, että näin keväällä hypin tasajalkaa ilosta yhden jos toisenkin kukkapenkin äärellä. Niin tein vapun alla löytäessäni sinivaleunikon karvaisen olemuksen kurkistamassa kukkapenkistä. Eikä vaan yhden, vaan sen toisenkin ja vielä peräti kolmannen pikkuruisen lehtiparin. 

Sinivaleunikon menestyminen tuottaa vähän samanlaisia onnentunteita, kuin jouluruusun kukkien ilmestyminen sulavan lumen keskeltä. Tai ehkä peräti vähän suurempaakin onnea. Monille puutarhureille vaikeammatkin kasvit ovat niinsanotusti peruskauraa, mutta tällaiselle mämmikouralle ja itseoppineelle hörhölle yksi sinivaleunikko tuottaa lottovoiton kaltaisen tunteiden ilotulituksen.

Tarhakylmänkukka - Pulsatilla vulgaris

Toinen merkittäviä riemunkiljahduksia ja nurmikkoa tiivistävää tasajalkatallaamista aiheuttava ilmiö on tarhakylmänkukan versojen ilmestyminen rinteen scillojen sekaan. Ihan ihmepaikkaan olen tämän yksilön tyrkännyt kasvamaan, mutta jostain syystä en ole raaskinut häntä poiskaan siirtää. Sen sijaan pyrin näistä hölmöistä istutuspaikoista oppimaan siten, että ostan uusia yksilöitä sijoittaen ne säällisemmille asuinsijoille.

Kuva on epätarkka, koska en vain jaksanut märässä maassa kontata saadakseni riittävän selkeän kuvan. Toisinaan kameran tarkennus johonkin pieneen yksityiskohtaan on äärimmäisen vaikeaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että kamerani kerta kaikkiaan kyllästyy jossain vaiheessa puutarhakierroksiini ja sisälle päästäkseen lopettaa yhteistyön totaalisesti. Näissä tilanteissa taitaa naapurinkin korvia kuumottaa, kun manaan kamerani käytöstä. Yleensä minä annan kameralle anteeksi ja epätarkkaan kuvaan tyytyen tallustan sisälle lepuuttamaan niin kameraa kuin itseänikin.


Ensimmäinen tulpunnuppu on ilmaantunut näkyville. Tuplasti terapiaa -blogin Pirjo kertoi unohtaneensa talven aikana, minne ja mitä sipuleita hän on syksyllä maahan laittanut. Itse olen täällä moneenkin kertaan mainostanut hienoja istutuslistojani. Eipä niistä listoista paljon iloa ole, jos ne makaavat mapissa työhuoneen hyllyssä.

Tänä keväänä muistamattomuus mullasta työntyvien kukkien nimistä ja sijainneista haittasi muutaman vaivaisen päivän. Kerran jo kaivoin istutuslistan mapista ja nostin sen terassin pöydälle ottaakseni mukaan puutarhakierrokselle. Enpä muistanut ottaa, vaan ei haitannut. Olen keskittynyt ihastelemaan jokaista ilmoille ilmestyvää kukkaa. Turha käyttää energiaa sen vahtimiseen, nouseeko juuri tuon kukkapenkin ensimmäisestä kolmanneksesta yksi vai viisi krookusta. Mitä suotta murehtia niitä, jotka syystä tai toisesta eivät nouse. Parempi iloita jokaisesta, joka nousee kukkimaan ja kaunistamaan puutarhaa.

Pystykiurunkannus - Corydalis solida - piiloutuu pikkusydämen taakse.

Kirjoitan tätä postausta vappupäivänä. Ulkona sataa vettä, on satanut koko päivän. Asteita on +7 ja tuuleekin. Aina välillä käännän työtuolin katsoakseni ulos puutarhaan. Siellä on vielä paljasta ja värejäkin aika vähän. Silti näkymää jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen. Puutarha keväisessä paljaudessaankin on kaunis. Harmaus ja kulmikkuus on väistymässä. Vain yksi tai kaksi lämmintä päivää ja puutarha täyttyy vihreydestä ja vehreydestä.