Viime aikoina töitä on ollut niin paljon, että kamerakierrokset puutarhassa ovat jääneet vähiin. Yöt ovat olleet kylmiä, ensimmäinen pakkasyökin oli perjantain 20.9. vastaisena yönä. Niinpä minulle oli yllätys nähdä useita amiraaleja liihottelevan puutarhan kylpiessä auringonpaisteessa. Piti oikein lähteä katsomaan, mihin ne ovat matkalla.
Kas, suosituin paikka näytti olevan alapihan Kiemurapenkki ja siellä sekä komeamaksaruohot että myös punahatut. Olin jo loppukesän aikana moneen kertaan ehtinyt kummastelemaan, miksi meidän punahatut eivät houkuttelekaan perhosia. Vuosi sitten elokuussa näin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa punahattujen valtaisan vetovoiman kaikkien perhosten keskuudessa. Tykkään punahatusta ihan kasvinakin, mutta toisena ajatuksena niiden kasvattamisessa on ollut juuri perhosten houkuttelevuus. Olipa ilo huomata, ettei minun punahatuissani mitään vikaa ole. Useampi amiraali kävi niissä aterioimassa.
Myös syyshortensia Vanille Fraise kiinnosti amiraaleja. Elokuussa perhoset pörräsivät yläpihan Grandiflora-syyshortensiassa. Pensas on niin korkea, etten onnistunut silloin saamaan kunnollisia kuvia. Pienet on meikäläisen ilot, kun muutaman perhosen istahtaminen puutarhan kasveille saa tyytyväisyydestä hykertelemään.
Tämä kesä on ollut leppäkerttujen juhlaa. Aivan sipulikukkien mullasta ponnistamisesta lähtien olen ihmetellyt leppäkerttujen paljoutta. Helteisimpinä päivinä niitä ei näkynyt, mutta enpä minäkään silloin kovin tarkkaan puutarhaa syynännyt. Säiden vähän viilennyttyä leppäkertut astuivat jälleen esiin. Jo kuun alussa kriikunapuita hedelmistä tyhjentäessäni seurustelin lukuisten leppäkerttujen kanssa oksien ja lehtien lomassa.
Valkoisessa punahatussa kiipeilevälle kaverille sanoin, että alahan etsiä itsellesi sopivaa talvikoloa. Tavataan taas ensi kesänä.
