Muutakin kuin puutarhaa

Kas kummaa, elämässä on sentään muutakin kuin puutarha. Sää on ollut viime päivinä hiukan epävakaisempaa, mutta toki varsin lämmintä. Välillä täytyy hoitaa huushollia ja pestä mm. pyykkiä. Mikä sen mukavampaa, kuin levittää iltasella lakanoita narulle kuivumaan tietäen, että ne kuivuvat parhaassa tapauksessa alle tunnissa. Meillä ei ole ainuttakaan ilmapuntaria eikä ilmankosteusmittareita, mutta pyykin kuivumisnopeudesta voi päätellä jotakin. Navakasta tuulesta ja lämpimästä ilmasta huolimatta pyykki oli useamman tunninkin jälkeen nihkeän kosteaa. Koska luvassa oli sadetta, poimin pyykit koriin. Hyvä, että sen tein, sillä vettä sitten riittikin aina iltapäivään saakka. Lakanat olivat juuri sopivan nihkeitä syötettäväksi mankeliin - ja siinä ohessa silitin sitten muunkin pyykin. Jos on mukava levittää pyykkiä narulle, on vielä hienompaa kantaa silitetyt ja viikatut pyykit kaappiin. Halvat on huvit meikäläisellä.

Lukemista harrastan aina kun siihen löytyy sopiva rako. Iltaisin tuppaan nukahtamaan tehokkaasti luettuani edes muutaman sivun kirjaa. Joskus väsymiseen tarvitaan useampi kappale, joskus riittää puoli sivua. Tsekkiläisen Karel Capekin (1890-1938)  "Puutarhurin vuosi" avaa humoristisen näkökulman innostuneen kaupunkipuutarhurin maailmaan. Kirjassaan "Vapaasti versoo" Mari Mörö on päivittänyt Capekin puutarhurin rukousta seuraavaksi:

Viherturaajan värssy

Ei pitäisi rutkuttaa säästä emmekä rutkutakaan.

Mutta meikäläisten harrastukset kärsivät kovasti 

jos sääasiat unohtuvat siellä päässä tykkänään.

Sataa saa mihin aikaan tahansa, eikä veteen tarvitse lisätä ravinteita eikä jäärakeita

eikä etenkään väkilannoitteita saati geeliä.

Äärioloja jos voisi välttää, olisimme entistä nöyrempiä.

Tällä tavoin voisi hiukan tasoittaa taaperrustamme joka, kuten hyvin viisaudessasi huomaat,

tahtoo suuntautua lähinnä puutarhaan.

Emme siis tarvitse Nivalaan neljää sataa millimetriä vettä ja olisihan se epäreilua,

jos sitten Vehkalahdella ei sataisi kolmeen kuukauteen.

Anna meidän noudattaa palkitsevaa tuottavuusohjelmaasi.

On aika kylvää ja hoitaa. Ja odottaa, ihmetellä ja toivoa

ja korjata kasvimaalta häikäleen hyvä sato, ja raapia metsästä marjoja ynnä muuta.

Joidenkin nirsompien siementen itävyysprosenttia voisi hiukan korottaa

kun taas juolavehnän, savikan ja voikukkien kohdalla sen saattaisi jopa puolittaa.

Varjele meitä kaneilta, liljakukoilta, etanoilta sekä niiltä tuontikasveilta, jotka järkyttäisivät puutarhaamme.

Toki niillekin olet käsittämättömässä viisaudessasi keksinyt jonkin loppusijoituspaikan

mutta eihän se ole puutarhassani, eihän?

Eikä myöskään naapureideni eikä ystävieni.

Perennojen kukoistaminen ensi kesänä menee kenties jo liioittelun puolelle:

liljat, pionit, alppiruusut, unohtamatta sinivaleunikkoa.

Vaan jos siinä oli jotakin liikaa, niin onneksi palautat aina suhteellisuudentajuni

ilman, että sitä erikseen pyytäisin.

Siispä anna ripaus ymmärrystä kasvutekijöiden suhteen niin kuin tähänkin asti

eikä hippusellinen hyvää tuuria pilaisi puutarhaamme.

Tässä vilja heilimöi sinitaivaan alla valkeiden pumpulipilvien purjehtiessa metsien taakse. Runsaan kuukauden kuluttua puimari surraa päivän pari tälläkin pellolla.

Olenpa ehtinyt tehdä pari kävelylenkkiä ja pyöräillyt ihmettelemässä pitkin kylää nousevia uusia omakotitaloja. Suomessa mittakaavat ovat toisaalta suuren suuria ja toisaalta tavattoman pieniä. Näinkin lähellä Helsinkiä löytyy vielä hyvin maalaismaisia maisemia. Tämäkin näkymä on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä kodistamme. Tosin rakentaminen on lisääntynyt ja tiivistänyt asujaimistoa läheisyydessämme yhä enemmän vuosien mittaan. Maalaismaisema on uhattuna täälläkin. Pelloille nousee talo toisensa perään ja yhä vähemmän on täysin luonnontilaista maisemaa. Kun vielä 15 vuotta sitten saattoi lähteä hiihtämään suoraan kotiovelta, on nyt kannettava sukset varta vasten latukoneella tehdylle ladulle muiden joukkoon sauvomaan. Onneksi en sentään autoa ladulle päästäkseni vielä tarvitse.

Tässä iltana eräänä kuljeskelin pihamaalla nauttimassa hiljaisuudesta ja tekemässä luontohavaintoja. Pääsin seuraamaan kissan saalistusprosessia aivan läheltä. Katti tuijotti pitkään heinikkoon hiiren hiljaa asennossa, josta tiesin sen piakkoin ponnistavan eteenpäin. Niin kävi, salamannopeasti kissa ponkaisi korkeiden heinien ja takiaisten joukkoon ja sitten kipitti heinikosta vikisevä hiiri suussaan. Kissalla näyttää olevan vakiolahtipenkki lähistöllä sijaitsevan koivun juurella. Siihen se nytkin pudotti hiiren ja alkoi tutkiskella maisemia kuin hiirtä ei ikinä sen edessä olisi ollutkaan. Heti, kun hiiri liikahti, kissa palautti sen käpälällään takaisin omaan paikkansa. Leikki jatkui hiiren yrittäessä pakoon ja kissan sitä läpsiessä. Yhtäkkiä hiiri kuitenkin pinkaisi odottamattomaan suuntaan piiloutuen ruusupensaikkoon. Kissa ryntäsi perään, mutta ilmeisen hyvästä vaistosta ja nopeudesta huolimatta kadotti hiiren. Päätin seurata, kuinka pitkään se jaksaa hiirtään pensaikosta etsiä. Pitkään, pitkään ja perusteellisesti. Kissaa varmaan harmitti hurjasti ruusut, jotka olivat selkeästi sen projektin esteenä. Lopulta hiiri kyllästyi piilottelemaan ja pinkaisi pensaikon toiselta puolelta nurmea pitkin pakoon. Siinä samassa kissa oli sen perässä rynnäten läpi pensaikon flexi pingottuen ja saihan tuo saaliin hampaisiinsa. Tuumasin, josko se vielä jatkaa leikkiään hiiren kanssa vaan ei. Se oli ilmeisen äkääntynyt pitkään odotukseen ja raahasi hiiren suusaan takaisin kotikoivun juureen, jossa hiiri koki pikaisen kuoleman kissan hampaissa. Siihen jätin kissani järsimään proteiiniannostaan.  

Joku saattaa kauhistella kissan julmuutta. Joku olisi kenties minun sijassani auttanut hiirtä tai ainakin ottanut kuolleen hiiren kissan hampaista pois. Minun kissani saa taatusti riittävästi ravintoa kotonaan, mutta kissa on saalistaja ja hiiret kuuluvat sen saaliisrepertuaariin. Varmasti hiiriä ja muita jyrsijöitä riittää meidänkin ympäristössämme, vaikka katti niitä verottaisikin. Oikeastaan on hyvä, että kissa ei ole etääntynyt perimästään niin paljon, ettei enää tuntisi saalistusvaistojaan. Itse asiassa teollinen eläinruoka on huomattavasti epäilyttävämpää monessa mielessä, kuin hiiren nappaaminen luonnosta saalistus- ja syömistarkoituksessa. Kissamme pääsee näin kesäisin sille luonnonmukaisen ravinnon ääreen huolehtimalla samalla mm. myyräkannan verottamisesta (myyriä ja päästäisiä se ei syö, niitä hautaamme maahan). 

Jotta totuus ei unohtuisi, muutama kukan kuvakin tähän täytyy pukata. Taivastelin joku päivä sitten, että lukuisista istuttamistani eri värisistä liljoista vain kellansävyiset nousevat vuodesta toiseen uudelleen kukkimaan. Ihan näin surkea tilanne ei kuitenkaan ole. Tämäkin upea yksilö on saanut myös muita kavereita. Mutta silti oranssit ja keltaiset liljat ovat vankimpia ja komeimpia vuodesta vuoden jälkeen.

Tiirailin tätä Ruusumalvaa kameran objektiivin läpi ja se kannatti. Katsokaa, miten kaunis se on. Näitä ihastuttavia pieniä kukkia on vartensa rykelmässä useita aueten toinen toisensa perään, kumartukaa lähemmäs ihastelemaan!