Juuso-kissan talvipäivä

Eiköhän tämä ulkoilu jo riitä, voisin ihan hyvin palata takaisin sisälle. Täällä on niin kylmääkin ja tassuja palelee. Mitä ihmettä! Nyt tuo mamma haki kameran ja taas pitäisi istua nätisti sen mallina. Minä kun en yhtään tykkää kuvattavana olemisesta, enkä varsinkaan näin jäätävässä lumessa seisomisesta. En kyllä käännä naamaani, vaikka mamma kovin yrittää minua houkutella. Kyllä se kohta kyllästyy, kun sinnikkäästi tässä nuolen tassujani, enkä millään ilveellä käänny kuvattavaksi.

Ei, ei se mamma kyllästy. Nyt se loikki toiselle puolelle ja maanittelee ja kissittelee, että katsoisin kameraan. Jaha, taidanpa aikani kuluksi sukia nämä karvat oikoseksi. Tulee hissukseen tuota luntakin, joten saahan tässä aikaa kulumaan. Eikös se nyt tajua, että meikäläisellä tätä karvaa riittää vaikka useamman päivän tässä niitä putsaisin.

Välillä voin toki höristää korvia ja pysähtyä kuuntelemaan, josko läheisen syreenin oksalle ilmestyisi lintu tai oravanpoikanen. Jollei ole lintua tai muutakaan ötökkää, aina voin tirkistellä naapurin aidan yli seuraavaan naapuriin, jossa ihmislapset telmivät koiransa kanssa.

Ja kun karvat on viimein saatu sopivasti mallilleen, taidankin ryhtyä naukumaan, että olisi jo aika päästä ruokakupin ääreen ja sen jälkeen ikkunalaudalle patterin läheisyyteen lämmittelemään. Kyllä mamman pitäisi naukumisesta ymmärtää, että nyt on kissan hermot lopussa.

Käsittämätöntä kissojen kidutusta tuo mamma harrastaa. Juoksentelee ympäri tonttia lapion ja kolan kanssa. Ja kun lumet on saatu luotua, pitää vielä kipittää sisälle noutamaan linnunruokaämpäriä. Onko siinä nyt laitaa, että linnutkin laitetaan tällaisen komean kissan edelle ja kauhotaan siemeniä lintujen automaatteihin, kun tässä olisi erään karvaisen otuksen vatsa aivan valmiina vastaanottamaan lihaisia paloja kastikkeessa ja vielä lisukkeeksi muutama narskuvan herkullinen raksu.

Ei voi olla totta! Nyt se mamma lähti vielä postilaatikkoa kaivelemaan ja taatusti jää tuon naapurin rouvan kanssa höpöttämään. Eihän siinä mitään, jos mamma muistaa minusta jutella, mutta kun sillä on tapana käydä läpi kaikki sääjutut ja pahimmassa tapauksessa vielä puutarha-asiatkin puida. Eihän tästä pääse polkuanturoita lämmittämään kuuna päivänä.

Nyt se mamma tepastelee tänne päin, mutta minäpä teenkin sille tempun. Enpäs menekään suoraan sisälle vaan tahdon kiertää talon ja nuuskia jokaisen lumesta pilkistävän oksanpätkän siltä varalta, että joku naapuriston kissoista olisi käynyt minulle terveisensä jättämässä. Vasta tuon lenkin jälkeen päätän lähteä sisälle opettaakseni mammaa tekemään niin kuin minä haluan ja silloin kun minä haluan.

Ohhohhoijaa! Nyt on maha täynnä ja viikset suittu. Otankin tässä pienet iltapäivätirsat ennen siirtymistä pehmeämpään paikkaan. Pääsee nuo lihaisat palat painumaan paremmin tuonne vatsanpohjalle, jotta sitten taas jaksan jolkotella kohti uutta ruokakupillista. Tässä ikkunalaudalla on hyvä loikoa, kun patteri hohkaa lämmintä ja tästä näkee joka puolelle. Ei pääse yllättämään sen enempää tutut kuin vieraatkaan. Ikkunaankin voin taas jättää muutaman uuden nenänjäljen, kun mamma näkyy pyyhkineen entiset pois. Johan niitä melkoisen rivin sainkin tuohon ikkunaruutuun läntättyä.

Jahas, joku on mennyt vaihtamaan kirjaston sohvan jouluisen torkkupeiton tällaiseen ruskeaan fleeceen. Tämä ei ole tässä ennen ollutkaan, joten täytyy tutkia joka kantilta. Täällä peiton uumenissa onkin aika mukavan oloista. Tulee ihan mieleen oman emon ja velipoikien lämpöinen kylki. Hyvä piilokin tämä tuntuu olevan. Nyt ei kukaan tiedä, mihin olen mennyt.

Pienenä karvapallona minulla olikin tapana mönkiä milloin mihinkin outoon paikkaan ja perhe oppi epäilemään jokaista kumpua matossa tai sängynpeitteessä kissanpiiloksi. Ettei vain vahingossa astuisi tai istuisi päälleni. Lakanoiden vaihtaminen se vasta kivaa on, kun mamma pölläyttää yhden ja toisenkin lakanan ja pääsen oikein urakalla mönkimään mamman sängyssä. Tosin nykyisin alkaa jo tuota ikää olla sen verran, ettei aina huvita edes mamman vuoksi sitä lakanapiiloa leikkiä. Kun on päässyt mukavaan asentoon herkullisia hiiriunia katselemaan, ei sitä ihan heti jaksa hyvin lämmitetystä paikasta poiskaan lähteä.

Mukava oli fleeceinen piilo, mutta illan mittaan alkoi taas vatsa kurnia siihen malliin, että piti peiton alta pois mönkiä ja keittiöön jolkottaa. Jokunen pala gouda-juustoa olisi paikallaan, miksei myös vähän kalkkunaa. Parasta, mitä tiedän, on kuitenkin vielä hiukan lämmin broileri. Ai, että se tuoksuu jo uunissa ollessaan niin herkulliselta, että pitää ihan kahdelle tassulle nousta omaa annostaan anelemaan. Siinä ei kauaa viikset tutise, kun tuon herkun suihini mutustelen. Sen jälkeen voinkin taas täydellä vatsalla kömpiä sohvalle unia vetelemään. Vaikka välillä selälleni kellahtaisin ja unissani tassut kohti kattoa viskaisin. Niin on mukavaa ja turvallista unen läpi kuunnella mamman jorinoita ja odottaa iltaa pimenevää. Silloin voisin jälleen istahtaa ikkunalaudalle pihamaalle uskaltautuvia jänöjusseja vahtaamaan. Niitä kun ei tällaisen mamman seuralaiseksi päässeen kissan tarvitse elääkseen jahdata.

Päivän puuhistaan kertoili: 

alkukesästä 12 vuotta täyttävä 

Juuso-kissa

jonka emo on tavallinen tallikissa

ja isäksi epäillään tallin lähistöllä liikuskellutta villiintynyttä kollikissaa