keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Villasukkia, kissanminttua, vanhusten jeesaamista


En enää laisinkaan osaa istua telkkua katsomassa neulomatta samalla sukkia. Harvoin tulee mitään niin kiinnostavaa ohjelmaa, että sen vuoksi täytyy laittaa kudin sivuun ja keskittyä katsomiseen. Kudon aivan omaksi ilokseni, ilman mitään paineita. Pikkasen täytyy kuitenkin asettaa itselleen haasteita, ja niinpä pyrin välillä opettelemaan jotain uutta. Tällä hetkellä ajatuksena on oppia kirjoneuleita.


Kuplasukat on tehty 7-veljeksestä ja 7-veikka Polkasta. Kantapää on ristiinvahvistettu ja tuonne resoriin ompelin Itse tehty -tekstin. Löysin tuollaisen tekstirullan Eurokankaasta. Vinkin tekstirullaan löysin varmaankin facebookista tai mahdollisesti jostain blogista.


Vaaleanpunaisiin sukkiin neuloin resorin valepalmikolla ja kantapää on niinikään ristiinvahvistettu. Lankana 7-veljestä harmaana, luonnonvalkoisena ja vaaleanpunaisena. Puikot 3,5. Laitoin tuohon varteen 13 s puikkoa kohti ja kavensin ennen kantapäätä yhden silmukan jokaiselta puikolta. Minulla tulee edelleenkin hiukan liian tiukkaa tuo kirjoneulekohta, joten siksi teen varren runsaamalla silmukkamäärällä.


Nämä sukat on kudottu vaaleanharmaasta ja punaisesta 7-veikasta. Sukkia kuvatessa huomasin, että kerrosten vaihtumiskohta (ei näy tässä kuvassa) kannattaisi jättää 1. ja 4. puikon väliin, jolloin se jäisi jalan alle. Tosin tällä hetkellä puikoilla olevassa sukkaparissa kokeilen kahden värin vaihtokohdassa kikkaa, jossa kudotaan ensin seuraavan puikon ensimmäisen ja ja vasta sitten edellisen puikon viimeinen silmukka. Siten pitäisi välttyä porrastukselta eri värien vaihtumiskohdassa.


Keräsin syksyllä puutarhasta kissanminttua ja kuivasin ne. Nyt ompelin muutaman pussukan fleecekankaasta ja täytin pussit kissanmintulla. Ompelin vielä kulmaan juuttinarusta lenkin. Ehkä pusseihin olisi kannattanut laittaa vielä jotain muutakin painon lisäämiseksi, mutta testikissa Juuso ainakin totesi tuoksut oivallisiksi ja minttupussi on jo useampana iltana saanut kyytiä oikein kunnolla. Ensi vuonna täytyy tätä ideaa jalostaa vähän pidemmälle.


Eilinen päivä meni rattoisasti isän kanssa silmäklinikan kuntoutusyksikössä apuvälinearvioinnissa. Isä saa valkoisen kepin, sillä glaukooma ja silmänpohjarappeuma ovat vieneet hänen näkönsä sille tasolle, että kulkeminen alkaa olla hankalaa. Arviointikäyntiin kuului myös sosiaalityöntekijän tapaaminen. Tämän tarkoituksena oli valistaa meitä erilaisista vanhuksille ja vammaisille kuuluvista etuisuuksista. Tässä tapauksessa lähinnä näkövammaan liittyen. Monia sosiaalietuisuuksia on olemassa ja osa niitä, joita tuskin osataan edes hakea. Aika monen etuisuuden kohdalla vastaan tulee kuitenkin joko tuloraja tai vamman prosenttiaste. Tulorajat ovat varsin alhaisia ja vaadittavat vammaprosentit melkoisen korkeita.

Elin toivossa, että saisin isän sairauden perusteella invapysäköintitunnuksen, mutta siihen isän prosentit eivät vielä riitä. Se olisi helpottanut huomattavasti kahden vaivaisen vanhuksen kuskaamista eri palvelujen piiriin. Alkuun innostuneen tuntuinen sosiaalityöntekijän tapaaminen kuihtui sitä mukaa, kun hänen esittämistään etuisuuksista yksi toisensa jälkeen osoittautui todennäköisyydeltään likimain mahdottomiksi. Vaikka olen tässä omaishoitajan roolissa vielä kohtalaisen noviisi, alkaa jo olla aika hyvä tuntuma siihen, kuinka mahdottomassa byrokratian viidakossa saa vanhustensa puolesta jatkuvasti seikkailla. Miten selviävätkään sellaiset vanhukset, joilla ei ole ketään puhumassa puolestaan ja avittamassa käytännön elämässä.


Ollaan silti iloisella mielellä ja jatketaan joulun valmistelua ilman sen kummempaa hampaiden kiristelyä.