Tää kädetöntä on kertomaa...

Nyt on sitten rannekanavan oireyhtymä leikattu ja oikea käsi on vahvassa paketissa. Viikonvaihteeseen saakka täytyy pitää tätä pallomaisella rannetuella varustettua sidosta ja sen jälkeen siirryn keveämpään vaihtoehtoon. Tikit poistetaan ensi viikon lopulla. Eilen kädellä saattoi syödä ja pukeminenkin onnistui joten kuten. Sormia pisteli, mutta muuten ei mitään kipua ollut. Tänään on puudutukset poissa ja huomaan, kuinka onneton ihminen on ilman toimivaa kättä. Vasemalla tulee lähinnä suttua ja yksikätisenä tekemisen skaala supistuu olemattomiin. Sormia pitää jumpata ja sehän kyllä käy, kunhan ei pyri sormien väliseen yhteistyöhön tai kämmenen mukaan ottamista puuhaan.

Osastolle minun piti mennä aamuseitsemäksi, mikä sinänsä tuntui hölmöltä. Edelläni oli vain yksi leikkaus, mutta se oli isompi selkäleikkaus ja siihen meni odotettua enemmän aikaa. Sain ihkaoman sänkypaikan ja vaihdoin ylleni leikkauspaidan, yökkärihousut ja sukat. Sormenpäästäni mitattiin sokeri ja vaikka se oli minusta ihan normaali, minulle laitettiin sokeriliuostippa. Määräykset vaativat. Sain liikkua osastolla tippatelineen kanssa, joten saatoin käydä vessassa ja päiväsalissa lukemassa Hesarin, jota en kotona aamulla ehtinyt edes selata. Syöminen ennen leikkausta oli kielletty.

Vähän ennen leikkaussaliin kärräämistä lääkäri tuli piirtelemään käteeni mustalla tussilla viivoja ja merkkejä. Onneksi olin ottanut kirjan mukaani, joten aika meni sopivan ripeästi.
Itse leikkaukseen ei paljon aikaa mennyt. Minut kärrättiin leikkaussaliin puoli yhden maissa ja tunnin kuluttua olin jo takaisin osastolla. Ei tarvinnut mennä heräämöönkään, koska leikkaus tehtiin paikallispuudutuksella ja olin koko ajan hereillä. Vihreän kankaan takana lääkäri touhusi käteni parissa sairaanhoitajan kanssa ja minä tunsin vain hänen kumihanskoihin pujotettujen sormiensa kosketuksen. En oikeastaan mitään muuta. Leikkaussalissa soi radio ja yksi sairaanhoitaja jutteli toimenpiteen ajan kanssani mukavia.

Osastolla sain ruokaa ja syöminen sujui aivan hyvin johtuen ilmeisesti puudutuksesta. Sängystä en päässyt liikkumaan, sillä leikkaussalissa ripustetut tippaletkut olivat edelleen kiinni sängyn päädyssä. Tuumailin siinä, että pitäisi päästä hakemaan kännykkä lukitusta kaapista, mutta Ukkokulta olikin päättänyt tulla omatoimisesti osastolle minua hakemaan. Sairaanhoitaja vapautti minut sängyn ikeestä ja pääsin pukemaan vaatteitani. Sain myös haavan hoito-ohjeet ja särkylääkereseptin. Kaikki toimi sujuvasti ja palvelu oli ystävällistä. Ei mitään moitittavaa.

Yksikätisenä tämä päivä on mennyt pitkälti lorvimisen piikkiin. Tietokoneella voi näpytellä ja kirjaa lukea, jos sivujen kääntämiseen ei käytä yhtä sormea enempää. Mitään suurempaa särkyä ei toistaiseksi kädessä ole ollut, vaikkakin leikkauskohta kyllä koko ajan muistuttaa itsestään. Sain vahvan särkylääkereseptin, mutta ainuttakaan pilleriä en ole ottanut. Minulla on kohtalaisen korkea kipukynnys. Nyt täytyy toivoa, että käsi toipuu nopeasti, sillä paljon olisi tekemistä. Jos on mennyt itselleen lupaamaan rästitöiden purkamisen sairasloman aikana, saa kyllä ensimetreillä pettää lupauksensa. En osaa kirjoittaa vasemmalla kädellä, en käyttää saksia, eikä valitettavasti vasemmassa kädessä näytä olevan edes yhtä paljon voimaa kuin oikeassani. 

Työpöydän olen siivonnut ja siirrellyt tavaroita sinne tänne. Pihalle ei parane mennä, sillä harmittaa nähdä siellä leikkaamaton nurmikko ja kotikoivusta pudonneet oksat ja alas leijuneet lehdet. Kesäkukkia on yhä odottamassa kompostiin kantamista ja yksi purkillinen ruohosipulia pitäisi kaivaa maan multiin. No, nyt taas sataa kaatamalla ja kohta alkaa iltakin jo hämärtymään. Voi siis rauhassa jatkaa lorvimista.

Joskus voisin kyllä harkita tekemisiäni hieman hartaammin. Kolmisen viikkoa sitten hurahdin tilaamaan nettikaupasta syyssipuleita. Eivät ole tulleet vielä. Ja kun tulevat, saanko ne kaivettua maahan ennen pakkasia? Entä, jos käteni ei sallikaan kaivuhommia? Siinä minulla miettimistä.

Hyvä vai huono asia, mutta alapihalta löytämääni kotiloetanan tietoja luonto-oppaasta tutkiessani tajusin, ettei meidän pihalla olekaan Lehtokotiloita (Arianta arbustorum). Ei, vaan harvinaisempia Valkohuulitarhakotiloita. Toki tämä Valkohuulitarhakotilo käyttää myös syödäkseen kasvien vihreitä osia, mutta kooltaan se on pienempi ja tosiaan harvinaisempi. Sitä esiintyy Suomessa vain maan etelä- ja lounaisosien rehevissä lehdoissa ja puutarhoissa. Ilmeisesti olosuhteet eivät ole sille niin edulliset, että se lisääntyisi lehtokotilon tavoin. 
 Kyllä näitä puutarhastamme joka kesä löytyy, muttei tolkuttomia määriä. Tänä kesänä alle 20 yksilöä.