Ilmeisesti paratiisissa pitää aina olla tasapaino hyvän ja pahan välillä. Kun aurinko on hellinyt viikkotolkulla ja kukat kukkineet entistäkin kauniimmin, ovat ötökät pitäneet huolta siitä pahapuolesta. Joka kesä kriikunoissamme on ollut noita pieniä pahkuroita, mutta tänä kesänä puiden lehdet ovat kauttaaltaan pahkuraisia. Ajattelin, että kyseessä olisi kirvojen vioitus, sillä kirvoja kriikunoissa tapaa myös olla. Aikani kirjoja ja nettiä selattuani olen päätynyt siihen, että kyseessä onkin äkämäpunkki. Sitä esiintyy myös luumupuilla ja kriikunahan on luumun lähisukulainen. Oivallista neuvoa punkeista eroon pääsemiseksi en kuitenkaan löytänyt. Käykö tässä niin, että joudun hävittämään kriikunapuunkin, kuten kävi äkämän valloittamille mustaherukkapensaille? Osaako joku neuvoa?
Myös humala on kärsinyt runsaasta kirvapopulaatiosta. Niitäkin humalassa on joka kesä, mutta tänä kesänä kasvi on selvästi jäänyt altavastaajaksi. Se on kasvanut huonosti ja lehdet ovat kellastuneet. Aikanaan humalaa istuttaessani en tiennyt, että se viihtyy paremmin hieman varjoisalla paikalla. Meillä humala kasvaa alapihalle johtavan portaikon yläpään puutarhaportissa, joka on kyllä ilmava paikka, mutta myös hyvin aurinkoinen. Jonkun kerran olen saanut perheeltä pyyhkeitä, kun "tappajaköynnös" on käynyt portista kulkijoiden hiuksiin tai vaatteisiin kiinni. Humalahan on aika karkea ja tosiaan tarttuu mm. hiuksiin. Humalamme on siis saanut siirtokäskyn, mutta pohdin, mihin sen istuttaisin. Tai paremminkin ne, silllä portin molemmin puolin kasvaa oma yksilö.
Ja kun humalat on kaivettu ylös, seuraakin kysymys, mitä tilalle? Kasvimaalla on pari villiviiniä odottamassa istutuspaikkaa. Ne voisivat tulla kyseeseen. Villiviinihän on aika nopeakasvuinen ja siinä on upea syysväritys.
Entäs sitten nämä punaiset paholaiset. Niitä on tänä kesänä ollut riittämiin. Välillä on ollut sormet punaisina, kun olen listinyt kukkoja paljain käsin. Alan jo oppimaan liljakukkojen metkuja ja osaan laittaa kouran alle lähestyessäni niitä. Eivät niin helposti pääse pudottautumaan selälleen mustaan multaan vaan tupsahtavat suoraan kämmenelle ja sitten se lähtölaskenta alkaa. Tuo kuvan liljakukko on kyllä totaalisesti eksyksissä, sillä se taapertaa villiviinin lehdellä. Siitä on pitkä matka liljoihin. Ainakin tälle yksilölle, sillä sen matka päättyi tuohon.
Viime kesän ällötyksiä eli kotiloita on niitäkin toki ollut, mutta huomattavasti vähemmän. Ilmeisesti vähäluminen talvi ei ollut otollinen niiden talvehtimiselle. Tai sitten pitkään jatkunut helle on saanut kaikki kotilot kaivautumaan märkiin onkaloihinsa ja kohta ne varmaan matelevat sankkana joukkona pihamaalle, kun vettä tulee taivaan täydeltä.
Vihdoin alkoivat myös alapihan kiemurapenkkiin istuttamani messuliljat kukkia. Olivat aika myöhäistä sorttia, sillä niistä ei näkynyt vilaustakaan edes silloin, kun muissa liljoissa oli jo nuppuja. Vaan yhtenä päivänä ohi kulkiessani totesin, että kas, täältähän on liljoja tulossa. Ostin liljasipuleita kevätmessujen irtomyynnistä. Enpä enää muista tarjouksen hintaa, mutta edullinen se oli. Myyjä laittoi eri väristen liljojen sipulit omiin pusseihinsa. Olisiko myyjillä menneet sipulit sekaisin, sillä vain kahdensorttisia liljoja näyttää sipuleista tulevan. Ostin kuitenkin viittä eri liljaa. Ei siis ole tarjoussipulin väriin luottamista. Mutta kauniita ovat nämäkin. Siinä mielessä olen ihan tyytyväinen.
Harmaata on ja vettä tulee aivan tajuttomasti. Välillä kuitenkin aurinko pilkahtaa jonkun paksun pilven reunalta paetakseen taas seuraavan taakse. Yhdessä sellaisessa kirkkaassa välissä kävin kaivamassa paikkaa, johon siirtää osan keväällä hankituista ruusupensaista. Kun en taas ajatellut asioita riittävän pitkälle, vaan istutin ne aivan liian lähelle vanhoja pensaita. Näin käy, kun mennään puska edellä eli ensin hankitaan kasvi ja sitten mietitään, mihin sen tyrkkäisi.
Minulla suunnitelmallisuus näissä puutarha-asioissa kulkee kyllä jälkijunassa. Ihastelen teidän blogeissanne yhtä jos toistakin kasvia ja ryhdyn mielessäni pohtimaan, mistä sen hankkisin. Ja kun haluttu kasvi on hankittu, sille pitää äkkiä keksiä sopiva paikka. Näin toimien se sopiva paikka ei aina olekaan se paras paikka. En aio tästä paheestani kantaa kovin suurta syyllisyyttä, sillä useimmiten lopputulos on ollut parempi kuin voisi kuvitellakaan. Kun sitä hankkimaansa kasvia aikansa jossain kohtaa pihassa tuijottaa, se alkaa ikäänkuin puhutella ja tulla tutuksi. Tuttujen kesken onkin helppo tulla toimeen ja yhteisymmärryksessä kukin kasvi lopulta sujahtaa sille ominaiseen kuoppaansa.
Luvassa on sadetta viikon jokaiselle päivälle. Huomenna en edes ehdi puutarhaan, kun on jälleen omaishoitopäivä. Sopiva vire lapiohommille on kuitenkin saatu aikaan ja sormet syyhyävät päästä jatkamaan aivokopassa pyöriviä suunnitelmia. Aika kiva fiilis.
