Pioneerikukkula

Uusi kukkapenkkini sai nimekseen Pioneerikukkula. Poika väänteli mielessään ruusuja ja pioneja ja ryhtyi puhumaan Pioneerikukkulasta ja niin se vain jymähti jonnekin takaraivoon, eikä enää muuta nimeä kannattanut miettiä. Vaikka olen viikkotolkulla pyöritellyt penkin rakennusta mielessäni, se alkoi hahmottumaan vasta ostettuani tuon Siperian riippahernepuun. Väritykseltään se ei ole aivan toiveiden mukainen, mutta muodoltaan kolahti heti idean pohjaksi. Myös puun edullisella hinnalla oli myönteinen vaikutus ostopäätökseen. Olin jo aiemmin päättänyt siirtää sisäänkäynnin sivussa parempaa istutuspaikkaa odottavat pionit uuteen penkkiin ja tietenkin naapurin miniän tuoma Viktoria-ruusu oli ilmiselvä asukas tähän joukkoon. Etupihan marjakuusen alle kitumaan jääneet tummanpunaiset Jaloangervot pääsivät myös uuteen, aurinkoiseen paikkaan. Samoin siirsin kasvimaalla vuoroaan odottavat Kurjenpolvet ja Pikkusydämet. 

Pioneerikukkulan laelle johtaa kevyet portaat, jotka eivät ihmisen askellusta kestä, mutta ehkä joku lintu hyppelee kukkulan laelle asettamaani raparperinlehtialtaaseen juomaan. Altaan reunalle kiinnitin pienen keramiikkalinnun. Toivon mukaan se ei toimi linnunpelättinä vaan houkuttelee kavereita luokseen. Jotta kukkulan laki ei kasvaisi täyteen rikkaruohoja, laitoin sinne suodatinkankaan ja sen päälle kivituhkaa.

Pelkäsin eilisen rankkasateen kuljettavan mullan pois kukkulan rinteiltä, mutta onneksi niin ei käynyt. Silti olen pohtinut, josko kuitenkin laittaisin jonkinlaisen kivipengerryksen tai ainakin tukikiviä rinteeseen. Pysyisi ehkä kosteus paremmin mullassa ja imeytyisi kasvien juurille. Tänään en ole kuitenkaan uskaltanut mitään puutarhan hyväksi tehdä, sillä selkä on edelleen varsin ärtynyt.

Eilen pyysin Ukkokultaa kantamaan tuon lintualtaan kukkulan laelle ja sen hän tekikin. Menin kuitenkin raskasta betonilehteä hiukan toiseen asentoon työntämään ja sekös oli selälleni myrkkyä. En saanut enää selkääni oikaistua, enkä päässyt edes paikaltani mihinkään liikahtamaan. Ukkokulta toi minulle matalan jakkaran, jolle istahdin odottamaan, josko selkä vähän rauhoittuisi. Istuin ja istuin, eikä kipu lakannut laisinkaan. Lopulta päätin yrittää päästä takaisin yläpihalle. Sepä ei ollutkaan kovin helppo juttu. Jokainen pienikin liike sai kipusalamat leiskumaan silmissä ja jähmetyin paikalleni. Selkä kumarassa, kädet jakkaraan nojaten siirryin askel kerrallaan kohti yläpihalle johtavia portaita. Portaiden ääreen päästyäni siirsin jakkaran aina seuraavalle portaalle ja hetken voimia kerättyäni jalat vuorollaan sen perässä. Matka ei ole pitkä, mutta mielessäni se kesti ikuisuuden. Kylmä hiki valui pitkin päätä ja kipu selässä viilsi pahemmin kuin milloinkaan mikään aiemmin. Vähitellen jakkaraan tukeutuen sain itseni hinattua terassille, jossa kivusta ähisten pääsin istumaan ottaakseni heti Ukkokullan tuoman lääkkeen. Olin niin uupunut, kuin jonkin todella raskaan työrupeaman jälkeen.

Tänään on jo ollut helpompi päivä, mutta enpä ole selkääni alttiiksi rasitukselle laittanutkaan. Paikallani en toki ole malttanut olla, mutta eipä se selän kannalta tarpeen olekaan. Särkylääkkeitä olen ottanut suosiolla ja selkääni säästellyt liioilta kumarruksilta ja nosteluilta. Kovasti teki päivällä mieli lähteä pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa leikkaamaan, mutta sainpa hillittyä itseni. Parin edellisen päivän hirvittävä kipu on edelleen aivan lähimuistissa ja toki tuo selkä on edelleen jäykkä ja varoittaa heti pienestäkin venytyksestä. 

Uuden kukkapenkkini eli tuon Pioneerikukkulan päällä oli useamman viikon ajan sanomalehtiä ja pressu, jotta rikkaruohot eivät valloittaisi sitä sillä välin, kun pohdin kukkapenkkini tulevaa olemusta. Kun lauantaina keräsin pressun ja osan sanomalehdistä pois, oli kukkulan laelle ilmestynyt moinen termiittionkalosto. Siivekkäät muurahaiset ryntäsivät heti auringonvalon niihin osuessa kantamaan valkeita munia jonnekin maan uumeniin. Sillä välin, kun noudin kameran sisältä, oli suurin osa munista ja muurahaisista kadonnut. Koska meidän pihalla ei ole pulaa muurahaisista, jätin kaikenlaiset suojelutoimenpiteet väliin ja kaivoin onkalot auki tuhoten samalla muurahaisressukoiden kotikolot. Muuttakoot muualle kukkapenkistäni.

Kaksimetrisessä hujopissani - kirsikkatomaatissa - on ensimmäinen pienen pieni tomaattivauva. Pikkurillin kokoinen, muutaman päivän ikäinen.

Lieneekö tämä Tiikerinlilja kärsinyt anemiasta vaiko aurinko sen haalistanut? Muut Tiikerinliljani ovat sitä perinteistä oranssia väriä. Täytyy sanoa, että kukkien maailma on kyllä tavattoman mielenkiintoinen. Miten ihmeessä niin valtava määrä erilaisia värimuunnoksia onkaan mahdollista. On pilkkua, raitaa ja muotoa jos jonkinlaista. Eikä kahta samanlaista. Joskus tulee ihailtua yhtä ainutta kukkaa pitkäänkin, mietittyä, miten ihmeellisen upean taideteoksen luonto onkaan saanut aikaan. 

Tänä kesänä olen sentään muistanut, että pitää olla varovainen noiden liljan heteiden kanssa. Oranssi siitepöly vaalealle pöytäliinalle varisseena on varsinainen väripaukku, jota on vaikea saada kankaasta pesemälläkään pois. 

Syysleimut ovat aloittaneet kukintansa. Leimuni eivät ole kovin vanhoja; ensin hankin niitä talon sisääntulopuolelle. Pari kesää sitten istutin ensimmäiset olopihalle. Ruusuista ja leimuista tulee mieleen ajomatkat Etelä-Ruotsissa. Sikäläisissä pikkukaupungeissa punamultaisten, valkonurkkaisten talojen pihakäytäviä reunustaa toinen toistaan upeampia ruusuistutuksia ja todella leimuavissa väreissä Syysleimuja. Ensimmäisen kerran 70-luvulla Etelä-Ruotsissa automatkalla ollessani ihmettelin iltaisin omituista niskajäykkyyttä, silmien arkuutta ja pientä päänsärkyä. Sitten selvisi, että ajomatkojen aikana kääntelin kaiken aikaa päätäni puolelta toiselle nähdäkseni kaikki upeat kukkaistutukset talojen pihoilla. Ei siellä nähnyt missään ruostuneita autoja tai hylättyjä pyöränromuja vaan toinen toistaan ihanampia pihoja täynnä kukkien loistoa. Onhan toki niillä leveysasteilla ilma huomattavasti suosiollisempi mm. ruusuille, mutta kyllä ruotsalaiset olivat vuosikausia meitä edellä myös kotipuutarhojen kaunistamisessa.