Parin päivän haravointi- ja pihasiivoussessio on nyt ohi. Hiekkakäytävät on putsattu ja meninpä sitten rapsuttamaan vielä nurmikkoakin, kun eilinen tuuli riipi omenapuista lehdet pitkin alapihaa. Kovin on ollut sää harmaata ja kosteaa. Päiväaikaan ei sentään ole satanut - iltaisin kylläkin - mutta silti vaatteet olivat sisään tullessa lähes märkiä. Kymmenen asteen lämpötila on taannut mukavan oloisia ulkoiluhetkiä. Eilen piti välillä pysähtyä kuuntelemaan kovan tuulen huminaa ja katsella isojen puiden huojumista.
Ehkä haravoiminen sinänsä ei ole enää parin tunnin jälkeen kovin mukavaa, mutta ulkona on vain niin kiva olla. Ja erityisen kivaa siitä tekee lopputulos, joka näkyy jo parin kottikärryllisen haravoinnin hoiduttua. Joskus on käynyt niin, että pihan siivoamiseen ei ole syksyllä riittänyt aikaa ja innostusta. Arvatkaa vaan, ottaako sitten keväällä pattiin, kun työtä on kaksinverroin enemmän. Minusta on paljon mukavampi käyttää kevät kaiken uuden ihmettelemiseen, kuin siivota syksyisiä lehtikasoja pois. Ne kun ovat yleensä talven jäljiltä melkoisen limaisia ja painavia siivottavia.
Olen usein miettinyt syksyllä lehtien intoa kirjoittaa talventörröttäjistä. Kuinka kannattaa jättää perennoja pystyyn pakkasen purtaviksi ja huurruttamiksi. Olisiko nuo artikkelit suoria käännöksiä muista kielistä? Vaikkapa sellaisista maista, joissa lunta ei tule talvisin metritolkulla peittämään kaikki valkoiseen massaan. Silloin kyllä ymmärrän ajatuksen kauniista talventörröttäjistä. Minulla on tapana leikata loppusyksystä pidemmät perennat lyhyiksi. Siis ne, jotka vielä sattuvat pystyssä seisomaan. Useimmathan makaavat aika limaisina myttyinä pitkin pituuttaan kukkapenkeissä. Jos vain lunta tulee, ja useimmiten sitä kuitenkin melko paljon tulee, meillä kaikki kukkapenkit peittyvät raskaaseen lumihankeen, eikä sieltä vähälumisinakaan talvina pahemmin mitään törröttäjiä näy. Jopa monet pensaat, kuten angervot ja syyshortensiat taipuvat lumitaakan alle. Vuorimännytkään eivät paksusta lumesta mihinkään törrötä ennen kevätaurinkoa.
Meidän ja naapurin rajalla kasvaa jonkinsorttista angervoa. Edellinen naapuri istutti niitä peittämään rinnettä ja aitaa. Pensas on levinnyt meidänkin puolelle, joka ei minua yhtään häiritse, sillä tuolle nurkkaukselle en ole parempaakaan käyttöä keksinyt. Pensas tulee keväällä aikaisin lehteen ja kukkii kauniilla valkoisella kukalla. Ainoa ongelma on meidän vaahteran lehtisadon tarttuminen pensaisiin ja siellä ne pysyvät, ellen käy yksitellen niitä pois poimimassa. Käsittämätöntä on se, että tuuli kyllä irrottelee ja riipii kuivuvia lehtiä sinne tänne, mutta muuten niiden poistaminen vaatii ihmiskäden vankkaa otetta. Toistaiseksi vaahteranlehdet olkoon pusikossa, ehkä tässä tulee vielä tekemisen puutetta ja silloin voin käydä tähän ongelmaan käsiksi.
 |
| Kuva on eilispäivältä, jonka jälkeen olen alapihalla haravaa heilutellut. |
En tiedä, saatteko te äkillisiä toimintaspurtteja, joiden seurauksena tapahtuu hetkessä isoja muutoksia. Minä saan. Joskus joku asia saattaa pitkäänkin muhia jossain takaraivon sopessa, mutta aina ei mitään pienen pientä muhimistakaan tarvita. Tietty asia yksinkertaisesti alkaa nyppimään ja sitten tapahtuu. Viime viikolla iski toimintaspurtti ja sen seurauksena leikkasin olopihan rinteessä kasvavat aroniat tapille. Ainakin meillä aroniat tuppaavat risuuntumaan alaosistaan. Lehtiä on vain pensaiden latvoissa ja pensaat näyttävät rumilta. Varmasti risuinen näkymä oli porautunut jonnekin alitajuntaani ja se tarvitsi vain pienen sysäyksen muuttuakseen toiminnaksi. No, aroniat on näin leikattu muutaman kerran aiemminkin ja sieltä ne taas kasvavat. Ehkä niitä olisi parempi leikata useammin, mutta kerralla maltillisemmin. Josko ne sitten pysyisivät tuuheampina ja nätimpinä.
Aina keväisin ja syksyisin pääsen ihailemaan tätä upeaa kiveä ja sen vieläkin upeampaa sammalpeitettä. Kivi on meidän, mutta kunnan tontilla. Aikanaan alapihaa tasoittanut kaivurikuski kippasi tuon kiven tontilta pois ja sitä olen jaksanut murehtia vuodesta toiseen. Nyt toivon, että lähivuosina metsikköön rakennettava läpikulkureitti toisi paikalle sen verran jämerää kalustoa, että voisin pyytää niiden kuskia nakkaamaan kiven takaisin meidän puolelle. Miesvoimin tuota kiveä ei kyllä liikuteta.
Uskokaa tai älkää, mutta taivaalla vikkelällä vauhdilla kulkevien pilvien lomassa näkyy sinisiä aukkoja. Aivan kuin aurinkokin pilkistäisi jostain välistä, eikä täällä työhuoneessa ei enää tarvita keinovalaistusta. Niin pimeää on tässä parin päivän aikana ollut, että päivälläkin on pitänyt valot sytyttää. Eilen meiltä napsahti neljän maissa sähköt pois ja olivat poissa kokonaisen tunnin. Alkuvuosina täällä asuessamme se oli varsin tavallista, kun sähköt kulkivat ilmajohdoissa ja olivat alttiina koville tuulille. Nyttemmin ei juurikaan tarvitse sähkökatkoja pelätä. Mitä nyt se parin vuoden takainen vuoden vaihteen myrsky, joka katkoi sähköjä pitkiksi ajoiksi aika monilta kansalaisilta meidän lisäksemme.
Juuso se ei näistä syysilmoista oikein tykkää. Kunhan vikkelästi käy Ukkokullan kanssa tarpeillaan metsän reunassa ja haluaa milteipä saman tien takaisin sisälle lämmittelemään. Aika paljon se nukkuu, mutta muutamana päivänä ollaan taas leikitty illansuussa hetki piilosta tai narun kiinni ottamista. Ulkopuolisesta saattaisi näyttää hivenen hölmöltä, kun aikuinen nainen juoksee huoneesta toiseen kissan kanssa. Näyttäköön miltä näyttää, mutta se on niin hauskaa. Joka kerran on yhtä mainio näkymä, kuinka iso kissa menee verhon taakse niin, että koko takapuoli pörhöllään olevine häntineen jää näkyviin. Siellä se kissa odottaa, että tulen sanomaan sille PÖÖ ja taas mennään jonnekin toiseen paikkaan olemaan "muka piilossa". Välillä Juuso tietenkin syöksyy piilostaan minua kohti selkä köyristettynä ja kaikki karvat pörhöllään. Kerrassaan pelottavana. Ja sitten juostaan sellaisella töminällä, että voisi kuvitella vähintäänkin etelävaltioiden ratsuväen hyökkäävän meidän olkkarissa. Tätä jatkuu, kunnes Juuso yhtäkkiä tömähtää matolle loikomaan ja siihen leikki loppuu. Se on sen näköinen, kuin se ei olisi ikinä muuta tehnytkään, kuin maannut matolla. Ei ainakaan leikkinyt mamman kanssa piilosta eikä laukannut ratsuväen lailla ympäri huushollia.
No niin, nyt on hyvä olo minulla ja kissalla. Piha on siivottu ja pyykkiä pesty. Koko eukko on suihkunraikas ja kissalla vatsa täynnä. Huomenna aion mennä Pojan kanssa kirjamessuille. Joka vuosi olen kovasti menossa, enkä sitten menekään. Nyt on treffit sovittu messuhallin aulaan ja messuohjelmaakin olen jo ehtinyt selailla. Toivottavasti kirjojen äärelle päästessä järki pysyy päässä ja kortti kukkarossa. Tai jos kukkaron aukaisenkin, niin ainakin kohtuuden rajoissa.
