maanantai 11. helmikuuta 2019

Ikävä karvaista kaveriani


Kauan kestää tottua lemmikittömään kotiin. Monet äänet, asennot ja paikat nostavat muistoja ja välillä on ihan pakko ravistella itseään tajutessaan, ettei kissa ole enää äänien aiheuttajana.


Lusikan kilahdus posliiniastian pintaan muistuttaa siitä, kuinka Juusolle laitettiin joka päivä useaan kertaan annos ruokaa sen kuppiin. Yhä väistelen aamulla keittiöön tullessani kissan ruokapaikan vesikuppia, jota ei ole. 

Pieni tömähdys jossain päin kotia saa pohtimaan, mihin tai mistä se kissa nyt hyppäsi. Keittiön pöydän ääressä ruokaillessa tuntuu usein elävästi jaloissa kissan kiehnäys ja jalkaterien päällä paino, kun Juuso kellahti mamman varpaita lämmittämään. 

Illalla sohvalla kutoessa tuntuu oudolta, kun yksi karvakorva ei ole tunkemassa itseään puikkojen välistä syliin rapsutuksia ja hellyyttä saadakseen. Ei avaudu makuuhuoneen ovi äänettömästi raolleen, eikä valtaosaa patjasta ole kehräävää otusta valloittamassa.


Miten monta kuukautta ihminen voikaan palata kotiinsa ihmettelemättä, kun naukuva ja kehräävä vastaanottokomitea puuttuu oven takaa. Kuinka monet lakanat on vaihdettava tottuakseen siihen, ettei kissa ole siinä ohessa piilosta leikkimässä.


17 vuodessa syntyy ihan huomaamatta paljon rutiineja, joista pois tottuminen vaatii näköjään runsaasti aikaa. Toki on kissattomuudessa hyviäkin puolia. Tuulettaminen sujuu, kun ei tarvitse miettiä, mahtuuko kissa avoimesta ikkunasta ulos. Kesäaikaan raja sisä- ja ulkotilojen välillä hämärtyy, kun pihaovea voi surutta pitää auki. Eipä ole kissaa karkaamassa omille retkilleen. 

Siivoaminen on helpompaa, sillä ei ole karvakertymiä kodinhoitohuoneen lattialla, eikä sohvaakaan tarvitse alituiseen jynssätä irtokarvoista. Kukaan ei makaa näppäimistön päällä, eikä peitä olemuksellaan tietokoneen näyttöä. Kylästä ei ole kiirettä kotiin ruokkimaan kissaa ja aamuisin herätykset riippuvat ihan omasta aikataulusta. Eivät nälkäisenä naukuvan kissan vaatimuksista. Kauppalistaltakin on voinut pyyhkiä pois kissanruoan ja -hiekan. Elämä on monta huolta ja murhetta kevyempää.


Lemmikki tuo elämään niin paljon iloa ja rikkautta, että kaikki negatiiviset puolet tuntuvat pieniltä ja ratkaistavilta. Sellaisilta, joiden kanssa voi hyvin olla ja elää ja joita ei arjessa edes ajattele. Lemmikki on lahjomaton ystävä niin ilossa kuin surussa. Lemmikin kanssa elettyään tuntee ihminenkin olevansa monta kokemusta ja unohtumatonta elämystä rikkaampi.


Seitsemän kuukautta on nyt takana Juusotonta elämää. Uutta lemmikkiä emme aio ottaa. Kissaan on oltava valmis sitoutumaan jopa 20 vuodeksi. Kissa, kuten mikä tahansa lemmikki merkitsee myös taloudellista panostusta. En voisi kuvitella laiminlyöväni eläimen ravintoa, terveyden- ja sairaudenhoitoa. Kun on nähnyt, miten syvästi lemmikki kiintyy sitä hoitaviin ihmisiin, en  milloinkaan voisi suhtautua yliolkaisesti kodissani asuvaan eläimeen.


17 vuoden kissaelämän jälkeen nyt on vuoro kissattomuudelle. Näin olemme päättäneet. Kissarakkaus ei lähde ihmisestä, vaikka kissa lähteekin. Hamaan kuolemaani saakka ryhdyn kissoja nähdessäni lepertelemään ja tunnen sormissani niiden turkin silkkisen pehmeyden. Aistin viiksikarvojen kutituksen kasvoillani ja tassun kynnettömän ojennuksen kehoani vasten. Ikävöin kovasti Juusoani. Se on jättänyt unohtumattoman tassunjälkensä sydämeeni.


Onneksi lähipiirissä on runsaasti kissoja, joihin voin purkaa lemmikkihellyyttäni ja saada niiltä kissaterapiaa. Parasta ehkä, että tarpeeksi kissaterapialla itseäni kyllästettyäni, voin kissan palauttaa omaan kotiinsa ja jatkaa totuttelua kissattomuuden hyötyihin.