Pian joulun jälkeen kauppoihin ilmestyy toinen toistaan raikkaamman värisiä esikoita. Niitä myydään kevätesikoina, huone-esikoina ja ihan vaan esikoina. Harvoin markettien tai edes kukkakauppojen esikoissa mitään lajikelappuja tai nimiä on. Kevätkaipuussa edullisia esikoita tulee ostettua useampia, vaan hyvin hoidettuinakin niiden elämä huoneenlämmössä päättyy varsin nopeasti.
Joka vuosi yritän innolla tekohengittää kaupasta kotiin kannettuja esikoita. Alkuun niitä jaksaa jopa siirrellä yöksi viileämpään ja aamulla taas takaisin näkyville. Arkielämä tekee tepposensa ja pian esikoiden siirtely unohtuu. Siinä ne nököttävät olohuoneen tai keittiön pöydällä, kunnes kuoleman kielissä kannetaan vihdoin kompostiin.
Kukinnan päättänyt esikko ei ole välttämättä mikään silmien ilo tai sisustuksen kaunistus. Lehdet rojottavat mikä mihinkin suuntaan ja osa lehdistä ruskettuu ja kuivuneena rapisee pitkin pöydän pintaa, jos vain vähänkin siihen koskettaa. Harvassa nykykodissa on sopivan viileitä kuisteja tai viherhuoneita, joissa tarjota useamman viikon viileä lepopaikka pihamultaan istuttamista odottavalle. Usein olenkin miettinyt, onko näiden kausikukkien jatkuva ostaminen ja hetken silmänilo kompostiin kantamisineen kovin ympäristöystävällistä. En tiedä, vaan samaan pyöritykseen olen kuitenkin mukaan lähtenyt. Pimeän syksyn jälkeen vähäisetkin iloisten kukkien ympäröimät vihreät kasvukeskittymät ovat kuin mannaa puutarhurin sielulle.
Muutaman jouluruusun olen sitkeydellä saanut selviytymään talvesta kevääseen ja vihdoin oman puutarhan multaan. Silloin on ollut pakko valmistautua sietämään epätäydellisyyttä, kasvin romuluista ulkonäköä ja jopa mahdollisia ötököitä, joita sisätiloissa jouluruusuun helposti tulee. Samaa sitkeyttä ja suurpiirteisyyttä vaaditaan esikon hengissä pitämiseen.
Tällä hetkellä takkahuoneen pikkupöydällä on tekohengitystä saamassa neljä esikkoa. Kukkimisen jälkeen laitoin esikkopurkit isoon, pyöreään kulhoon. Kulhon pohjalle laitoin imukykyisen, huokoisen kankaspalan, jonka pidän tasaisen kosteana eli kasvit ovat ikäänkuin altakasteluruukussa. Asetelma ei todellakaan kauneudellaan silmiä hivele. Arvo piileekin tässä tapauksessa ihan muussa eli siinä, että esikot edelleen ovat hengissä. Joka kerran vettä kulhon pohjalle lorottaessani katselen iloissani esikkojen tyvestä työntämiä uusia lehtiä ja ajattelen jokaisen päivän ja viikon olevan plussaa esikon matkalla kohti elämää puutarhani mullassa.
Jos kuolevat, sitten kuolevat. Saavatpa siinäkin tapauksessa uuden elämän kompostimullan muodossa. Ainakin olen nyt tehnyt parhaani. Aina kannattaa yrittää.
