Tämän vuoden joulumyyjäiskausi on nyt sitten avattu ja sen tein käymällä lauantaina Kirkkonummella sijaitsevassa Hvitträskin museossa, joka toimi aikoinaan arkkitehtien Saarinen-Geselius-Lindgren kotina ja suunnittelutoimistona. Niinhän tässä elämässä tuppaa tapahtumaan, että kalaan lähdetään maata pidemmälle - meikäläinenkin reissaa milloin Tallinnassa, milloin Tukholmassa, vaikka omassa kunnassa on Hvitträskin kaltainen tutustumiskohde. Edellisestä Hvitträsk-käynnistäni lienee vierähtänyt yli kymmenen vuotta ja ihan uudelleennäkemisen arvoiselta paikalta se taas tuntui. Muistin toki, ettei museon parkkipaikalla paljon tilaa ole, joten en yllättynyt siitä, että sain hetken miettiä, mihin koloon autoni tyrkkäisin. Hvitträsk sijaitsee sen verran sivussa, ettei sinne ihan helposti julkisilla matkusteta ja toisaalta paikalle oli saapunut varsin paljon kiinnostuneita kävijöitä.
Hyytävän kylmä viima ja muutaman asteen pakkanen takasi sen, ettei ulkona ollut erityisen hauska käyskennellä. Muutama myyntikoju oli asettunut sisääntulopihalle ja muut sitten museon tiloihin ja sitä vastapäätä sijaitsevaan ravintolarakennukseen. Joulumyyjäisten lisäksi varsinainen museo oli avoinna, samoin ravintola, mutta ne jätin suosiolla toisen retken teemaksi.
Joulumyyjäisissä myydään tietenkin lukuisten ahkerien ja idearikkaiden käsityöläisten omien käsien tuotoksia. Useimmat Hvitträskissäkin tuntuivat olevan omaksi ilokseen kaikkea kivaa tekeviä luovia persoonia, jotka koko vuoden puurtavat tavaraa varastoon tuodakseen ne sitten lähinnä näin joulun alla myytäväksi. Eräs rouva sanoikin osuvasti, että käsillä tekeminen on vain niin mukavaa ajanvietettä ja siinä vaiheessa, kun tavaraa alkaa olla yli omien tarpeiden, se on jollain tavoin saatava katoamaan. Mikäs sen parempi, kuin myydä se vaikka joulumyyjäisissä. Kovin moni näissäkään myyjäisissä paikalla oleva tuskin ajattelee elättävänsä itsensä käsitöillään, mutta toki olisi mukavaa saada osan materiaalin hankintakustannuksista takaisin.
Heli Kivistö Luomasta on tehnyt upeita koruja, keramiikkaa ja huovutusta. Juttelin hänen kanssaan jonkun aikaa siitä, kuinka vaikeaa on hinnoittella omia käsitöitään. Ostajat kyllä ihastelevat käsintehtyä, mutta hinnan kuullessaan jättävät ostamatta. Liian usein odotetaan saatavan itse tehtyjä samaan hintaan, kuin tavarataloissa ja marketeissa myytäviä, Aasiassa teollisesti liukuhihnalla valmistettuja tusinatuotteita. Pohdin tätä hinnoitteluasiaa vielä kotimatkallakin, sillä oikeastaan nämä joulumyyjäistuotteet ovat design-tuotteita ja uniikkeja sanan varsinaisessa merkityksessä. Yleensä näitä käsitöitä tehdään kotinurkissa ja pihavajoissa tuote kerrallaan alusta loppuun itse suunnitellen ja valmistaen. Tuotteet houkuttelevat ostajia omalla ulkonäöllään ja keskeliäisyydellään ilman suurten suunnittelijoiden logoja ja tunnettuja merkkejä. Materiaalit saatetaan hankkia luonnosta tai käyttämällä kierrettäviä tavaroita. Ne ovat siis usein myös ekologisia vaihtoehtoja.
Alla olevan kuvan linnut Heli on valmistanut sukulaiselta saamistaan nahkapaloista käyttäen apunaan mm. virkkausta ja huovutusta. Heli totesi, ettei hän juurikaan muualla myy tuotteitaan, mutta jäädessään lähiaikoina eläkkeelle olisi ehkä syytä etsiä myyntiväyliä. Kun kädentaitojen harrastamiselle jää enemmän aikaa, täyttyvät varastotkin nopeammin. Kaikki eivät halua eivätkä ole muutenkaan valmiita perustamaan toiminimiä tai ylipäätään tekemään tuotteidensa myynnistä uutta ammattia itselleen. Monelle myös erilaiset netin tarjoamat myyntimahdollisuudet ovat edelleen kynnyskysymyksiä. Onneksi sentään joulumarkkinoista ja -myyjäisistä on tullut suosittuja ja erinomainen väylä myydä käsitöitä.
Kotinurkilla kun liikutaan, törmää yleensä myös tuttuihin. Useimmat olivat katselemassa ja tekemässä hankintoja niin itselleen kuin pukinkonttiin. Puutarhablogimaailmassa monille tuttu Saila Routio oli museon puolella myymässä omia ja nettiputiikkinsa Elsan lempituolin tuotteita. Tapasin Sailan myös keväällä Helsingin puutarhamessuilla ja menin tietenkin juttelemaan, joskin myös hänen myymistään tuotteista kiinnostuneena niitä hypistelemään.
Jotenkin sitä kai kuvittelee tulleensa tutuksi lukiessaan ja kommentoidessaan toisten blogeja ja sitten jossain yhteydessä ihan naamatusten tavatessaan menee hetkeksi hämilleen, kun toinen ei tunnekaan. Miksi edes pitäisi? Mietin myös, että ehkä olisi syytä tehdä itselleen jonkinlainen linjanveto siitä, miten paljon omassa blogissaan ja sen tuomien yhteyksien kautta tuo julkisuuteen asioita, jotka sitten henkilöytyvät nimenomaan todelliseen minääni. Siis paljonko olen valmis julkaisemaan elämääni leijumaan bittiavaruuteen määräämättömiksi ajoiksi. Sosiaalista mediaa blogien kirjoittaminenkin on, siinä kuin facebook ja twitteritkin.
Toinen asia, joka mietitty niin näissä joulumyyjäisissä, kuin aina ollessani kameran kanssa liikkeellä julkisissa tilaisuuksissa, on se, missä kulkee kuvaamisen rajat? Tunnen itseni aina vähän hölmöksi ottaessani kuvia kirppareilla, myyjäisissä, messuilla ym. vastaavissa tilanteissa. Milloin on syytä pyytää lupa kuvaamiseen, milloin taas kuvaaminen on sallittua ilman eri pyyntöjä? Yleensä tapaan sanoa kuvaavani omaa blogiani varten, mutta esimerkiksi myyjäisissä on vaikea välttää ajatusta, että minua pidetään ideavarkaana. Joskus annan blogiosoitteeni ja saatan myös laittaa linkin, kun olen postaukseni tehnyt. Toisaalta tarkoitukseni ei ole mainostaa omaa blogiani, koska en kirjoita tätä sillä ajatuksella, että minun pitäisi kahmia mahdollisimman paljon lukijoita. Toki blogin kirjoittamisen yksi pointti on saada lukijoita, mutta minulle se ei ole pääasia. En ole myymässä mitään, en edes omia ajatuksiani. Sitä en voi kieltää, ettenkö haluaisi jakaa hyviä ideoita ja itse esimerkiksi kauniiksi havaitsemiani asioita. Ai, että, menee liian monimutkaiseksi. Täytynee vielä jalostaa näitä mietelmiä.
Enpä lähtenyt näistäkään myyjäisistä tyhjin käsin. Sailalta ostin tuon jouluisen, Ann-Louise Bäckströmin tarjottimen. Siinä on vanhan ajan tunnelmaa ja kissakin nokosilla melkeinpä samanlaisessa keinutuolissa kuin meillä. Nyt olen kahden vaiheilla, mitä teen tarjottimella. Pidänkö sen itse vai laitanko joulupakettiin? Vahvasti alkaa näyttää siltä, että tarjotin jää minun keittiöni jouluvarustukseen, sillä niin paljon olen sitä lauantain jälkeen käsissäni pyöritellyt ja kuvaa katsellut. Ostin myös Railin runokortteja, joiden kuvat ja runot ihastuttavat. Ja uskokaa tai älkää, tykästyin myös korttien pyöristettyihin kulmiin.
Pitkään olen etsinyt korua, jossa yhdistyisivät punainen ja musta. Irene Jaakkola Kauniaisista myi itse tekemiään koruja ja hänen valikoimastaan se etsitty sitten osui silmään. Kuvassa värit eivät ehkä ole aivan todellisia, mutta suuntaa antavia kuitenkin. Tuo punainen lasihelmi on mattapintainen ja ehkä karpalon punainen. Koruissa minua usein puhuttelee myös se, miltä ne käsissä ja iholla tuntuu. Nämä Irenen korut eivät ole liian painavia, mutta kuitenkin tunnen kaulakorun sen levätessä kaulallani. Voin tunnustella sitä, mutta vaikka en niin tekisikään, tiedän sen olevan paikallaan. Korvakoruissakin haluan, että ne heilahdellessaan osuvat ihoani vasten. Halpoja rihkamakoruja en enää juurikaan osta, sillä etenkin korvakorut saavat ihoni kutisemaan.
Hyytävästä kylmyydestä ja iltapäivän hämäryydestä huolimatta oli ihan pakko hetken kuljeskella kuvaamassa Hvitträskiä ja sen puutarhaa. Kotoa lähtiessäni aurinko vielä paistoi, mutta myyjäisissä kierrellessäni pilvet olivat täyttäneet taivaan ja kävivät yhä synkemmiksi.
Hvitträskin rakennukset sijaitsevat varsin korkealla paikalla tontin rajoittuessa Vitträsk-järven rantaan. Tällä kertaa en mennyt rantaan saakka, sillä tähän aikaan vuodesta kuvaaminen näyttää olevan taistelua valon määrän kanssa. Ja lisäksi olin luvannut palata kotiin ruoka-ajaksi, Ukkokulta valmisti lohta kermaperunoiden kera. Maistuvan salaatinkin oli tehnyt.
Nämä kiviset pergolat muistin edellisiltä käynneiltä, mutta en laisinkaan pienoista muotopuutarhaa. Vesialtaan ympärillä oleviin osioihin on istutettu ruusuja, joiden jäätyneistä nupuista päättelin niiden olevan kellertäviä.
Villiviinistä näki, että se on kasvanut samoilla paikoilla ties kuinka kauan. Talon seinustalla linnut olivat tehneet pesiään villiviiniin.
Myös rhodopensaat ovat vuosien aikana vankistuneet ja nuppujen koosta päätellen pensaissa saattaa kevään tullen olla hienot kukinnot. Osa puutarhan kasveista on varmasti hyvin vanhoja. Puutarha restauroitiin vuosina 1997-1998 maisema-arkkitehti Gretel Hemgårdin suunnitelmien mukaan, joten ehkä en olekaan nähnyt istutuksia nykyisessä asussaan. Viimeksi Hvitträskissä käydessäni taisin kiertää lähinnä itse rakennukset. Luulenpa, että ensi kesän yhtenä puutarhakohteenani tuleekin olemaan käynti Hvitträskissä.
Kapea tie Hvitträskin parkkipaikalle kulkee metsän halki. Myös polku Eliel ja Loja Saarisen sekä Herman Geselliuksen haudoille kulkee kuin satumetsässä. Kivet ovat peittyneet sammaleisiin ja mustikanvarpuihin. Voisi kuvitella, että hämärän tullen nuo sammalpeitteiset pikkukumpareet muuttuvat metsänpeikoiksi ja haltijoiksi. Metsikössä on selvästi tehty harvennusta, mutta silti se näyttää olevan melko luonnontilaisena. Katsoessani muotopuutarhan reunalta kohti alhaalla olevaa rantaa, oli koko rinne täynnä sinne tänne kaatuneita puunrankoja. Osa varmasti näissä viime myrskyissä kaatuneita, mutta osa selvästikin jo pidempään kumollaan olleita. Rinnettä ja kaatuneita runkoja katsellessani mietin, olisiko maisemaa jossain vaiheessa yritetty avata ja sen seurauksena pystyyn on jäänyt puita, jotka liian suojattomina ovatkin kaatuneet ankarimmissa tuulissa. En tiedä, en ole metsäasiantuntija.
Sormet alkoivat olla jo aivan kohmeessa ja sovittu kotiinpaluuaika tikitti mielessä, mutta vielä piti kuvata kuusen runkoon avautunut haava, josta tihkui myös pihkaa. Kun sen olin ikuistanut, työnsin kameran kassiin ja lähdin kotia kohti.
Hvitträsk-reissuni jälkeen olenkin viettänyt aikaani enimmäkseen vaakatasossa höntin olon vuoksi, joten siksi tämä myyjäispostauskin tulee näin jälkikäteen. Onneksi nyt alkaa jo tuntua siltä, että tästäkin hiukan oudonoloisesta taudista selvisin hengissä. Eihän sitä mitään sairautta ja vaivaa toivo sen enempää itselleen kuin muillekaan, mutta sen vaan vaiva kuin vaiva joka kerran tekee, että huomaa taas hetken aikaa olevansa kerrassaan iloinen terveistä päivistä.
Ettekä muuten voi kuvitellakaan, miten liikutuin niistä lukuisista paranemistoivotuksista, jotka olitte kommenteissanne jättäneet. Lämmin kiitos teille rakkaat ihmiset!
