Oman pihan postikorttimaisemia on tullut kuvattua ahkerasti. Rytöpaikatkin näyttävät niin somilta, kun pakkasenkeveä lumi peittää kaiken alleen. Jokunen auringonsäde vielä mukaan, niin eipä tarvitse haaveilla pohjoisen tunturilomasta.
Luin netistä tykkylumen määrityksiä. Lukemani perusteella tämä meidän puidemme oksille kasaantunut lumi ei täytä tykkylumen kriteereitä. Vahinkoa noista painavista taakoista jo syntyy. Osan havu- ja muista puista ja pensaista olen käynyt ravistelemassa. Viimeisimmät lumet ovat kuitenkin saaneet rauhassa kertyä, sillä en vain ole ehtinyt rämpiä hangessa yhä uusien lumisateiden tahdissa. Sitäpaitsi alapihalle on jo vaikea päästä, kun portaihin on kolattu lunta yläpihalta. Pitänee joku päivä kahlata alas tai liukua mäki pulkalla.
Tämä kuva ei itse asiassa ole meidän pihalta, vaan suunta on varaston ovelta kohti rajanaapurin alapihaa. Alareunassa pilkottaa hiukan pihojamme erottavaa verkkoaitaa. Oikeassa reunassa on meidän leikkimökkipäädyn syreeneitä.
Kävin torstai-iltana kolaamassa auran kasaamia valleja sisääntulosta. Lopuksi kiersin vielä talon ja huomasin alapihalla lumimiehen jälkiä. Jättikokoinen lumimies ei kuitenkaan ole puutarhaa kiertänyt, vaan pupujussi on loikkiessaan uponnut pehmeään lumeen. Lopulta se on noussut rinnettä pitkin yläpihalle.
Pupujussien ruoka on nyt vähissä. Ne ovat kaivaneet käytävien reunoilla syötävää esiin. Hyvin tuntuu pikkutalvio kelpaavan. Verkoilla suojatut puskat ja puut ovat nyt hätää kärsimässä. Lunta on niin paljon, että vähänkin matalammat verkot ovat käytännössä hangen sisällä nekin. Milläs menet tallomaan verkkojen ympäristöä, kun ensin pitäisi lapioida reitti vähän lähemmäksi. Huh, ajatuskin jo hirvittää.
Siellä se minun magnoliani talvehtii verkolla ympäröitynä. Lunta on niin paljon, että sitä pursuaa jo verkon läpi ja yläreunan yli. Hyvä vaan, suojaa toivon mukaan magnoliaa talvivaurioilta.
Ympäröin pikkupuutarhan siellä olevien yksittäisten kasvien lisäksi 150-senttisellä verkolla peurojen varalta. Tässä lumitilanteessa peurojen ei tarvitse hikeä nostattaa päästäkseen pikkupuutarhaan. Toistaiseksi eivät ole sinne menneet. Eikä sillä näin talvella ole niin merkitystäkään. Keväällä, sipulikukkien noustessa tilanne onkin toinen. Mitäpä sitä tässä vaiheessa murehtimaan.
Tässä pikkupuutarhan yksi sisäänkäynti, johon viritin avattavan portin, jotta pääsin ennen lumia käytäviä siivoamaan. Siellä ovat portit ja verkot tiukasti maahan jäätyneet ja lumen peittäminä. Näiden joulukuun päivien selkeä trendi: "pehmeää ja pyöreää muotojen olla pitää."
Talon puistopäädyssä on tämä kätevä "portti", joka muodostuu kallellaan kasvavasta tuomen rungosta. Hämärästi muistan, että tuomi olisi jäänyt kaatuvan puun painamaksi, eikä vapauduttuaan puun alta enää noussut. Täytyykin tarkastaa Ukkokullan muistikuva asiasta. Tontin rajalla kasvaa rivi metsäkuusia, joista osa on heittänyt henkensä. Siinä on hyvä puolensa, sillä saamme kolattua aukosta lunta raja-alueelle vaurioittamatta kuusiriviä.
Ennen viimeisintä lumimyräkkää poikaporukka huristeli katua pitkin moottorikelkoillaan. Tekivät puiston puolella muutaman lenkin ennen matkan jatkumista. Jäi hauska kuvio hankeen.
Oikean puolen syreenit ja vasemman puolen siperianhernepensaat muodostavat näin lumiseen aikaan kunniakujan kulkijalle. Saman ne tekevät myös kesäaikaan kaatosateella. Talvella varaparkkipaikalle pysäköidessä tulee useimmiten kuljettua taloon kadun kautta. Kesällä sen sijaan on kätevämpi kipaista muutama porras alas ja puskien jälkeen vasemmalle taloon päästäkseen. Paitsi sateella, jolloin saa puista ilmaisen kastelun niskaansa.
Tässä en esittele uusinta aluevaltaustani eli puuvillan viljelyä. Ei, kuvassa on ison vaahteran oksille kertyneitä lumipalluroita. Aika paljon puussa näyttää olevan vielä "neniäkin". Paljon niitä on maassakin, mikä tietää keväällä ahkeraa vaahteravauvojen kitkentää.
Kävin moikkaamassa isää hoivakodissa. Matkalla oli pysähdyttävä ihailemaan pelloille kertyvää usvaa. -10℃ asteessa ilma tuntui hyytävän kylmältä, vaikka tuulta ei ollut juuri ollenkaan.
Usvaisia lumimaisema katsellessa mietin, kuinka vuodenaikamme tarjoaa vaihtelevia näkymiä. Keväällä tässäkin traktori kylvää siemeniä lintuparvi perässään, kesällä vilja heilimöi ja syksyllä sänkipellolla kaakattaa valtava joukko muuttomatkallaan levähtäviä hanhia.
Isä ei ollut oikein juttutuulella, joten ehdin kotimatkalle ennen auringonlaskua. Välillä isällä on hyvin selkeitä jaksoja, jolloin hän tunnistaa minut, kyselee Ukkokullan tekemisistä ja naureskelee hassuille unilleen. Sitten on päiviä, jolloin hän kysyy, onko minulla lapsia ja missä asun. Kun kerron, että lapseni ovat jo aikuisia ja asun edelleen hänen itsensä rakentamassa talossa, loppuukin juttu siihen. Jonka jälkeen samat kysymykset toistuvat. On niitäkin kertoja, jolloin isä kaivautuu tiukemmin peittonsa alle, eikä suostu nousemaan tai juttelemaan. Silloin istun hiljaa hänen vieressään silitellen hänen päätään. Isä hymyilee ja mutisee jotain eli hän kyllä aistii läsnäoloni.
Ajattelen, että oikeastaan muistisairaus on isän kannalta helpotus. Hän ei sure pitkän avioliittonsa päättymistä äidin kuolemaan. Hän ei myöskään murehdi meneillään olevaa Venäjän ja Ukrainan välistä sotaa, eikä pelkää energiakriisin vaikutuksia omaan arkeen. Kun on sokea, kuulee huonosti ja muistikin pelaa rajoittuneesti, on hän viimeiset vuotensa suojassa suurilta huolilta.
Kotipihaan saavuttuani ehdin vielä ikuistaa päivän auringonlaskun...
...ja sytyttää kynttilät pihalyhtyihin.
Ukkokulta laittoi tulen takkaan talon lämmittämiseksi ja tunnelman luomiseksi. Sopiva hetki nauttia lasilliset lämmintä glögiä.
Lunta tulla tupruttaa,
nietoksia kasvattaa.
Kintaat käteen ja ulos meen,
luudalla pienen polun teen.
Lumilyhdynkin rakentelen,
kynttilät lumeen asettelen.
Pimeys jo illan täyttää,
ihanalta piha näyttää.
Edessä onkin jouluviikko. Valmistelut on jo pitkällä, eikä oikeastaan paineita suuntaan jos toiseenkaan.
Leppoisaa joulunodotusta kaikille!
