Tänään heräsin puhelimen soittoon, mikä meidän huushollissa on aika harvinaista aamuisin. Ensimmäiseksi mieleen nousi, että mitä kauheaa nyt on tapahtunut ja kenelle. Puhelimessani on ominaisuus, että soidessaan puhelin myös kertoo, kuka soittaa. Niinpä tiesin, että soittaja on pikkuveljeni ja ryntäsin vastaamaan. Oli todella pimeää ja silmälasitkin jäivät kiireessä yöpöydälle. Veljeni kysäisi ensimmäisenä, herättikö hän minut, johon vastasin kysymällä kellonaikaa. "Kymmenen, kello on kymmenen!" Taivas, olen nukkunut aamukymmeneen, mutta ulos katsoessa sitä ei kyllä mitenkään olisi saattanut uskoa. Veljeni ihmetystä aiheutti enemmänkin se, että minä en ole mikään puoleen päivään loikoja. Viime päivinä olen kuitenkin herännyt vähän turhankin aikaisin ja mennyt iltaisin tosi myöhään nukkumaan. Univelkaa on siis kertynyt ja joskus kyllä ihminen sen ottaa takaisin. Eikä pikkuveljelläkään ollut sen suurempia huolia, kuin miten lyhentää verhot.
Jokaisella ihmisellä on täysin oma tapansa nukkua ja kirjoa löytyy joka suuntaan. Työelämässä olevan on useimmiten pakko nousta aikaisin, vaikka varhainen herääminen ei laisinkaan sopisi hänen rytmiinsä. Niinpä sitten viikonloppuina ja loma-aikoina otetaan takaisin runsasta univelkaa ja monesti tuntuu, että suurin osa vapaa-ajasta meneekin nukkumiseen. Tässä jokin aika sitten radiossa kerrottiin, että tämän päivän vuorokausirytmi on selkeästi muuttunut myöhäisemmäksi. Jos vain suinkin mahdollista, töihin mennessä käytetään liukumia ja mennään myöhemmin työpaikalle. Sieltä myös lähdetään entistä myöhemmin ja tekemättömät työt kannetaan kotiin, jossa sitten istutaan läppärin ääressä soitellen työpuheluita perheen touhutessa ympärillä. Täällä pääkaupunkiseudulla monet pyrkivät sovittamaan työmatkansa myös liikenteen sujuvuuden mukaan. Ruuhkat alkavat olla niin aamuisin kuin iltaisinkin melkoisia ja jos mitenkään voi valita, mieluummin lähtee töistä vaikka sen verran myöhemmin, ettei tarvitse seisoa pitkiä aikoja autojonoissa odotellen letkan siirtymistä jälleen muutaman metrin eteenpäin. Lyhyeenkin työmatkaan kuluu ruuhkien vuoksi hyvin paljon aikaa ja se on kaikki pois muutenkin lyhyeksi käyvästä vapaa-ajasta. Televisiota katsotaan myös entistä myöhempään. Sen huomaa itsestäkin, sillä vähänkin mielenkiintoisemmat ohjelmat ja elokuvat alkavat niin myöhään, että nukkumaanmeno siirtyy parhaassa tapauksessa puolen yön toiselle puolen.
Minulla ja Ukkokullalla on siinä mielessä onnellinen tilanne, ettei normaalisti tarvitse lähteä aamusella kotitalosta mihinkään. Ei tarvitse istua ruuhkissa, eikä murehtia lasten hakemista päiväkodista. Harvoin on noustava herätyskellon pirinään ja iltaisin voi nukkumaan mennä ihan miten itse lystää tarvitsematta miettiä riittävän unimäärän turvaamista. Aikamoista asennemuokkausta olen kyllä joutunut tekemään sen suhteen, onko moraalisesti oikein nukkua vaikka aamuyhdeksään. Vanhempani ovat olleet eläkkeellä jo vuosikausia, mutta edelleen he tuntuvat kokevan huonoa omaatuntoa, jos ovat nukkuneet aamulla vähän myöhempään. Ikänsä työtä tehneinä he ovat tottuneet heräämään varhain, mutta sen lisäksi he kuuluvat ikäluokkaan, jonka mieleen on iskostunut tekemättömyyden ja laiskottelun moraalittomuus. Se, joka ei aamusella herää kukonlaulun aikaan on huono ihminen, laiska ja saamaton. Kerrassaan kelvoton, vaikka heräämiseen ja nousemiseen ei olisi mitään syytä. Sairastaminen ja vanhenemisen mukanaan tuoma väsähtäminen ovat vihdoin saaneet vanhempani myöntymään lyhyisiin päivätorkkuihin ruokailun jälkeen. Vielä he eivät ole taipuneet menemään levolle omaan sänkyynsä, vaan torkut otetaan epämukavasti sohvalla, jotta unesta ei tulisi syvää eikä pitkääkään.
No, minä en enää juurikaan koe huonoa omaatuntoa siitä, milloin sängystä nousen ja mistä syystä. Sen verran vanhat asenteet kuitenkin minuunkin vaikuttavat, että veljeni puhelun jälkeen mietin, mahtaako hän kertoa vanhemmilleni herättäneensä minut puhelullaan kymmeneltä. Ja miten selittäisin nukkumiseni vanhemmilleni, sillä takuuvarmasti he ottaisivat sen puheeksi. Olenhan tunnetusti aina ollut ns. aamuvirkku, siis kunniallinen kansalainen, enkä laisinkaan laiska ja saamaton. En sittenkään koe tarvetta keksiä selityksiä vanhemmilleni. Olen katkaissut napanuorani ja aikuistunut tässäkin suhteessa. Ymmärrän vanhempieni ja heidän ikäluokkansa asenteita ja usein aika kummallisilta tuntuvia käsityksiä elämänmenosta, mutta ei minun tarvitse itse samalla tavoin elää ja ajatella. Ihminen voi ymmärtää ja käyttäytyä sen mukaan loukkaamatta toisten tapoja, mutta rakentaa itselleen ihan oman elämänmallinsa. Niin tässä vuorokausirytmissä kuin kattavasti kaikilla muillakin elämänalueilla.
Tällaisia ajatuksia on virinnyt tänään, erittäin pimeänä ja sateisena päivänä, jolloin valot on sisällä sytytettävä moneen lamppuun ja puutarhan omenapuut katoavat synkkään harmauteen. Meillä on onneksi katto päämme päällä, valoa ja lämpöä, vaikka toisille jaettavaksi. Siitä voi iloita ja olla tyytyväinen, vaikka jotain muuta puuttuisikin. Toisinaan on hyvä katsoa elämäänsä siitä vinkkelistä, mikä on hyvin ja sen pohjalta lähteä pohtimaan, mitä vielä tarvitsen - vai tarvitsenko mitään.
