Saaripalsta -blogin Saila kirjoitteli, että puutarhassa on aina jotain pelastettavaa ja niin se kyllä on. Kun yhden kasvin saa kunnolla kasvamaan ja kukkimaan, onkin vuoro siirtyä kohentamaan seuraavan olosuhteita. Joskus tuntuu, että puutarhurin kesä on pelkkää vitsauksesta toiseen kulkemista, mutta eihän se sentään ole totta. Ihmisen mieleen tuppaa näköjään jäämään turhankin helposti erilaiset vastoinkäymiset.
Meidän puutarhamme uusin vitsaus on vattukärsäkäs, joka vadelman ja mansikan ohella on jostain syystä mieltynyt erikoisen paljon juhannusruusuun. Aikuiset kuoriaiset munivat nuppuihin ja poistuessaan purevat kukkaperät poikki joko osittain tai kokonaan. Toukat jäävät kehittymään nuppujen sisään, jotka kuihtuvat ja tippuvat pois. Juhannusruusun lisäksi ötökälle näyttää maistuvan myös jaloruusut. Juhannusruususta vattukärsäkäs ei sentään saanut kaikkia nuppuja tuhottua - vielä - mutta jaloruusun ainokainen nuppu on nyt menetetty. Harmi.
Mikä - tai kuka lie järsinyt malvani rujoksi ja lehdettömäksi? Hiukan siinä on eloa, mutta huonolta näyttää tämän kesän kukinta. Voisi kuvitella, ettei nyt kukaan malvaa mene syömään. Ruusujen kirvoihin ja muihin siitä tykkääviin ötököihin on totuttu, mutta malva. Niin rauhallisen ja riitaa haastamattoman näköinen kukka. Ihmeiden aika ei ole ohi, ei totisesti.
Sitten on näitä karkulaisia, kuten päivänkakkarat. Eivät tykkää näköjään laisinkaan kasvaa ja kukkia penkissä vaan vaeltavat mieluummin tuonne aroniapensaiden alle. Eihän sinne aurinko kunnolla paista ja sen vuoksi noiden kakkaroiden pitää kasvattaa itselleen pitkä varsi, jonka avulla voivat luikerrella kohti valoa. Muutaman kerran olen niitä koittanut siirtää kukkapenkkiin, jopa eri paikkoihin, jotta voisivat koettaa onneaan useammassa paikassa ennen kotiutumistaan sopivimpaan, mutta ei, jonnekin käsittämättömän vaikeaan nurkkaukseen niiden täytyy ahtautua. Luovutan, ahtautukoon, minne lystäävät.
Tässähän se suuri koivu kasvoi vuosikausia ja sen alimmalla oksalla (joka sekin oli aika korkealla) roikkui talvisin lintulauta. Lintulaudan kohdalla maassa oli vuorenkilpien lukuisa joukko. Vaikka joka talvi vuosien ajan laitoin lintulaudalle myös auringonkukansiemeniä linnuille syötäväksi, vain ani harvana kesänä pudonneista siemenistä lähti kasvamaan kukkia. Mutta nyt, kun koivu on mennyttä ja sen myötä myös auringonkukkien mahdollisuus kasvaa juuri tähän paikkaan, eikös kaksi siementä ole lähtenyt kasvamaan mullasta kohti aurinkoa. Eihän tuo paikka ole laisinkaan hyvä isolle auringonkukalle, mutta saa kasvaa. Ihan vapaasti kasvakoon ja kukkikoon ihan syksyyn saakka.
Kuoriainen oli kupsahtanut nukkumaan varjoliljan lehdelle. Kyllä siinä henki näytti pihisevän ja välillä jalatkin sätkivät. Koitin avustaa kuoriaista nousemaan jaloilleen, mutta heti kohta se pötkähti takaisin entiseen asentoon. Ottiko mahdollisesti aurinkoa vatsapuolelle vai muuten vaan tuuletti jalkojaan?
Monissa blogeissa on huikean kauniita sormustinkukka-penkkejä, joissa toinen toistaan kauniimmat ja tanakammat yksilöt huojuvat yhdessä muiden kanssa sulassa sovussa. Vaan ei meidän puutarhassa. Meillä sormustinkukat vaeltavat ihan, miten itse lystäävät. Useimmiten täysin ennalta arvaamattomiin paikkoihin. Ja yleensä vielä sellaisiin koloihin, ettei niitä ihan helpolla pääse ohi kulkiessaan ihailemaan. Ei, pitää raottaa muuta kasvillisuutta ja myös tietää näiden kulkijoiden lymyämispaikat. Eniten oikeastaan ihmetyttää se, kuinka varjoisiin paikkoihin sormustinkukka näyttää mieluisimmin kasvavan. Tässäkin kuvassa, aivan suurten vatukoiden huomaan. Ei siinä aurinko pahemmin pääse tämän kukan vartta hyväilemään. Eikä ole ainut omituinen sormustinkukka. Kukkapenkissä, johon olen niitä aikoinaan istuttanut, ei nyt kasva ainuttakaan sormustinkukkaa, mutta silti pihaltani löytyy monen monta yksilöä. No, tehköön hänkin kierroksiaan ja vaelluksiaan. Pääasia, että joka kesä jossain nurkassa nousee minua kukillaan ilahduttamaan.
Sain muutama vuosi sitten eräältä tuttavan tuttavalta kukkia, joita hän kutsui lapinkukiksi. Sellaista en kuitenkaan mistään kasviluettelosta löytänyt. Istutin kukan yläpihan penkkiin, mutta siellä se on lähinnä olla möllöttänyt tekemättä mitään mainittavaa. Ei ole levinnyt eikä kukkinut. Ehdin jo autuaasti unohtaa koko kukan. Kunnes tänä keväänä lehtien keskeltä nousi pitkänhuiskea vana ja sen päähän aukeni tällainen oranssi kukka. Aukeni toinen ja kolmaskin. Ja toisen lehtiruusukkeen keskeltä nousi toinen vana samoilla seurauksilla. En ole kuitenkaan ehtinyt etsiä kukalle nimeä (se lapinkukkahan ei johtanut minnekään), mutta viime viikolla törmäsin muistaakseni Scillan blogissa (anteeksi nyt, unohdin laittaa blogin muistiin) samanmoiseen kukkaan ja sain sille nimen Oranssikeltano Pilosella aurantiaca. Hauska tutustua, Oranssikeltano.
Lupiinia en ole erityisemmin minnekään istuttanut. Oikeastaan siinä pelossa, että se villiintyy tykkänään ja sitten olen ns. liemessä sen kanssa. Naapurin aidan vieressä olevien norjanangervojen takana on pieni alue, jota silloin tällöin käytän koeistutukseen. Sinne laitoin kerran rohtoraunioyrttiä ja yhden lupiinin. Vuosia kului, eikä lupiineja näkynyt. Viime kesänä paikalle nousi yksi sininen yksilö ja nyt angervojen keskellä kukkii yksi punainen. Ilmeisesti siemenet ovat muhineet maassa ja sopivalla hetkellä ne ovat päättäneet ponkaista ihmisten ilmoille. Onhan tuo vähän hassun näköinen keskellä angervopensaikkoa, mutta olkoon. Minua ei haittaa ja jos muita haittaa, niin haitatkoon ihan vapaasti.
Meidän tien päässä on ratsutalli. Jollei sitä tietäisi, sen arvaisi niistä aamuvarhaisella ratsastuskypärä ja piiska kainalossaan ratsastussaappaissa vinhasti pyörällä polkevista pikkutytöistä, jotka taasen iltapäivällä kulkevat toiseen suuntaan, mutta hyvin paljon maltillisemmin. Hepat on hoidettu ja ruokittu, ehkä vähän niillä palkaksi ratsastettukin, joten mihinkäs sitä nyt enää kiirettä pitäisi. Kotona odottaa pikkuveli tai kaksikin, ja nehän ei mitään hepoista ymmärrä. Silloin tällöin ohitsemme kulkee ylväitä ratsukkoja, mutta harvoin sentään näkee tällaista joukkoa. Taitaa olla kesäleirien aika.
