Merkkipäiväretki metsälammelle

Tänään on kulunut tasan 26 vuotta muutostamme nykyiseen kotiimme. Ukkokulta kantoi tavarat tontille ja isäni rakensi niistä talon. Muuttopäivä oli perjantai ja silloin satoi kaatamalla. Samana päivänä myös pitkäaikainen presidenttimme Urho Kekkonen kuoli. Merkkipäivän kunniaksi päätimme tehdä patikkaretken jonkin matkan päässä sijaitsevalle metsälammelle. Tätä retkeä on suunniteltu kuukausikaupalla, mutta milloinkaan ei ole muka sopinut. Lähdimme matkaan reppu selässä ja kamera kaulassa navakan mutta lämpimän tuulen saattamina. Lampi ei ole kovin suuri ja sen ympäri lähes rannassa kulkee selkeä polku. Lammen itäpuolella on hieman kosteampaa ja siellä joutui hiukan loikkimaan päästäkseen kuivin jaloin eteenpäin. Muuten polku on kiinteäpohjainen ja kosteimpien kohtien yli on rakennettu sillat. Lampea ympäröivä metsä on avaraa suomaista männikköä. Polun alkupäässä oli ollut mahtavat määrät mustikkaa, mutta niiden maku on jo vesittynyt. Harmi. Olisi pitänyt käydä aiemmin, mutta täytyy joku päivä käydä keräämässä paikalta löytyneet puolukat parempaan talteen.

Kiersimme koko lammen ympäri ja pohdimme, minne eri suuntiin lähtevät polut johtanevatkaan. Täytyy hankkia kunnon maastokartta ja lähteä toisen kerran tutkimaan paikkoja tarkemmin. Vaikka lampi on kohtalaisen lähellä asutusta, tunsi kelon päällä istuessaan olevansa kaukana erämaassa. Vain lentokoneen ääni ja tuulen humina rikkoivat hiljaisuuden. Sanotaan, että männikössä on hyvä hengittää ja ainakin tuolla metsälammella oli hyvin raikkaan tuntuista. Lapsena en laisinkaan tykännyt suopursun tuoksusta, mutta nyt se ei haitannut laisinkaan. Juolukkaakin olisi ollut vaikka poimittavaksi, mutta mustikoiden tapaan se maistui jo vetiseltä.   

Metsälammen vesi on mustaa, eikä pohjaan nähnyt. Tosin rannat on kauttaaltaan sen verran hetteiset, ettei ihan lähelle kunnolla päässyt. Harmittelimme, ettei kiikari sattunut mukaan, sillä lammen rannalle saapuessamme, siellä uiskenteli vesilintuja, joita olisi ollut mukava tiirailla hiukan lähemmin. Mielessäni ajattelin, että onneksi metsä on sen verran valoisa ja puiden lomitse saattoi nähdä pitkällekin, jos vaikka karhu tallustelisi reitillemme. Ehkä joku kontio meitä tarkkailikin, mutta me emme ainuttakaan isompaa eläintä nähneet. 

Yleensä vesi on elementti, jossa katse lepää ja jota ei voi olla tuijottamatta. Minulle kävi tuolla retkellä kuitenkin niin, etten voinut olla tuijottamatta toinen toistaan erikoisemman muotoisia keloja ja mäntyjä. Mikä saa ne vääntymään niin kummallisiksi käyriksi? Ehkä se johtuu suoperäisestä maasta?

Kun kerran lähtee luontoretkelle, täytyy mukaan ottaa myös kahvia ja palanpainiketta. Kelolla istuessamme oli nautinnollista juoda kahvia ja mutustaa voileipää tuulen huminaa kuunnellen. Ruoka nyt yksinkertaisesti maistuu erinomaiselta raittiissa ilmassa. Olin pakannaut leivät voipaperiin, kuten aikoinaan lapsuuden retkillä oli tapana.

Aurinko pilkisteli pilvien ja puiden lomasta, joten oli mukava jutella ja katsella käkkyrämäntyjen monimuotoisuutta. Ei ollut mihinkään kiire, ei kylmä, ei nälkä. Ainoa, mikä harmitti, oli se, ettei oltu löydetty tähän paikkaan aikaisemmin. Tekemättömiä töitä ja asioita on turha surra, ja niinpä totesimme, että oli hyvä sentään tulla tänään.

Olen hiukan arka lähtemään luonnonhelmaan tyystin yksinäni. Suuntavaistoni on olematon. Koskaan en ole mihinkään eksynyt, mikä johtunee pitkälti siitä, että tapaan varmistaa reitit etukäteen, missä sitten kuljenkin. Lapsuudessani metsässä kulkeminen kuului normaaliin elämään. Vanhempieni kanssa haettiin marjat metsästä; niin mustikat kuin puolukatkin. Usein silloin kyllä pelkäsin eksymistä, sillä isä kulki hurjaa vauhtia pysähtyen vain huutamaan jonkun mäen nyppylän taakse: "Täällä on paljon marjoja, tulkaa tänne!" Niin sitten äiti ja me lapset juostiin ämpärit kolisten paikasta toiseen isän perässä ja noista marjastusreissuista tuli muistoihini jonkinlaisia selviytymismatkoja. Menikin useampi vuosi aikuisuudessa, ennen kuin taas löysin tien marjametsään.

Unohdettujen kiikarien lisäksi kaipasin kasviopastani. On kiva heti paikalla etsiä oikea nimi oudolle kasville, sillä kotiin päästyä sen on yleensä unohtanut. Käkkärämäntyjen lisäksi ihastutti polulla risteilevät puun juuret ja juurakot. Tuossa alempana olevassa kuvassa pitkittäin kulkeva juuri näytti kaukaa katsottuna käärmeeltä, mutta kyllä se ihan aito puunjuuri oli. Tanakasti paikallaan, eikä mihinkään luikerrellut. Ja mikä erityisesti ihmetytti - kun kuitenkin lähellä ihmisasutusta olimme - ei ainuttakaan roskaa missään, ei tupakantumppeja, ei vessapaperin pätkää. Pari telkänpönttöä polun alkupäässä ja jonkinlainen huonokuntoinen lintutorni tai eläinten tarkkailulava pohjoispäässä, mutta ei muuta ihmisen tekemää lujaksi tallattua polkua lukuunottamatta.

Niin kuin aina, kotimatka tuntui huomattavasti menomatkaa lyhyemmältä. Mieli oli tyyni ja rauhallinen. Mielessä ja puheissa risteili ajatuksia ja ideoita uuden retken suunnasta. Ohjelmaa on tuleviksi päiviksi ja koko syyskuuksi vähän liikaakin, mutta ehkä sieltä joku sopiva päivä luontoretkeen taas löytyy.

Tätä metsää rakastan:
naavapartakuusia
suopursusoita
kivikkorinteitä
neulaspolkuja
Rakastan iltaan hiljenneenä
kevään lauluja helisevänä
myrskyssä kohisevana.
Tätä karua
hoitamatonta.
Keloineen pahkoineen
lahorastaineen.
Tätä metsää rakastan.
Tätä maata.

Maaria Leinonen 

PS.  Ja jotten unohtaisi, löysin retkellämme vanhan kuusen oksalta naavaa. Eikös se ole ilmansaasteiden myötä miltei kadonnut?

 

Mukavaa viikonloppua blogilukijoilleni!