Apua, kotilot eivät jätä minua rauhaan edes kotikeittiössä. Aamulla istuttiin Ukkokullan kanssa keittiön pöydän ääressä aamiaisella ja satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos. Pienehkön kokoinen etana se siinä raahasi mökkiään meidän ikkunalasia pitkin kohti yläilmoja. Olisiko tuo otus kenties lähtenyt katsomaan, missä se hänen sukulaisiaan kesän mittaan etikkaliemeen upottanut eukko oikein nykyisin luuraa. Vai halusiko vain näyttää, että voimissa ollaan, niistä etikkaliemistä huolimatta. En käynyt kotilon kanssa katseita vaihtamaan vaan muutaman kuvan siitä räpsäytettyäni, laskin kaihtimen paikoilleen ja jatkoin aamiaistani. Hetken kuluttua totesin, että kotilon matka lasipinnalla on tainnut loppua kesken ja kotilo lienee nyt möyrimässä ikkunan alla olevassa kukkapenkissä. Pakkanen tulevana talvena kotiloja purkoon ja oikein kunnolla.
Tässä yhtenä päivänä kummastelin, millä se Juuso pelaa terassilla jalkapalloa.Tassutteli jotain pientä ja kovaa niin, että mukava kolina kuului. Tammenterhoahan tuo kuljetti suuntaan jos toiseen, vaan mistä sellainen on patiollemme ilmestynyt. Lähimmät tammet löytyvät tietääkseni noin kahden kilometrin päästä. Luultavasti joku lintu on terhon terassillemme pudottanut, muuta selitystä en asialle keksinyt.
Arvaatteko, mitä nämä ovat? Kallionauhuksen kukintoja. Keräsin niitä kourallisen ja tutkin, miten siemenet ovat noihin pohjiin oikein kiinnittyneet. Kaksi punaisinta ehdin jo tyhjentää kukkapenkkiin, kunnes keksin, että voisin ottaa siemeniä talteen ja koittaa uuden kallionauhuksen kasvattamista. Vaikkapa ensi keväänä.
Tämän kuvan kävin äsken nappaamassa alapihalta, läheltä kasvihuonetta. Ymmärrätte varmaan, että meillä on jonkin verran pakko haravoida, tykkäsi siitä tai ei. Tuollaista vaahteranlehtimassaa ei yksinkertaisesti voi jättää nurmelle talven yli makaamaan, sillä siinä se takuuvarmasti lojuu vielä keväälläkin. Ei sentään keltaisena, vaan likaisenruskeaksi liiskaantuneena. Eikä sen alla kyllä nurmikko sitten kasva. Lähistön vaahteroissa on vielä runsaasti lehtiä maahan pudotettavana, joten odotan jonkin aikaa, mieluummin vielä aurinkoista ja kuivaa säätä ja käynnistän sitten ruohonleikkurin. Sillä saan lehdet silputtua maatuvampaan olomuotoon, jonka jälkeen haravoin niitä kompostiin.
Ikkunasta ulos katsoessa näyttää lähinnä sumuiselta, mutta kyllä siellä sataa. Hienon hienoa tihkua tulee niin tiiviisti, että muutamassa hetkessä hiukset kastuivat. Lämmintä sentään vielä riittää, nytkin mittarissa on +12 astetta. Loppuviikoksi on luvattu jo viilenevää, mikä ei niin kovin hölmöltä enää tunnukaan. Jotenkin sitä alkaa vähitellen tottumaan tähän syksyyn ja samalla odottaa pikemminkin pikkaisen kylmempää ja kuivempaa, jotta ulkona saattaisi kastumatta jotakin tehdä. Hiukan tekisi mieli jatkaa joulukorttien ideoimista, vaan josko kuitenkin lähden purkamaan silitettävien pyykkien vuorta. Eilen kävin pikapikaa Ikeassa ja siellä oli jo joulusisustukset täydessä vauhdissa. Ja olipa meidänkin postilaatikossa Anttilan joululuettelo. Tästä se sitten alkaa se jouluhössötys. Ehkä minä kuitenkin jätän kaikki joulujutut vielä tässä vaiheessa odottamaan aikoja parempia.
Olen aina tykännyt kovasti poimulehdestä ja nimenomaan tuosta lehdestä. Tänään vesipisarat helmeilivät poimulehdellä kovin kauniisti ja mieleeni tuli monelle tuttu lastenlaulu Keijujen häät. Siinä on kaunis sävel ja todella kauniit sanat.
KEIJUJEN HÄÄT
Kun Ruusu ja Poimulehti kävivät
nukkumaan,
niin kissankello kuiski tänä
yönä juhlitaan.
Ne juhlat on suuret ja hienot
jos valvot niin silloin näät
Ovat kaikki kutsuttuja ne on
keijukaisten häät.
On morsian kaunein keiju
orvokkipuvussaan
ja sulhasenaan yön prinssi
usvaviitassaan.
Ja kun valkea hieno usva
niitylle laskeutui
niin sirkat aloitti valssin joka
tuulesta punoutui.
Oli kaikilla pienillä keijuilla
kuunsäteet hiuksissaan.
Ja kauneimmat kastehelmet
loistivat puvuissaan.
Ja rastas huilua soitti, ja
myyrät tanssi niin.
Ja leppäkertut ja kirvat oli
puettu parhaimpiin.
Kun aamulla aurinko nousi, oli
juhlat päättyneet.
Vain Ruusu ja Poimulehti, nukkuivat
yksikseen.
Mutta kaikki keijujen helmet,
oli jääneet kukkasiin.
Ne kimalsi auringossa ja
nauroi, nauroi niin.
