Itsenäisyyspäivän aamukahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun, kun vilkaisin keittiön ikkunasta ulos. Peura tepasteli maailmanvalloittajan askelin pihassa. Sen verran se oli arka, että pienikin vilahdus ikkunassa sai sen varuilleen. Niinpä en voinut nostaa sälekaihtimia ja yritin kameran kanssa tiirailla varovasti verhojen lomasta.
Harva se ilta olopihan tunnistevalo syttyy itsestään ja silloin olen epäillyt elukoiden pihassa kulkevan. Tämän talven muutamina harvoina lumisina päivinä olen alapihalla nähnytkin jänisten jälkiä ja naapurin kissalla on jopa tapana käydä istuskelemassa ikkunalaudoilla.
Pari päivää sitten alapihan parissakin kukkapenkissä oli syviä jälkiä ja niitä epäilin peurojen tekeleiksi. Vaikka pihapiirissä kulkeva rusakko aika iso elukka onkin, ei sen jäljet edes mullassa painu samalla tavoin, kuin peuralla. Alapiha on yhtä nurkkaa lukuunottamatta aidattu. Vaan mikäs elukoita estää kulkemasta yläpihan kautta, kuten aikoi tehdä tämäkin itsenäisyyspäivän peura.
Peura kiersi talon päädy ja oli suunnistamassa kohti alapihaa, mutta se havaitsi minut takkahuoneen ikkunassa ja vaihtoi suuntaa palaten etupihan kautta tien yli naapureiden takaiseen metsään.
En ole erityisen ilahtunut peurojen vierailuista. Olkoon miten söpöjä ja ihania tahansa, meidän nurkilla niitä alkaa olla riesaksi saakka. Takuuvarmasti nakkaan peuraa kolikkokukkarolla otsaan, jos vastaan tulee. Ja kolikoitahan kohta enää on jäljellä, kun peurat napsivat rakkaudella kasvattamani kasvit, vaikka täällä metsiä riittää ja metsissä syötävää yllin kyllin.
Itsenäisyyspäivänä oli upea talvipäivä. Lunta oli maassa sen verran, että kaikki kuurautui pikkupakkasessa valkeaan huntuun. Aurinkokin näyttäytyi ennen laskuaan. Kuvatessa huomaa, kuinka vähäistä joulukuinen valo parhainakin päivinä on. Nautitaan siis tästä hämärän hyssystä ja sytytellään kynttilöitä tuomaan lisävaloa.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
