Maaliskuun viimeinen päivä, pääsiäisen hiljaiseloa, kevään odottamista. Ei mahda mitään, mutta hivenen tylsistyttää. Kellot on käännetty kesäaikaan, mutta luonto näyttää pysyttelevän tiukasti talven syrjässä kiinni. Lähes joka päivä olen istunut terassilla risukasan äärellä vääntämässä rauntalankaa ja punomassa risuista jotain "toivottavasti-tästä-tulee-nättiä". Parhaimmillaan aurinko on lämmittänyt kasvoja ja tinttien titityyt ovat täyttäneet ilman. Vaan oitis, kun aurinko menee pilveen tai paistaa lehdettömän puun takaa, viileys hiipii käsiin ja jalkoihin. Ympärillä on vielä hyvin paljon lunta ja jäätä. Päivisin sulava lumi jäätyy tiiviiksi jääkerrokseksi yön aikana ja hankien mataloituminen on äärimmäisen hidasta. Luottavaisena kierrän joka päivä jäistä pihaa ja jos tarkasti katsoo, edistystä kyllä näkyy. Etelän puolella on jo pari kohtaa, joissa näkyy ihka oikeaa hiekkaa. Ei siis sitä, mitä kylvetään liukastumisen estämiseksi vaan aitoa maata, jolla tepastellaan lumettomana aikana parhaimmillaan paljasjaloin.
Risukasa ei ole juurikaan huvennut. Muutaman pötkylän olen saanut aikaan, mutta oikeastaan en tiedä, mitä niille tehdä. Nyt ne roikkuvat patiokatoksen pylväässä odottamassa hyviä ideoita. Väkersin myös jonkin sorttisen risulinnun ja pari päivää katselin sen laihaa ja kuihtunutta olemusta. Suvikummun Marja on ansiokkaasti laittanut omille blogisivuilleen hyvät ohjeet risulinnun tekemistä varten ja niitä hyödyntämällä ryhdyin tekemään vähän tukevampaa lintua. Tein myös pari kiekurasydäntä, joihin olen jotakuinkin tyytyväinen. Pakko on kuitenkin todeta, ettei ihan kaikista ihmisistä selvästikään tule kädentaidon jättiläisiä, hyvistä ohjeista ja opastuksesta huolimatta. Ansiokseni täytyy kuitenkin sanoa, että sisukkaasti olen yrittänyt.
Onneksi eksyin tänään facebookissa "Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä" -sivustolle ja sain nauraa oikein kunnolla. Tuntui lohdulliselta, että muidenkin ihmisten tekemiset menevät toisinaan edes vähäsen pieleen. Moni varmasti ajattelee, ettei niinkin yksinkertaisessa hommassa kuin rairuohon kasvattamisessa voi kukaan epäonnistua. Kyllä voi! Joku voi laittaa siemenet itämään liian aikaisin, joku liian myöhään. Yksi kastelee liikaa, toinen liian vähän. Ja sitten on vain siemeniä, jotka ei syystä tai toisesta idä. Vaihtoehtoja lienee lukuisia, mutta olen takuuvarma siitä, ettei aina vaan onnistu. Kun vielä voi itse päättää, kertooko vain hyvistä asioista ja laittaako nettiin vain onnistuneet tuotokset, tulee tahtomattaankin luoduksi sellainen kuva, että aina onnistuu. Ja onhan niitä onnenpekkoja, joita useimmiten lykästää, puhumattakaan niistä, jotka tosissaan ovat asiassa kuin asiassa osaavia ja taitavia. Ikäväkseni minä en ole sellainen ja tunnustan sen tässä ihan avoimesti.
Koska tuota uutta maata vähitellen lumen ja jään alta paljastuu, päätän lopettaa epätoivon hetkeni ja osaamattomuuden ruikutukseni tähän ja siirtyä jälleen innokkaaseen kevään odottamiseen. Tänään se on ilmennyt siten, että kiikutin talvitakkini vaatehuoneeseen ja toin paluumatkalla keväisemmät versiot tilalle. Parempi on harrastaa kerrospukeutumista ja tällätä ohuemman takin alle välivaatetta, jota voi halutessaan riisua pois kuin kulkea otsa hiessä paksussa talvipalttoossa. Etenkin autolla liikkuessa kevyempi vaatetus on huomattavasti mukavampi. Kaupoissa ja virastoissa asioidessa on ympäri vuoden aina liian kuuma ja siksi olenkin useasti ajatellut, että isojen kauppojen ja kauppakeskusten auloihin olisi hyvä laittaa narikat ylimääräisiä vaatteita varten.
Samettikukan taimet ovat jo mukavan terhakkaita. Sen sijaan harjaneilikoista ei ole itänyt ainutkaan siemen. Joku puutarhuri kirjoitti, että hän laittaa taimipotteihin alle tuhdimpaa multaa ja päällimmäiseksi kylvömultaa, johon hän laittaa siemenen itämään. Kasvaessaan kasvi ulottaa lopulta juurensa sinne vahvempaan multaan ja näin ei välttämättä tarvitse siirrellä hentoja taimia purkista toiseen. Tämähän onnistuu etenkin isommille siemenille, joiden ripotteleminen potteihin sujuu helposti yksitellen. Minusta lilliputtimaisten taimien kouliminen uuteen purkkiin on melkeinpä ikävin vaihe taimikasvatuksessa. Sehän on melkeinpä kuin aivokirurgin työtä. Siinä on oltava äärimmäisen varovainen ja vakaakätinen, ettei tule katkaisseeksi hennon taimen elämää alkuunsa.
Lapsen Bertta-heppa oli tänään kovin iloisen näköinen siitä huolimatta, että jääpuikot pitenivät sen vatsan alla ja kaviot upposivat kylmään hankeen. Jäkälä kasvaa ratsureiman kupeilla ja lahosieni jäytää niskantyventä. Mahtaako heposen ajatus siintää jo vihreälle nurmelle voikukkia napsimaan? Ainakin Bertta katselee kovin elämänmyönteisesti kohti pihaa ja puutarhaa, joten ehkä sen puuhevosen vaisto uumoilee jo säitä lämpimämpiä.
Nythän tässä on taas tullut reposteltua tämän pääsiäisen keväänodotukset höyhenenkeveästi, joten seuraavaksi voikin viettää leppoisan tuokion hyvän dekkarin parissa, kunnes tulee aika keitellä virkistävät iltapäiväkahvit kera rahkatortun.
Nauttikaahan ihmiset kohtuudella suklaamunia ja kohtuuttomasti ihanasta auringonpaisteesta!