Keväisiä tunnelmia

Lunta, räntää ja vettä on satanut viime päivinä. Lumitöitäkin on saanut tehdä, eikä ikkunasta pihalle vilkaistessa uskoisi kevään olevan jo ovella, sillä niin paljon on lunta joka suunnassa. Linnut kuitenkin visertävät kirkkaasti ja pikkulintuja pörrää laumoittain lintulautojen läheisyydessä. Kaksi tikkaakin kirmaili metsän reunassa toisiaan jahdaten. Päivien valoisa jakso on pidentynyt merkittävästi; hyvällä tuurilla tai paremminkin pitkään nukkumalla ei enää aamun pimeyttä ehdi edes nähdä.

Leikkasin kiinanruusujen oksat lyhyiksi edistääkseni haarautumista ja kukka-aihioiden syntymistä. Esikoista siniset näyttävät tanakoilta ja virkeiltä, keltaiset vähän uupuneilta. Ikkunalaudan alla oleva patteri ei helpota niiden oloa, mutta kun noita valoisia viherkasvipaikkoja on niin kovin vähän meidän kodissa tarjolla.

Ristipistovillitys jatkuu edelleen ja kortteja valmistuu. Vielä en ole päättänyt, mitä korteille teen, mutta se ei suinkaan estä niiden näpertämistä. Kohta pitää lähteä ostamaan lisää aida-kangasta, lankoja on ihan riittävästi vähäksi aikaa. Parhaillaan muhii uusia ideoita korttien tuunaamiseksi, mutta toistaiseksi ne ovat vielä idea-asteella. Käsillään on iltaisin jotain tehtävä, tyhjin käsin on typerän tuntuista istua. Olen minä toki ristipistoillut kesälläkin, mutta harvemmin. Silloin on niin paljon muuta mielenkiintoista tekemistä. Ja niitä kesäisiä puuhia odotellessa tuleekin touhuttua vähän sitä sun tätä ylimääräisen energian kuluttamiseksi. 

Osa matkamuistonukeistani.

Tämä nukke on soittorasia

Vielä 90-luvulla matkustellessa tuli ostettua tuliaisiksi kansallispukuinen nukke kustakin kohdemaasta. Jotkut ovat taitavia paikallisen käsityötaidon saavutuksia, mutta sitäkin useampi "made in china" -tyylisiä muovihärpäkkeitä. Silti ne kertovat puvuillaan, että tuossakin maassa on käyty. Ihmiset tuntuvat nykyisin häpeävän matkamuistojaan ja kantavat niitä roskikseen ja kirppareille. Kirpputoreilla on runsaasti kaikenlaista matkamuistokrääsää, joista pystyy välittömästi tunnistamaan lähdemaan. Mahtaako niitä kukaan ostaa? Epäilen. Omilla tuliaisnukeillani tuskin on pennin vertaa rahallista arvoa, mutta sitäkin enemmän ne herättävät hienoja muistoja. Joskus hamassa menneisyydessä Euroopassa matkustaessa valtioiden välisillä rajoilla oli tullitarkastuksia ja valuutanvaihtopisteitä. Oman hohtonsa matkaamiseen toi erilaisten valuuttojen laskeminen ja kääntäminen markoiksi, jotta ymmärtäisi jonkun ostoksen arvon. Eri maiden kaupoissa oli kullekin maalle tyypillisiä perinneruokia ja tavaroita, joita ei löytynyt rajan ylityksen jälkeen naapurimaasta. Nyt kelpaa euro kaikkialla ja globalisaation johdosta joka maan jokaisessa kaupassa on samat jugurtit ja mehut.

Ihmisillä on tapana keräillä mitä kummallisimpia tavaroita. Itsekin olen innostunut hetkeksi johonkin, mutta mistään ei oikeastaan ole syntynyt suurta intohimon kohdetta. Kirppareilta on käteen tarttunut joitakin pieniä posliinityttöjä ja eräs ystävä on sitten kartuttanut kokoelmaa omilla tuomisillaan. Tältä samaiselta ystävältä olen saanut useita kauniita posliinihahmoja. Eivät ole rahallisesti arvokkaita, mutta viehättäviä katsella. Lomonosovin posliinieläimiä näkee harvoin kirppareilla ja jos näkeekin, niiden hinta on yleensä korkea. Enkä itse asiassa ole erityisen hyvä edes tunnistamaan kirppareilta arvoesineitä. Minulla ei ole ns. kirpparisilmää, jolla bongaisi edullisia, mutta niin upeita löytöjä.

Pidän puhtaasta ja siististä kodista, mutta vähemmän tykkään siivoamisesta ja pölyjen pyyhkimisestä. Siksi olenkin koonnut kauniit esineeni enimmäkseen vitriiniin. Siellä niitä voi ihailla, mutta eivät kerää ylettömästi pölyä.

Se, mikä kenestäkin on kaunista, vaihtelee kovasti. Muoti muuttuu ja jonkun ollessa muodissa, sitä samaa tyrkytetään kaupoissa ja lehdissä. Sisustaminen on nykyisin trendikästä, mutta onneksi siinäkin on useita eri tyylisuuntia. Ja onneksi voi olla seuraamatta ainuttakaan vallalla olevaa tyyliä. Minimalismi tuntuu olevan nyt kova sana. Tavallaan sen ymmärtää tämän kaiken ylitsevuotavan mainonnan ja krääsäpaljouden keskellä. Väkisinkin tulee sellainen tunne, ettei enää halua olla täyttämässä jo muutenkin täysinäisiä kaatopaikkoja tai kasvattamassa omaa hiilijalanjälkeään. 

Sisustuslehtien ideologina tuntuu olevan koko kodin uudistaminen vähintään kerran pari vuodessa. Jos keittiökaapit on tullut rakennusvaiheessa valittua mäntypuisiksi, on ne kiireen vilkkaa vaihdettava korkeakiiltoisen valkoisiksi tai peräti kirkkaanpunaisiksi. Mummon perintöpitsit ja tädin kahvikupit eivät siihen tyyliin sovellu laisinkaan ja ne on kiikutettava kirpparille, elleivät sitten ole Arabian leimalla varustettuja, jolloin ne sopii laittaa vaikka yksittäisiksi katseenvangitsijoiksi designpöydälle. Harvalla tavallisella ihmisellä on varaa vaihtaa kodin kiinteitä rakenteita edes kymmenen vuoden välein ja surulliselta taitaa tuntua myös muistojen esineiden hävittäminen pelkästään jonkun trendin vuoksi. Miten vaikeaa onkaan pyristellä mainostulvan tuottamia mielikuvia vastaan ja säilyttää se, mistä todella pitää ja mikä tuo iloa, vaikka ne eivät olisikaan juuri tämän hetken in-juttuja.

Olen aina tykännyt katsella ihmisten koteja. Jonkun uuden tuttavuuden kotiin astuessaan oppii  tästä ihmisestä mielenkiintoisia asioita. Harvoin olen käynyt epämiellyttävässä kodissa. Jokaisen koti on omalla tavallaan viihtyisä ja miltei jokaisen kodista voisi kopioida jonkun osasen omaan maailmaansa. Kun oppii tuntemaan ihmisen, oppii ymmärtään myös hänen tapaansa laittaa kotiaan. Tai olla laittamatta.