Lapiohommia vaikka kipeällä kädellä

Jo pitkään oikeaa kättäni on vaivannut rannekanavan oireyhtymä eli rannepinne. Etenkin peukalo, etu- ja keskisormi puutuvat, niitä särkee ja pistelee. Toistaiseksi hoitona on ollut kortisonipiikit, kohta kai leikkaus on ajankohtainen. Vaiva on alkanut uusiutua entistäkin nopeammin. Viikonvaihteen lapiohommat eivät suinkaan helpottaneet vaivaa ja tällä hetkellä käsi on tosi kipeä. Eikä tämä näpytteleminen suinkaan helpota tilannetta, mutta jotainhan sitä on aina puuhattava. Minä kun en osaa tyhjänpanttina istuskella.

Tilasin pihaan toimitettuna 640 l multaa ja 1000 kg kivituhkaa. Torstaina ne sitten tulivat suursäkkeihin pakattuina. Vaikka ei kovin halpaa ollutkaan, kätevää kyllä. Säkki on helppo sulkea ja tavara säilyy hyvässä kunnossa pitkäänkin. Pihakin pysyy siistinä. Aloitin syyskaudeksi suunnitellut hommat kaivamalla pionipenkkiin polun. Ensin piti siirtää olemassa olevat kukkaset johonkin odottamaan ja sen jälkeen poistaa mahdollisimman paljon multaa. Tämä tonttimme yläosa on silkkaa hiekkaa; sitä on tuotu kuormakaupalla nostamaan tonttia tien tasolle. Niinpä minulle oli yllätys, miten syvälle löytyi multaa. Hiekkamaanhan sanotaan syövän multaa, mutta ilmeisesti olen sitä vuosien mittaan lisännyt ja kompostia paikalle kärrännyt riittävästi. Ihan hiekkapintaan en polkua kaivanut, sillä olisin joutunut vastaavasti tuomaan kärrytolkulla kivituhkaa. Laitoin polun pohjalle suodatinkankaan ja kivituhkaa. Sitten naputtelin polun päällysteeksi kiviä, joiden väleihin ja pinnalle laitoin kivituhkaa. Kenties olisin saanut polusta paremman näköisen, jos olisin ostanut kaupasta tasakokoisia kiviä. Käytin kuitenkin vuosien mittaan tontiltamme löytyneitä kiviä. Valitsin niistä sopivannäköisiä ja -kokoisia. Kivituhkaa täytyy tuoda vielä hieman lisää, sillä se jatkaa tiivistymistään. Tämänpäiväinen sade uskoakseni auttaa tiivistymisessä. Polku näyttää kuvassa varsin leveältä, mutta ei se ihan kapea olekaan. Ajatus on, että jossain vaiheessa siirrän etupihalla olevan lintualtaan polun perälle. Nyt alueella kasvavia kukkia pääsee paremmin hoitamaan ja tulipa taas viriteltyä kummajaisuuksia.

Tummempi läiskä on kasteluvettä. Eikä tuo kivituhka luonnossa ole noin valkoista

Pihassa puuhaaminen aiheuttaa aina dominoilmiön eli tässä tapauksessa polun paikalta kaivettuja kasveja täytyi sijoittaa muualle. Päätin laajentaa tätä Kellopenkiksi nimittämääni uutta kukkapenkkiä. Tai paremminkin venyttää, sillä pituutta tuli lisää, ei leveyttä. Otan opikseni, enkä enää rakenna kovin leveitä kukkapenkkejä. Niiden hoitaminen on hankalaa. Siirsin tähän Iristä, Päivänliljaa, Isomaksaruohoa ja erilaisia kellokukkia. Ennestään siinä on jo Jaloangervoa, Hopeatäpläpeikkiä ja päässä ruusupensas. Tavoitteeni on pienentää nurmella olevaa alaa, sillä nurmikon hoitaminen on työlästä. Nämä nykyiset happosateet ja ympäristön puuston kasvaminen tuntuvat lisäävän sammaloitumista. Sammal voisi olla hauskan näköistä, jos se vain pysyisi nätin vihreänä. Vaan siihen tuppaa kasvamaan korsi sinne ja toinen tänne. Ja sammalkin kellastuu. Se ei suinkaan ole kaunista ja sammaleen poistaminenkaan ei ole erityisen hauskaa. Tänä kesänä nurmikko on kasvanut ajatusta nopeammin. Lämmin ja kostea ilma näyttävät viihdyttävän nurmea ja sitä pitää leikata vähintään kerran viikossa, oikeastaan useammin. Kun nurmikko pääsee liian pitkäksi, sitä saa tahkota leikkurilla otsa hiessä. Meidän leikkurimme heittää silpun sivulle, mutta kuivuessaan tuo nurmijäte rumentaa ja niinpä se pitäisi haravoida parempaan käyttöön. Vähemmällä pääsee kun leikkaa nurmikon riittävän usein.

Kellopenkki -nimen tämä kukkaesiintymä sai tuosta aurinkokellosta, jolle en ole parempaakaan paikkaa keksinyt.

Ukkokulta silppusi valtaisan kasan oksia hakkeeksi ja nyt sitä taas on kärrättäväksi. Mm. marjapensaat tulevat saamaan siitä osansa. Tässä syksyn mittaan haketettavaa tulee toki lisää, mutta kyllä se kaikki puutarhaan uppoaa. Jostain syystä meidän kattimme tykkää torkkua hakekasaan nojaten. Kenties hake on viileää, tiedä häntä. Juuso oli kärttyisen tuntuinen, kun kärräsin edellisen kasan hedelmäpuille ja pitkään kissa etsi entistä lepopaikkaansa. Nyt sillä pitäisi taas hetken olla lokoista mielipaikassaan.

Oksat on haketettu lehtineen. Laatutavaraa.

Juuso-kissa ei oikein tykkää näistä sateisista päivistä. Onhan se tietenkin ymmärrettävää, ettei vettä tihkuvassa heinikossa ole järin mukava köllötellä. Tuulestakaan se ei tykkää laisinkaan, heiluttaisiko viima liikaa viiksikarvoja. Juuso haluaa yleensä olla aina siellä, missä tapahtuu ja nytkin sitä häiritsi, kun ei aina päässyt seuraamaan tekemisiäni. Se kipaisi niin pitkälle, kun flexi myöten antoi ja saattoi sieltä jopa maukaista, että tulepas emäntä nyt minut hakemaan minut pomottamaan.

Huomatkaa, miten kissoilla on tapana istua niin siististi tassut vierekkäin.

Aurinkoinen hetki tuo purppurapunalatvoihin runsaasti perhosia. Vihdoin saapui myös Amiraali, joka on esimerkiksi Nokkosperhosta kookkaampi ja väritykseltään kyllä samantyyppinen, mutta värit ovat puhtaammat. Tietenkin kuviointikin on hieman erilainen. Ajoittain kukissa on seitsemän-kymmenen perhosta yhtä aikaa. Harmi vain, etten koskaan ehdi näpätä kuvaa tällaisesta joukkosuosiosta.

Aikanaan puutarhaa rakentaessani istutin omenapuita. En kuitenkaan osannut enkä huomannut niitä oikein leikata. Puut pääsivät kasvamaan aivan liian korkeiksi ja tuuheiksi. Yritän korjata tilannetta jälkikäteen, mutta ihan helppoa se ei ole. Omenapuita ei saisi leikata kovalla kädellä, eikä minulla ole oikein malttia vuosikausia kestäviin projekteihin. Meillä on puutarhassamme Valkea kuulas, mutta sitä on jäystänyt jänis ja pakkanen. Osa puusta on kuollut ja siltä varalta, että lopullekin käy samoin, istutin pari vuotta sitten uuden Valkea kuulaan. Sen suhteen koitan olla viisaampi. Luin netistä, että ammatikseen omenoita kasvattavat, pyrkivät käyttämään leikkaamisen sijaan oksien taivuttamista. Nuoriin oksiin laitetaan painot siten, että se vähitellen lakkaa sojottamasta suoraan taivaisiin. Näin oksat saadaan tuottamaan paremmin omenaa ja kestämään hedelmien painoa. Niinpä minäkin virittelin painot pieneen puuhumme. Taloudestamme ei löytynyt laisinkaan sopivaa narua, joten toistaiseksi puun oksilla riippuu pieniä muovipusseja, joihin laitoin kiviä ja jotka ripustin oksiin pyykkipojilla. Oksat ovat onneksi vielä aika hentoiset, joten pyykkipojat eivät hirveästi purista. Eikä kiviäkään kovin paljon pussiin tarvita. Punakanelissa olen jo aiemmin käyttänyt taivutusmenetelmää ja se on kyllä toiminut. Oksat ovat kaartuneet mukavasti maata kohden. Ja kun ei ole niin paljon leikattu, ei ole myöskään tullut vesiversoja, joita sitten taas joutuisi leikkaamaan.

Valkea kuulaan oksat taivutuksessa. Tarkoitus on vaihtaa pyykkipoikien tilalle sopivaa narua.

Minulle tulee Ukonhatusta mieleen paremminkin myssy.

Sarjassamme hassuja kukkien nimiä, on tässä Ukonhattu (Aconitum napellus). Netin mukaan näitä on erilaisia ja niiden juurakko on erittäin myrkyllinen. Täytyypä olla tarkkana, ettei tule kaivettua nälkäisenä ruokapöytään. En kyllä kuolemaksenikaan muista, mistä tämän kukan olen pihaamme tuonut, mutta mukava tuttavuus sekin. Varsinkin, kun kukkii näin loppukesästä muiden jo lakastuessa.

Kynteni ovat nykyisin aina surkeassa kunnossa. Ne lohkeavat ja halkeavat vähän joka suuntaan. Etenkin peukaloiden ja etusormien kynsi on varsinainen nysä. En ole enää vuosiin käyttänyt tusinapaketeissa myytäviä näppylähanskoja vaan ostan paremmin käteen sopivia ja enemmän pesua kestäviä työhanskoja. Niitä saa toki rautakaupoista, mutta markkinoita ja toreja kiertää työkäsinekauppiaita, joilla on erinomainen valikoima hanskoja. Löytyy malleja ja kokoja. Eikä hinta ole sen kalliimpi kuin rautakaupassakaan. Oikeastaan päin vastoin. Kuraisia ja märkiä hommia varten käytän vettäpitäviä hanskoja, koska ne suojaavat käsiä paremmin. Silti kädet ovat kovilla ja aina ei suinkaan tule hanskoja käteen edes vedettyä. Puutarhassa liikkuessa tulee kukkia nypittyä ja rikkaruohoja kerättyä. Kynnellähän sen kuihtuneen kukan yleensä kasvista nipsaisee ja siinä sitten kynsikin taitaa lyhetä. Olin kovasti helpottunut luettuani Mari Mörön puutarha-aiheisia kirjoja, sillä hän toteaa, että viherturaajan tunnistaa onnettomista kynsistä. Kuvittelin kai olevani jotenkin outo ilmiö kynnennysineni kaikkien hienosti lakattujen ja pitkäkyntisten naisihmisten joukossa. Ainakin kirjailija Mari Möröllä on ilmeisesti samanlaiset. Mukavaa löytää hengenheimolainen tässäkin asiassa.