Kieltämättä ottaa hiukan pattiin, kun aamulla ulkolämpömittari näytti jälleen -22.6 pakkasta. Luntakin on viime päivinä satanut, onneksi ei kuitenkaan kovin mittavia määriä. Ihan sielu kivistäen kaipaan sulavan lumen lorinaa ränneissä ja liian paksun takin aiheuttamia hikikarpaloita otsalla. Miten tämä kevään eteneminen onkaan niin hidasta ja miten sitä joka vuosi odottaa yhtä hartaasti. Ehkä kevään ja kesän saapumisella ei olisi niin suurta merkitystä, jos tuo ajanjakso olisi meillä pidempi ja lämpimien säiden suhteen varmempi. Olemme niin kovin säiden armoilla ja odotukset aurinkoisen ja lämpimän kesän suhteen ovat yleensä vähän liiankin korkeita.
Helmikuun viimeisenä päivänä leikkasin kriikunapuita ja toin muutaman oksan sisälle maljakkoon. Nyt nuo oksat kukkivat ja ovat täynnä hiirenkorvia. Tässä lähiaikoina pitäisi katsella vähän omenapuiden oksistoa. Ihan selvästi leikkaamistarve on vähentynyt, vaikka puiden alkuvuosina hoidimmekin luvattoman huonosti leikkaamisen. Ei ollut riittävästi osaamista tai sitten emme ylipäätään kiinnittäneet leikkaamiseen huomiota. Lisäksi tuntui hullulta leikata pienestä puusta niitä vähiä oksia, mutta hepskukkuu, yhtäkkiä puu onkin ihan liian iso ja vinkura ties mihin suuntaan. Tässäkin tapauksessa pätee tuo sanonta "sen edestään löytää, minkä taakseen jättää".
 |
| Pikkupuutarha maaliskuisessa auringonpaisteessa. |
 |
| Ja pikkupuutarha kesäisessä vehreydessä. |
Ihan varmasti luonnosta löytyisi kuvaamista vaikka kuinka, mutta minua ei viime aikoina ole kovin paljon lumen kuvaaminen innostanut. Aurinko on kyllä paistanut monena päivänä todella upeasti ja lämmittäähän se niin mieltä kuin kroppaakin. Vuorokauden mittavista lämpötilaeroista ainakin tietää, että kevät on jo meneillään. Aamusella on kylmä, eikä tiedä, mitä päälleen pukisi. Ja sitten päivällä on kuuma, eikä jälleen tiedä, mitä päälleen pukisi. Talvivaatteissa tukehtuu, mutta keveämmissä jäätyy riippuen siitä, mihin vuorokauden aikaan on ulkosalla.
Rikkumaton hanki on hyvin kaunis kaikkine valoine ja varjoineen. Koivun kaatamisen jälkeen alapihalla on talsittu ja siellä on kaikkea muuta kuin rikkumatonta hankea. Lunta on niin paljon, että ajoittain jalka upposi niinsanotusti haaroihin saakka ja ylös pääseminen oli ihan oma operaationsa. Saappaassa oli enemmän lunta kuin jalkaa ja sinne se lumi suli villasukkien lomaan viilentäen oloa kummasti. Nyt hivenen huolestuttaa, miten tallatun lumen alla oikein voidaan. Niinkään en sure nurmikkoa, sillä sitä on kuitenkin kohtalaisen helppo huoltaa ja jollain aikavälillä tavoitteena onkin saada alapihalle tasaisen nurmikentän sijasta lähinnä houkutteleva viidakko. Mutta onhan tuolla lumikasojen alla myös istutettuja kasveja, joiden sijaintia ei tuossa puutalkoon tuoksinassa oikein saattanut tai ehtinyt tarkasti paikallistaa.
Pupujussikin on löytänyt uppoavaan hankeen uuden reitin. Tai paremminkin se jättikokoinen rusakko, jonka hampaanjäljet omenapuun alaoksalla loistavat tänne työhuoneen ikkunaan saakka. Kertaalleen olen jo käynyt tamppaamassa hedelmäpuiden alustoja matalammiksi, mutta jonkun lumisateen jälkeen tehtävä näyttää jääneen tekemättä. Ja sen hetken ristihuuli on oitis bongannut.
Ne koivunoksat odottavat edelleen alapihan kasassa ideoijaansa. Miten onkin ollut niin hoppua ja kiirettä jos johonkin suuntaan, ettei ole kunnolla ehtinyt edes ulkoilemaan puhumattakaan risuaskartelusta. Eiköhän tässä jonain päivänä sillekin aikaa löydy.
Suorastaan kadehdin tuota kissojan tapaa ja kykyä heittäytyä rennoksi vaikka vain hetkeksikin. Jos en nyt Juuson viereen tuohon lempituoliin mahdukaan, voin sentään kellahtaa omalle sängylle tai sohvalle. Josko seuraavaksi näin tekisin!
