Tänään on pitkästä aikaa ihan kunnon sadepäivä. Se ei haittaa, sillä kyllä vesi luonnolle hyvää tekee. Olisihan tuolla pihamaalla tekemistä ihan joka päiväksä ja jokaisen päivän jokaiseksi tunniksi, mutta hyvä se on välillä muutakin tehdä. Aamulla sentään ehdin kitkeä arviolta pari miljoonaa vaahteravauvaa talon puistopäädystä. Ja toinen mokoma sinne taisi vielä jäädä. Näköjään vaahterantaimet kannattaa kiskoa ihan pieninä, sillä vähän mittaa saatuaan niiden poistamiseen tarvitaankin jo enemmän voimaa.
Tunsin kyllä, että kohta tulee sade, mutta siitä huolimatta rahtasin ruohonleikkurin alapihalle ja ryhdyin tämän kevään ensimmäiseen leikkuusessioon. Oli jo aikakin, sillä nurmella kasvoi näyttävä viidakko kaikenlaista vihreää härpäkettä, vähemmän luultavasti sitä itseään nurmea. Meillä on autotallissa uudenuutukainen ruohonleikkuri, mutta kuinka ollakaan, Ukkokulta oli eilen poissa ollessani alkanut pohtia vanhan leikkurin toimimattomuuden syitä uudemman kerran sillä seurauksella, että hän oli saanut sen kuntoon. Päätin jättää uuden leikkurin sisäänajon tuonnemmaksi ja vetäisin vanhan keltaisen käyntiin.
Alapihan nurmikon leikkaaminen on runsaan tunnin homma ja lähestyessäni loppua tuli vettä taivaalta jo ihan kunnolla. Minua ei pieni kastuminen liiemmin haitannut, hiki tulee vähemmästäkin kuin nurmikon leikkaamisesta. Sateessa työskentely ei kuitenkaan ole niitä miellyttävimpiä puuhia, joten palasin sisälle ja menin suihkuun.
Tässä eräänä päivänä mietiskelin ihan ääneen puhuen, että pitäisi varmaan paistaa pitkästä aikaa lettuja. Ne ovat suurta herkkua, mutta jotenkin lettujen paistaminen tuntuu etukäteen ajateltuna työläältä. Ukkokullalle oli jäänyt tuo äänekäs lettuajatelmani mieleen ja hän ehdotti, että jospa tänään päiväruokana olisikin lettuja. Enpä käynyt kieltämään ja nyt on sitten syöty muhkeat kasat Ukkokullan paistamia herkullisia lettuja mansikkahillon kera.
Ulkona sataa edelleen, joten tältä päivältä lienee puutarhassa puuhailut hoidettu. Ämpäreissä odottaa läjäpäin altaan paikalta pois kaivettuja vuorenkilpiä, jotka ovat odottaneet hyviä uusia istutuspaikkaideoita. Nyt alkaa hissukseen hahmottua, minne ne voisin tyrkätä. Naapurin aidan vieressä tontin perukoilla kasvaa jo ennestään muutamia vuorenkilpiä ja niiden takana sangen huonovointisia tuhkapensaita. Taidanpa kaivaa nuo pensaanraadot kokonaan pois ja istuttaa niiden tilalle jotain muuta. Havukasvit voisivat olla hyvä idea, mutta ei korkeaksi kasvavia, jotta eivät varjostaisi naapurin pihaa. Tuijia nyt saa aika edullisesti, joten ehkä päädyn niihin. Ja sitten havujen eteen vuorenkilpiä. Ja näin on jälleen pala sammaloitunutta nurmea hoidettu pienemmäksi.
Kummastelin olopihan toiseen kukkapenkkiin noussutta keltaista tulppaania. En kyllä ole sellaista siihen istuttanut, kenties se on tullut jonkin toisen sipulijoukon mukana. Enpä kyllä ala sitä poiskaan nyhtämään. Olkoon siinä esimerkkinä siitä, miten lopulta luonto aina sanoo viimeisen sanan. Ja hyvinhän se sopii hiukan jo lakastuvien narsissien seuraan. Pian pionit, unikot ja muut kukat peittoavat yhden tulppaanin lehdet uumeniinsa ja kokonaan muut värit pääsevät valloilleen.
Viime lauantaina en enää pystynyt vastustamaan kesäkukkien hankintahimoa vaan lähdin naapurikylään ostoksille. Mielessä oli suunnitelma, mutta se meinasi romuttua jo ensimmäiseen kauppaan mennessäni. Ensinnäkin ihmisiä oli ihan tajuttomasti liikkeellä, eikä mitään toivoa saada myyjiä kiinni mahdollisia kysymyksiä varten. Hinnat olivat äärimmäisen surkeasti esillä ja lopulta poistuin liikkeestä kolmen kotimaisen pelargonian kanssa. Ajoin paikalliseen Honkkariin, jossa niinikään ihmisiä parveili joka nurkalla. Siellä kyllä karisi loputkin ostohalut, sillä kotiinkin jaetussa mainoksessa esitettyjä kasveja oli niukanlaisesti eikä ainakaan toivomiani värejä. Kerrankin pystyin olemaan tiukkana, enkä sortunut sitten muihinkaan väreihin.
Kävinpä vielä kolmannessakin liikkeessä, josta mukaan lähti Neilikkaruusu Rosa F.J. Grootendorst. Meillä on omalla kylällä ihan hyvä pieni puutarha, jossa viljellään lähinnä kesäkukkasia torimyyntiin. Puutarha on sen verran sivussa, ettei siitä taida kaikki kyläläiset edes tietää, eikä ainakaan ohikulkijat helposti sinne löydä. Tänä keväänä tosin ainakin meidän alueen postilaatikoihin puutarha jakoi pienet aukiolomainokset. Oikeastaan en edes ymmärrä, miksi minun piti lähteä omaa kylää pidemmälle, kun parhaat taimet kuitenkin jälleen kerran löytyivät ihan kotinurkilta. Ostin pinkkiä petuniaa, lumihiutaleita, riippuvia pelaguita, murattia ja valkoista markettaa, jonka kukka on vähän erilainen, muistuttaa hieman kaunokaisen kukintoa. Lupasin vielä myöhemmin hakea sisäänkäynnin molemmin puolin vaaleanpunaiset riippabegoniat, joita olen ostanut aiemminkin ja joista tykkään kovasti. Taimet olivat pieniä, mutta erittäin tanakoita ja tuuheita. Ihan erilaisia kuin Honkkarin puolikuolleet rassukat.
Tänä vuonna tilasin multaa kaksi tällaista 1000 säkkiä. Multa on ehkä vähän liian turvepitoista, mutta muuten kyllä hyvää. Nyt luulisi, että multa riittää vähäksi aikaa eikä tarvitse hakea pienempiä säkkejä harva se viikko takakontillista naapurikylän rautakaupasta.
Tänään oli suunnitelmissa tehdä ensimmäiset raparperinlehtivalokset, mutta ei tuonne kaatosateeseen pahemmin mieli halaja. Onneksi en käynyt rapskuja valmiiksi perkaamassa, joten lehdet pysynevät vielä pari päivää priimakunnossa kasvaessaan tukevasti varsiensa päässä mullassa.
Tässä yhtenä päivänä luin Iltasanomien verkkolehteä ja siellä oli kokoelma ihmisten puutarhaan liittyviä kommentteja. Tässä pari, joista ensimmäinen jäi mieleen lähinnä siitä huokuvan päättäväisen kyllästyneisyyden vuoksi...
"Mun postimerkin
kokoiselta rivitalon takapihalta lähtee nurmikko, savi, hiirenkolot ja se
aikaansaamaton äijä. Terassin saa tehdä mua nuoremmat komeat raksamiehet.
Tilalle pelkkää terassia ja kukat isoihin ruukkuihin. Ja sen vähän käytetyn
ruohonleikkurin vaihdan painepesuriin. Piste.
Sinkkuntuva rouva"
...ja tämä jälkimmäinen siksi, että kummastelin, miten ko. henkilö aikoo saada keräävällä ruohonleikkurilla nurmikon ketoutumaan. Ymmärsinköhän kommentin jotenkin väärin, tai sitten en ymmärtänyt lainkaan.
"Perinneruusuja tulee lisää, jahka niitä vielä löydän. Keräävällä
ruohonleikkurilla yritän saada nurmikon ketoutumaan ja siihen ketokukkasia.
Pihatatar"
Tuosta pihatatar-nimimerkistä tuli mieleeni meidän Japanin tatarit. Ihmiset kuulkaa, älkää koskaan istuttako pihallenne tatareita. Tai jos istutatte, laittakaan vaikka johonkin ämpäriin tai muuten niin vankat esteet juurien ympärille, ettei taatusti ihan hevillä lähde leviämään. Minä idiootti en aikanani tiennyt, että tatarit leviävät vankan maajuuren avulla ja totisesti erittäin tehokkaasti. Talomme puistopäädyssä tatareita tupsahtelee kohta kaikkialla. Olen kaivanut maajuuria kokonaan pois ja välillä käynyt napsimassa maasta nousevia punertavia alkuja ylös. En enää lykkää pois kiskottuja tatarjätteitä komposteihin vaan poltan ne alapihan kaivonrenkaassa. Ainoa, mitä en vielä ole kokeillut, on koko alueen kaivaminen ja maa-aineksen lähettäminen huitsinnevadaan enkä mitään myrkkyä. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Jos annan kaikkien alkujen kasvaa ryhdikkääseen aikuisuuteen, on minulla istuttamieni kasvien joukossa varsinainen tatarien muodostama pujottelumerkkien viidakko. Enkä kyllä halua tatarin karkaavaan myöskään kunnan metsikköön. Ihme kyllä, sinne se ei vielä ole levinnyt.
Huomenna on jälleen "omaishoitopäivä" eli kuskaan äitiä ylävatsa-ultraan. Eilen olimme gynegologisessa magneettikuvauksessa. Ensi viikolla on vuorossa isän kaihileikkaus ja seuraavalla viikolla leikataan äidin syöpä. Isän näön pitäisi parantua merkittävästi kaihileikkauksen jälkeen, mutta äidin tilanne selvinnee vasta itse operaatiossa. Onneksi Ukkokulta ei marmata jatkuvia menojani ja poissaolojani vaan päinvastoin tukee minua ja kantaa osansa kodin ylläpitämisestä.
