Tykkään pyykin ripustamisesta ja kuivan pyykin viikkaamisesta - mikäli ei ole mihinkään kiirettä. Ripustaessani sukkapyykkiä kuivumaan, pyrin etsimään kullekin sukalle parinsa. Näin niiden narulta pois korjaaminen on helpompaa ja tarvittaessa puhtaita sukkia kaipaava voi kipaista hakemassa uuden parin suoraan narulta. Sukkia ripustaessani käyn samalla läpi niiden kuntoa. Rikkinäiset joutavat roskiin. Kummasti aina jalkaan löytyy reiällisiä sukkia ja itse ainakin päätän joka kerran rikkinäistä sukkaa jalassani katsoessani, että heitän sen taatusti illalla pois. Jostain syystä hyvä aikomus tuppaa unohtumaan iltaan mennessä ja huomaamatta reiällinen sukka seilaa pyykkikoriin ja sieltä pesukoneen kautta takaisin jalkaan. Pyykkiä ripustaessa näyttää olevan ainoa hetki poimia rikkinäiset pois ikuisuuskierrosta. Meidän taloudessamme ei siis yleensä tarvitse puhtaita sukkia kaapista hakiessa etsiä niille paria. Pari päivää sitten oli taas isohko sukkapyykki koneessa pyörimässä. Olen kuullut, että monissa perheissä on "sukkia syövä pesukone", mikä käytännössä tarkoittaa alituiseen kadoksissa olevia sukkapareja. Etenkin aamulla, kun muutenkin olisi kiire päästä liikenteeseen. Pesukoneen ohjelman päätyttyä ryhdyin siis lajittelemaan sukkia pareittain ja ripustamaan niitä narulle. Kumma kyllä, viimeinen sukka ei löytänyt pariaan ja se oli kaiken lisäksi oma sukkani. Tutkin pesukonerummun ja pesukoneen yltympäriinsä. Ei yhtään sukkaa. Tutkin pyykkitelineen ja sinne ripustamani pyykit. Ei ollut sukkaa hupparin hupussa eikä paidan hihassa. Enkä ollut parittanut sukkia väärin, en edes heittänyt yhtään rikkinäistä sukkaa pois. Niitä piti olla parillinen määrä, mutta ei ollut. Käsittämätöntä. Tuumasin, että arvoituksen on pakko joskus ratketa, mutta miten. No, tänään ajattelin pitää siivouspäivän. Ensin pitäisi kuitenkin tyhjentää narulta siellä kuivuvat sukat ja muut vaatteet. Päätin samalla hoitaa silitettävätkin pyykit pois, etten enää imuroinnin jälkeen pöllyttäisi vaatteita. Viimeistä poolopaitaa silittäessäni sen kaulus tuntui omituisen jäykältä. Ja kuten arvata saattaa, sieltähän se kadonnut sukka löytyi. Olivat kumpikin kuivuneet, sukka ja paita. Hienosti tuo sukka oli sijoittanut itsensä poolopaidan kaulukseen sileäksi nauhaksi, jolloin sitä oli vaikea sieltä havaita. Kummastelin sentään sitä, ettei se paitaa ravistaessani ollut kuitenkaan lentänyt pois. Ei se kadonnut sukka suurta murhetta aiheuttanut, mutta pari päivää ehdin ajoittain pohtia, mihin kummaan voi yksi sukka kadota.
Pari päivää sää on taas ollut viehättävimmillään. Vuoroin sataa silkkaa vettä ja vuoroin märkiä lumirättejä. Eilen lähdin urheasti aamupäivälenkille, mutta siitä tuli odotettua lyhyempi, sillä vartin kuluttua olin jo aikamoisen märkä. Silmälasit ovat sateella erinomaisen hankalat käytettävät. Jos joku fiksu ihminen keksisi niihin vaikka pyyhkijät, jotta näkisi eteensä hieman paremmin. Käännyin puolesta matkasta takaisin kotimatkalle, mutta se toinen vartti tiheässä vesisateessa kasteli minusta loputkin kuivat kohdat. Kenties kunnon froteepyyhe olisi tehnyt askelluksen mukavammaksi. Olisi voinut kuivata otsalta noruvat vesivirrat ennen niiden saapumista silmälasien päälle. Koska myös tänään on sää ollut edellisten päivien kaltainen, jätin suosiolla päiväkävelyn tekemättä ja keskityin kodin siivoamiseen. Kuntoiluahan sekin.
Onneksi näiden sadepäivien joukkoon on mahtunut myös muutama kohtalaisen mukava ulkoilupäivä. Pakkasta on ollut parhaimmillaan kymmenisen astetta, eikä lumessa ole tarvinnut kahlata. Yhtenä päivänä kävin vilkaisemassa kylän avantouintipaikkaa. Ketään ei ollut juuri silloin polskuttelemassa, mutta tiedän avantouinnin olevan meidän kylillä suosittu harrastus. Järvellä näyttäisi olevan jää ja sen päällä kerros lunta, mutta en kyllä suosittelisi ketään edes kokeilemaan jäällä kävelemistä. Niin vähän on kunnon pakkasia ollut ja nekin harvat pakkasjaksot ovat aina keskeytyneet vesisateisiin.
Omaa pihaa katsellessani olen miettinyt, kuinka kasvit selviävät näin leudosta ja sateisesta talvesta. Paksut lumikinokset ja pakkanen tarjoaa monille kasveille niiden tarvitseman lepoajan lumen suojissa. Kun tietää lumikerroksen kasveja suojaavan vaikutuksen, suorastaan sielua korventaa katsellessani jäähileistä puutarhaani. Vaikka pari edellistä talvea olikin runsaslumisia ja melko kylmiäkin, lienevät tällaiset sateiset ja leudot talvet ilmastomuutoksen mukanaan tuomia hankaluuksia. Ihmisistä on tietenkin mukavaa, kun ei tarvitse uurastaa jatkuvien lumitöiden parissa, mutta luonnon järjestystä tällainen meno vääjäämättä muuttaa. Ja toki sitä itsekin talvella mieluusti menisi hiihtämään ja luistelemaan.
Sain ystävältäni ihanan joululahjan, vanhan soittorasian. Ystäväni oli löytänyt sen vanhojen tavaroiden kaupasta. Soittorasia on hyvin painava ja mikä parasta, se toimii erinomaisesti. Se soittaa Fûr Eliseä rauhallisessa tahdissa ja aika pitkään. Sen sisäosa on vuorattu punaisella sametilla ja koneiston vieressä on pieni syvennys vaikka muutamalle korulle tai jollekin tärkeälle pienelle esineelle. Soittorasia tuli postin mukana ja ilmeisesti sen paino oli osittain rikkonut kirjekuorta. Onneksi soittorasia oli rikkoutuneesta kuoresta huolimatta pysynyt kuoren matkassa ja saapui eheänä minulle. Joskus joku esine viehättää, usein ei laisinkaan. Harvoin eteen tulee sellainen esine, johon ihastuu heti ensisilmäyksellä. Tämä soittorasia on juuri sellainen, johon helposti ihastuu. Kun sain sen käteeni, tiesin saaneeni jotain ainutlaatuista - jotain sellaista, joka yksinkertaisesti viehättää. Nostan soittorasian usein sohvalla istuessani käteeni, avaan sen ja kuuntelen muutaman soinnun. Punnitsen esineen painoa kädessäni ja mietin, mikä on sen historia. Kuka on sen tehnyt, missä ja kenelle? Ehkä jonain päivänä menen soittorasian kanssa johonkin antiikkiliikkeeseen etsimään esineen alkuperää. Se ei ole kovin tärkeää, enkä usko, että rasialla suurta rahallista arvoa on, mutta kuitenkin haluaisin tietää tuosta soittorasiasta vähän enemmän.
