Olimme suunnitelleet menevämme palmusunnuntaina Porkkalanniemeen päiväretkelle. Edellisestä kerrasta ehti jo vierähtää pidempi aika. Päivä ei ollut kovin lämmin, mutta säähän on vain pukeutumiskysymys. Porkkalanniemi on meren ympäröimä, joten siellä tuulee aina jonkin verran. Siksi pukeuduimme sopivan lämpimästi.
Kantatie 51:ltä (Helsinki-Hanko) on melko pitkä matka (19 km) Porkkalanniemeen. Tie on mutkainen ja kapea, mutta hyväkuntoinen ja asfalttikin uusittu hiljattain. Palmusunnuntaina liikennettä oli vähän ja keli oikein hyvä. Ainoastaan päällystämätön loppupätkä oli kuoppainen ja paikoin jäinen.
Asutusta Porkkalanniemessä on vähemmän. Muutamia suuria maatiloja, joitakin useamman talon keskittymiä ja lukuisia yksityistieliittymiä. Porkkalanniemessä on syytä varautua hirviin ja peuroihin. Yhtään hirveä emme nähneet, mutta valtavan peuralauman mm. yhdellä peltoaukealla.
Pihojen istutuksia katsellessani huomasin, kuinka kaikkialla tuijat ja marjakuuset oli peurojen syömiä.
Porkkalanniemessä on useampi pysäköintialue. Me jätimme auton Porkkalanportin pysäköintialueelle. Siitä lähtee kokemustemme mukaan mukavin reitti kohti Telegrafbergetiä ja Pamskatania, jotka kuuluvat vakiopaikkoihimme näillä retkillä.
Pysäköintialueelta lähtiessä alkumatka kulkee aika sankan metsän lävitse. Niinpä siellä lukuisten askeleiden talloma polku oli luminen ja jäinen. Hetken harmittelimme, ettei tullut laitettua nastakenkiä jalkaan. Pian puusto harveni, kun nousimme kallioisempaan paikkaan. Lumi ja jää oli sulanut. Maasto oli muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuivaa, joten hyvin olisi pärjännyt vaikka tavallisilla lenkkareilla.
Porkkalanniemi on luonnonsuojelualuetta ja luontoahan sinne kannattaa ehdottomasti mennä ihailemaan. Upeita kallioita ja käkkärämäntyjä, joiden välistä vihdoin pilkottaa myös meri. Kallion muodot ja puiden juurakoiden muodostamat kuviot vetävät katseen puoleensa toistuvasti.
Jo autolla Porkkalanniemeen ajaessamme huomio kiinnittyi runsaaseen määrään kaatuneita puita. Osin niitä oli romahtanut jopa tien yli, mutta kaikki oli raivattu kiitettävästi pois. Porkkalanniemen luonnonsuojelualueella puunrungot ovat osa luontoa, eikä niitä ole tarpeenkaan sieltä mihinkään pois kuskata.
Reitti pysäköintipaikalta on helppo, joskin huonojalkaiselle kulkeminen voi asettaa hankaluuksia. Korkeuserot ovat paikoin suuret, liukkaita juuria halki polun on paljon ja näin keväällä sulavesiä lorisee polkujen halki ja keskellä. Jalkineisiin siis kannattaa kiinnittää huomiota.
Suuntasimme Telebergetin lenkin kautta kohti Pampskatania, jossa on huikean hienot näkymät merelle.
Merikotka-keittokatoksen luona on mahdollisuus ruokailla ihan sateen suojassa. Viereisessä puuvajassa ei ollut ainuttkaan klapia, mutta tiilisen tulisijan luona klapeja oli pieni kasa. Kirveskin löytyy pilkkomista varten. Luonnosta tällaisella luonnonsuojelualueella ei mitään saa ottaa.
Metikotka-kettokatoksen läheisyydessä on vessa, eikä muutkaan puuceet kaukana ole. Kurkkasin toiseen vessaan ja huomasin siellä jopa vessapaperia, mikä ei liene itsestäänselvyys tällaisessa paikassa.
Näkymä merelle Telegrafbergetin kalliolta on upea. Sää tosin oli sumuinen, joten kovin pitkälle ei käyntimme aikana voinut nähdä. Laskeuduimme rantaan katsomaan ja kuuntelemaan jäiden kilkatusta. Kauempana vedessä keinahteli samanlaisia pienten jäälauttojen muodostamia keskittymiä, kuin rannassa.
Vesi näytti hyisen kylmältä, mitä se todennäköisesti myös oli. Ei totisesti tehnyt mieli kastautua, eikä lähteä purjehtimaan jäälautalla yhtään mihinkään. Jotenkin pysäyttävän kaunista tuo meressä kelluva jäämassa oli.
Vuosisatojen ajan veden hiomia kallioita ei vain jaksa olla ihmettelemättä ja ihastelematta. Niin sileää ja moniväristä. Kesällä on kiva istua tai loikoa noilla kallioilla. Maaliskuisessa sumusäässä edes istahtaminen ei houkutellut.
Aikamme jäiden keinahtelua katseltuamme suuntasimme askeleet kohti Pamskatania. Se on kuin niemi niemessä. Alkuosuus on kohtalaisen tasaista, jonka jälkeen on melko jyrkkä nousu kallioille.
Metsässä seisoo toinen toistaan käkkyrämpiä mäntyjä. Maassa taasen lojuu jo aikoja sitten kaatuneita puita, joiden rungot ja juuret muodostavat omia taideteoksiaan.
Vihdoin saavumme Pamskatanin kärkeen, korkealle näköalapaikalle. Mereltä kuului erilaisten lintujen ääniä, mutta sumun vuoksi niitä ei kiikarillakaan nähnyt.
Voileivät ja kahvi maistuivat lintujen ääniä kuunnellessa. Eväshetken venymisen esti sään koleus. Kulkiessa oli mukavan lämmin, mutta istuessa vilu alkoi värisyttää kroppaa. Siinä ei kuuma kahvikaan kauaa lämmittänyt.
Palasimme Pamskatanilta kohti Telegrafbergetiä osittain samaa reittiä, osittain toisen rannan kautta. Eräässä notkelmassa on rakennusten kivijalkoja ja vanhoja syreenejä. Siinä on joskus ollut asumus, jonka luonto on vuosien myötä ottanut haltuunsa.
Pamskatanin rannassa näin joutsenia. Pääsin kuvaamaan yksittäistä joutsenta myös paluumatkalla rannassa ennen kuin lähdimme nousemaan takaisin Telegrafbergetille.
Joutsenten lisäksi näimme vain yhden yli lentävän harmaahaikaran. Erään lintubongaripariskunnan kanssa keskustellessamme he olivat havainneet mm. alleja ja erilaisia hanhia. Sää ei todellakaan ollut paras mahdollinen lintuhavaintojen kannalta.
Paluumatka tapahtui aika lailla samoja jalanjälkiä, kuin tullessamme. Saavuimme alueelle aamulla. Paluumatkalla huomasimme muidenkin heränneen ja vastaantulijoita oli runsaasti. Sinne he sulautuivat luontoon, eikä missään vaiheessa tuntunut samalla tavoin ruuhkaiselta, kuin Nuuksiossa kiertäessämme. Syynä on varmasti se, että Porkkalanniemeen oma auto on lähestulkoon ainoa mahdollisuus päästä. Bussi (HSL-linja 902) sinne kulkee, mutta arkisin vain muutama vuoro. Bussipysäkkikin on melko kaukana itse kohteesta. Sinänsä ihan kiva nauttia luonnon äänistä ilman ihmisten aiheuttamaa hälinää.
Joka kerran Porkkalanniemessä käydessä päätän, että tänne on tultava pian uudelleen. Miten se meneminen sitten aina unohtuukaan. Paikka on hieno niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Jollei olisi omaa pihaa, luontokohteissa tulisi todennäköisesti käytyä useammin.
