Minä käyn aina innolla postilaatikolla, vaikka yleensä siellä on joko pelkkää tyhjyyttä tai vino pino mainoksia. Keskiviikkona mainospinon ja ilmaisjakelulehtien päällä oli nimelläni varustettu kirjekuori, jonka sisältö rapisi lupaavasti. Voitin Navettapiian puuhamaa -blogin 5-vuotissynttäriarvonnassa kivan nipun siemenpusseja ja kätevät pienoistyövälineet, joille löytyy käyttöä. Lämmin kiitos Navettapiialle mieluisasta arvontavoitosta.
Muutama postaus sitten kerroin uudesta aluevaltauksestani eli äänikirjojen kuuntelukokemuksesta. Eihän se siihen yhteen kirjaan jäänyt, vaan muutaman päivän jonottamisella lainasin omasta kirjastosta Johanna Venhon Ensimmäinen nainen -äänikirjan.
Pidin kirjasta tavattoman paljon. Venho yhdistää kirjassa faktaa ja fiktiota. Kieli on äärimmäisen kaunista ja runollista. Tunnelma tempasi mukaansa ja lukiessani koin kulkevani Sylvi Kekkosen kanssa metsäpolulla.
Viime vuonna luin Olli Jalosen Taivaanpallon, joka voitti vuoden 2018 Finlandia-palkinnon. Kirja kertoo 7-vuotiaan Agnus-pojan elämästä St.Helenan saarella ja hänen saapumisestaan 1600-luvun lopun Lontooseen. Taivaanpallo loppui siten, että lukija jäi väkisinkin miettimään, miten Agnuksen elämä jatkuu.
Vuoden 2019 lopulla Olli Jaloselta ilmestyi Merenpeitto, joka jatkaa Agnuksen kasvun ja elämän seuraamista Lontoossa. Agnuksen pohdinnat ovat monin paikoin ajatuksia herättävää ja hänen kohtalonsa koskettaa.
Sain vihdoin luettua Merenpeiton, jonka lukeminen on vaatinut aikaa ja uppoutumista. Kumpikaan kirja ei ole sieltä helpommasta päästä, mutta siitä huolimatta tarina tempaa mukaansa ja imee lukijan 1600-luvun lopun maailmaan.
Venhon ja Jalosen kirjojen jälkeen voi olla vaikea päästä sisään seuraavaan kirjaan. Sen verran voimakkaan vaikutuksen kumpikin kirja minuun teki. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan silloin, kun se kulkee lukemisen jälkeen päiviä mielessäni.
Kävin tammikuussa siivoamassa vanhempieni kaappeja ja laatikoita. Yhdestä laatikosta löytyi isäni partasuti, jolla muistan isän lapsuudessa levittäneen partavaahtoa kasvoilleen. Isä olisi heittänyt partasudin roskiin, mutta minusta se on niin hellyttävä, että pyysin sen muistoksi. Ja sain.
Isä täytti eilen torstaina 92 vuotta. Kunnioitettavan korkea ikä. Isä on fyysisesti aika hyvässä kunnossa. Sen sijaan näkö on glaukooman vuoksi likimain mennyt, eikä kuulossakaan ole hurraamista. Suurin ongelma on muistisairaus, mutta vielä isä meidät lapset nimeltä muistaa, kunhan ensin kuulee äänemme.
Vähemmän kiva asia on pandemiaksi julistettu koronavirus. Suunnitelemani Tallinnan päiväreissu ei toteudu, sillä ulkoministeriö kehottaa välttämään kaikkea tarpeetonta matkustamista. Luultavasti myös huhti-toukokuun RSO-konsertit peruuntuvat. Ehdin ostaa itselleni lipun Helsingin kevätmessuille. Pelkäänpä messujenkin jäävän tältä vuodelta väliin. Kun lähipiirissä on huonokuntoisia vanhuksia, on järkevää koittaa välttää suuria joukkotilaisuuksia. Saapa nähdä, mitä koronavirus vielä saa aikaan.
 |
| Sambucus racemosa - Terttuselja |
Kevät etenee keikkuen, mikä pitää mielen korkealla. Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta. Hyvää viikonloppua kaikille!
- Muuta ei tarvita...kuin talon täydeltä kirjoja ja puutarhan täydeltä kukkia. -
(Kuka lie näin viisaasti sanonut?)
