Ilman kosteusprosentti 96

Lämmintä on piisannut, ei voi väittää palelevansa. Lämpömittarin lukemat huitelevat 25 ja 30 asteen välillä, ilmankosteus 96 %. Iho on kaikenaikaa hiestä nihkeä ja kylmä suihku on paras päätös jokaiselle päivälle. Vihdoin myös tällä kylällä ukkosti; lauantaina peräti kaksi kertaa. Aamulehteä lukiessa paukahteli muutaman kerran ja satoikin. Vaan iltapäivällä tuli sitten jonkin verran parempi rytinä. Vettä satoi niin paljon, etteivät rännit enää jaksaneet vetää. Sade vei mennessään pihakäytäviltä hiekkaa ja toi tullessaan läjäpäin neulasia. Kesäkukat sade rummutti maata viistämään; petunioista ei taida enää tanakoita tullakaan. Sain sentään juuri ja juuri nurmikon leikattua ennen rankkasateen alkamista. Aloitin ukkosen jo kumistessa ja juoksin leikkurin kanssa. Pakko oli kuitenkin nyt hoitaa nurmikonleikkuu, sillä se oli jo ehtinyt pitkäksi ja sattui olemaan riittävän kuivaa leikattavaksi. Hiki valui päästä miltei norona, ja ehdin saada taivaallisen pesun viedessäni leikkuria autotalliin. Siitä sitten suoraan suihkuun - esipestynä.

Tässä viimeinen ämpärillinen menossa mehumaijaan.

Muutaman päivän olen viettänyt herukkapensaiden katveessa. Tulikin kiire marjojen poimimisessa, sillä räkätit eivät enää tippaakaan piitanneet tuulessa pyörähtelevistä rompuista, joita olin pelättimeksi pensaisiin ripustanut. Punaherukat olivat jo niin kypsiäkin, että putoilivat herkästi maahan. Vaan jäihän tuota satoa vielä meillekin. Hienoja, isoja marjoja. Monet oksat notkuivat punaisten marjaterttujen painosta. Minulla oli pieni palli, jota siirtelin sitä mukaa kun oksien putsaamisessa edistyin. Välillä olin lähes kokonaan pensaan alla, mutta siellä olikin sitten hieman viileämpää. Aurinkoisimpaan paikkaan kannoin päivänvarjon antamaan hiukan suojaa polttavimmilta säteiltä. Kuudesta pensaasta sain neljä ämpärillistä marjoja. Osan noukin suoraan pakastusrasioihin käytettäviksi sellaisenaan esimerkiksi kakkuihin tai piirakoihin. Muut marjat menivät mehumaijaan. Ja osan sadosta annoin naapurille, sillä oma pakastin alkaa olla jo piripinnassa. Ei meillä niin paljon mehuja juoda, mutta talven mittaan teen herukkamehusta hyytelöä, joka maistuu aamupuuron kera. 

Lehtokotiloita etikkaliemessä - luultavasti hengettömiä.  Tai siis toivottavasti...

Puutarhassamme on jo muutaman vuoden ollut lehtokotiloita. Useimmiten jätän ne paikoilleen, joskus kyllä litistän kengälläni jotain kiveä vasten. Viime kesänä tuntui, että kotilot ovat alkaneet lisääntyä ja niinpä ryhdyin etsimään sopivia häätökeinoja. Netistä löytyy jos jonkinlaisia ehdotuksia ja virityksiä etanoiden päänmenoksi. Joku käskee istuttaa sitä sun tätä kasvia ja joku toinen kehottaa upottamaan olutta sisältävän pullon kasvimaalle. Sinne sitten janoisten etanoiden pitäisi suunnata hukkuakseen suloiseen humalaan. Kuinka usein kasvimaan olutsammio pitäisi täyttää ja vaihtaa? Ei ole minulle selvinnyt. Parhaaksi vinkiksi olen kokenut etikkaan hukuttamisen. Purkkiin sopivasti laimetamatonta etikkaa ja sinne sitten plumsautetaan kotilot uimaan. Eivät ui kauaa. Onko kuolema kivulias? Siitä minulla ei ole tietoa. Hesarissa oli tässä jokin päivä sitten artikkeli rapujen keittämisestä. Kuinka ne pitää oikeaoppisesti upottaa kuumaan veteen rapujen kärsimysten minimoimiseksi. Millä tai miten mitataan ravun kärsimyksen määrää? Ajattelin, että rapujen keittämismenetelmällä tavoiteltaisiin lähinnä hyvää makua ja hygieenisyyttä. Ehkä niinkin, mutta nyt täytyy myös muistaa tappaa rapuruoka hellävaraisesti. Voiko ylipäätään mitään elävää syödä, jos lähtee miettimään ruokansa alkumetreillä kokemaa kärsimystä, ahdistusta ja kipua? Lehmä, kana, kala, jopa vihannesten ja juuresten voidaan katsoa olevan elävää jossain vaiheessa. Eiköhän tappaminen aina aiheuta kärsimystä ja kipua, mutta missä kulkee inhimmillistämisen raja? Joissain kulttuureissa syödään koiria ja kissojakin. Joissakin toukkia elävinä suoraan puunrungosta ulos tongittuina. Ihminen on aina tappanut syödäkseen, mutta ihminen on ainoa olento maan päällä, joka tappaa myös muista syistä kuin syödäkseen. Jos lähdemme miettimään ravintoamme eettisestä näkökulmasta, tuskin kohta voi laittaa mitään suuhunsa. Eettisyyttä olennaisempaa on kuitenkin tänä päivänä ravinnon ekologisuus, jotka tosin eivät sulje toinen toistaan pois. On hyvin vaikeaa  oppia muuttamaan ravintotottumuksiaan sellaisiksi, että valinnat vaikuttaisivat merkittävästi ympäristöön. On vaikeaa ymmärtää oman pienenkin panoksen merkitystä, kun on kysymys niin valtavista asioista. Usein tulee ajatelleeksi, että mitä merkitystä minun tekemisilläni on tässä valtavassa maailmassa. Ymmärrän, että pienistä puroista syntyy suuria jokia. Matka vähänkin suuremman joenuoman kautta valtamerelle on uskomattoman pitkä. Täytyy hypätä rohkeasti mukaan.

Eksyin lehtokotiloista maailmanlaajuisiin ympäristökysymyksiin. Mitä tehdä noille etikkaan säilötyille lehtokotiloille? Vielä on selvittämättä, voiko ne nyt laittaa kompostiin vai pitääkö niille vielä tehdä muita toimenpiteitä leviämisen estämiseksi. Kiinnostaisiko jotain courmet-kokkia tällainen luomutuotanto? Omalle lautaselle nuo eivät taatusti eksy, mutta mieluusti annan haluavalle liemineen päivineen.