Lontoon lämmöstä Suomen syksyyn, vol. 1

Neljän päivän pintaraapaisu Lontoon sykkeeseen on suoritettu. Paljon nähtiin ja vielä enemmän jäi näkemättä. Sen toki tiesin lyhyttä kaupunkilomaa varatessani, mutta aina sitä yllättyy, miten nopeasti aika rientää mielenkiintoisten kokemusten äärellä.

Kuvat ovat enimmäkseen surkeita, sillä laiskuuttani ja kantamisen määrää vähentääkseni otin mukaan pokkarin, jolla ei minun taidoillani hyviä kuvia oteta. Kunnon zoomilla olisi ollut töitä, sillä monia kuvauskohteita oli vaikeaa päästä kuvaamaan lähietäisyydeltä ja joka paikassa vilisi massoittain ihmisiä. Selityksiä, selityksiä. Muistoja räpsin kaikesta huolimatta. 

Ensi tuntumalta kaupunki vaikutti sekavalta ja hieman nuhruiseltakin. Vaati enemmän kuin yhden päivän päästä kaupungin rytmiin ja reittien optimointiin käsiksi. Ja sitten, kun homma alkoi sujumaan, olikin jo kotiin lähdön aika.

Hotellimme 196Bishopsgate sijaitsi Cityn alueella, aivan Liverpool Stationin kupeessa. Liikenteellisesti oiva paikka, joskin nähtävyyksien kannalta ehkä kaupungin väärällä puolella. Metroon oli lyhyt matka, mutta ruuhkaisissa ja todella hikisissä metrotunneleissa puikkelehtiminen vaati aikamoista stressikestävyyttä. Hotellihuone oli 30 neliön huoneisto eli makuuhuone, yhdistetty olohuone-keittiö ja eteinen, josta käynti kylpyhuoneeseen (jossa myös pesukone ja silitysvälineet). Keittiössä oli täydellinen varustus ja telkkarikin oli sekä makkarissa että olohuoneessa.

Huoneiston ikkunat avautuivat kahteen suuntaan, sisäpiha kummassakin. Taivasta ei siis juurikaan sisälle näkynyt, ei myöskään katunäkymiä, mistä oli se hyöty, että sisällä oli tavattoman hiljaista. Bishopsgate on erittäin vilkas ja meluinen katu, joten kadunvarsihuoneistossa bussien ja muukin liikenteen meteli olisi taatusti kuulunut sisälle.

Ensimmäisenä päivänä marssiittiin Harrodsille taivastelemaan ja ostamaan yhdet toivotut tuliaisteet. Tästä huippukalliista hienostokaupasta löytyi myös normihintaista teetä, mutta moni muu olikin sitten ihan omaa hintaluokkaansa. 

Eipä hintoja pahemmin ollut edes esillä, mikä jo sinänsä saattaa viestittää siitä, että niiden näkeminen karkoittaisi köyhemmät asiakkaat heti kättelyssä. Alkuun tosin arviointia vaikeutti punnan kurssin sisäistäminen. Ja kun punta oli tullut tutummaksi, kaikkialla oli hyvin kallista. Ei siis ainaostaan Harrodsilla. 

Rakennuksena Harrods olisi ollut upea kuvattava. Hienoja yksityiskohtia sisäkatoissa, seinissä ja portaissa ja tavaroiden asettelukin hipoi paikoin taidetta. Mikä lie arkuus minuun iski, kun en oikein kehdannut mennä joka nurkkaan räpsimään. 

 
Kaupunkikohteissa on ilman muuta varauduttava kävelemiseen ja vielä kerran kävelemiseen. Lontoon metro on erittäin tehokas massojen kuljettaja, mutta minut yllätti asemien etäisyydet toisistaan. Vaikka kuinka kartalta katsottiin nähtävyyksiä lähimmät metroasemat, sai silti laittaa tossua toisen eteen melkoisesti kyseisen nähtävyyden lähelle päästäkseen. Se ei ole ongelma silloin, kun aikaa on paljon. Sen sijaan lyhyellä lomalla ei haluaisi ihan hirvittävästi käyttää aikaa siirtymiseen paikasta toiseen. Kävelemällä tosin näkee paljon muutakin, kuin ihan sen täsmäkohteen. 

Päänähtävyydet Lontoossa löytyvät kohtalaisen pieneltä alueelta. Harrodsin tavaratalon lisäksi samana päivänä tuli bongattua Buckinghamin palatsi, Westminister Abbey, Parlamenttitalo, Big Ben ja monta muuta kuuluisaa kohdetta. 

Reitin varrelle osui myös pari pientä puistoa eli Green Park ja St James Park. Green Parkissa oli lähinnä valtavia puita ja niiden alla nurmialueita, joista osa ihan hoitamatonta. Jälkimmäisessä puistossa oli enemmän istutuksia.
 

Sää Lontoossa oli lämmin, mutta sadekuuroja tuli aina välillä. Pienet kuurot eivät kulkua haitanneet. Sen sijaan keskiviikolle osunut myrsky sai kadut lainehtimaan, eikä sadetakistakaan paljon ollut iloa, kun kaikkien sateenvarjojen välissä yritti naama märkänä ja silmälasit huurteessa puskea päin tuulta ja sankkaa sademuuria. Illalla kiiteltiin hotellin tehokasta sähköpatteria, jonka edessä housun lahkeet kuivasivat näppärästi.

Pitkäksi venähtäneen sateen vuoksi palasimme ensimmäisen päivän nähtävyysturneelta majapaikkaamme risteilyaluksella, joka seilasi Parlamenttitalolta Greenwich Parkiin. Ajatuksena oli käydä myös Greenwich Parkissa, jossa sijaitsee mm. aikavyöhykkeiden perustana oleva Greenwich Mean Time. Tällä reissulla jäimme pois Tower Hillillä, eikä sitten enää ollutkaan tilaisuutta matkata Greenwich Parkiin. 

London Eye eli korkeimmalta kohdaltaan 135 m merenpinnan yläpuolelle kohoava maailmanpyörä katsastettiin jokiristeilyllä. Sitä hehkutettiin joka paikassa kovasti, mutta pilvisellä säällä paikasta ei saa kovin paljon irti. Tässä kohden alkoi myös mietityttää joka paikkaan olevien sisäänpääsymaksujen taso. Yhden aikuisen sisäänpääsy London Eyeen on £30,30, mikä ei takaa kovin nopeaa sisäänpääsyä, mikäli paikkaan on jonoa. Ja jonoahan tuolla on aina. Ohi jonon pääsisi maksamalla 10 puntaa lisähintaa. Tämän päivän kurssin mukaan sisäänpääsy London Eyeen olisi maksanut runsaan 40 euroa.

Tämä valkoinen rakennus on osa Globe-teatteria, jossa Shakespearen näytelmät saivat ensi-iltansa.

Tower Bridge on Thames-joen ylittävä läppäsilta Lontoossa Towerin linnoituksen itäpuolella. Sen on suunnitellut Lontoon kaupunginarkkitehti Horace Jones. Käytännön rakentamisesta vastasivat insinööri John Wolfe-Barry sekä arkkitehti George D. Sillan rakennustyöt alkoivat 21. kesäkuuta 1886 ja käyttöön se vihittiin 30. kesäkuuta 1894. Sillassa on kaksi tornia ja kaksoisläppäsilta, jonka ali isot laivat pääsevät, kun läpät nostetaan ylös. Tower Bridge on yksi maailman kuuluisimmista silloista. Tower Bridge kuuluu myös Lontoon nähtävyyksiin ja se sekoitetaan usein London Bridgeen.

Lontoo on rakennuskannaltaan vanha kaupunki. Suurpalo 1666 ja toisen maailmansodan pommitukset tuhosivat paljon vanhoja rakennuksia.

Korkeita pilvenpiirtäjiä ja tornitaloja nousee ympäri kaupunkia ja paikoin näkymät olivat varsin hämmentäviä. Kuvassa oleva kirkko Chirst Church Spitafield on ehkä esimerkki lievimmästä päästä siitä, miten vanha rakennus tuntuu musertuvan uusien lasitornien tyveen.

Jäimme siis jokialuksesta pois Tower Hillin laiturissa ja lähdimme kävellen kohti hotelliamme, joka sijaitsee kuvassa taustalla näkyvän The Cherkin eli suolakurkun vieressä. Alue on Lontoon Cityä ja monin paikoin rakennuskannaltaan vanhinta osaa kaupunkia. 

Tower of London on keskiaikainen tornilinna, joka sijaitsee Lontoon Cityn itärajalla Thamesin pohjoisrannalla. Se kuuluu maailman kuuluisimpiin linnoihin ja turistinähtävyyksiin ja tunnetaan erityisesti Britannian kruununjalokivien säilytyspaikkana. 

Vilhelm Valloittaja rakennutti vuoden 1078 tienoilla White Towerin, linnan ydinosan, suojaamaan Lontoota hyökkäyksiltä ja toimimaan kuninkaallisena palatsina. Linna toimi aikoinaan myös vankilana ylhäisölle ja uskonnollisille toisinajattelijoille. Nykyään linna toimii museona ja on kuulunut Unescon maailmanperintökohteisiin vuodesta 1988 alkaen. 1960-luvun loppupuolelle asti Kuninkaallinen Rahapaja, The Royal Mint, sijaitsi Towerissa. 
 

Tärkeisiin nähtävyyksiin kuuluu ilman muuta myös British Museum. Siellä olisi varmasti saanut aikaa kulumaan tunnin jos toisenkin, mutta onneksi jo oven suussa oli saatavissa "10 tärppiä" kartta, jonka avulla saattoi suunnistaa katsomaan tärkeimmät kohteet.

Minua on aina kiinnostanut Egyptin historia. Siis pyramidit, muumiot ja hieroglyfit. Muumioita olikin kattavasti esillä ja yleisömäärän perusteella ne taisivat kiinnostaa suurinta osaa muitakin museossa vierailevia ihmisiä.

Egyptiläiset ottivat hautaan mukaansa rikkauksien lisäksi myös lemmikkinsä. Kissat olivat arvostettuja eläimiä ja ne palsamoitiin ihmisten tavoin. Egyptiläiset uskoivat vainajan jatkavan elämäänsä tuonpuoleisessa ja palsamoinnin tarkoituksena oli taata heille ikuinen elämä.

British Museumin perusnäyttelyyn on maksuton sisäänpääsy, eikä meidän ainakaan tarvinnut jonottaa laisinkaan. Tosin olimme paikalla kohta aukeamisen jälkeen ja ulkona satoi ihan kunnolla, mikä tuskin innoitti väkeä jonottamiseen. Museossa oli väljää liikkua ja siellä oli useampikin kahvila. Myös matkamuistomyymälöitä oli useita. 

Turistin kannalta on hyvä tietää myös, että museossa on ilmaiset ja tilavat vessat. Lontoon rautatieasemilla ei enää ole maksullisia matkatavaran säilytyslokeroita (sen sijaan hurjan kallis matkalaukkupalvelu) ja moni näkyikin tuovan matkatavaransa museon vaatesäilytykseen. Oli näköjään ihan luvallista ja jopa joissakin oppaissa ehdotettua (huotellihuonehan pitää useimmiten luovuttaa 11-12 aikaan).

Koska luvassa oli rankkaakin vesisadetta, päätimme katsastaa Lontoon kulttuuritarjontaa. Hotellissa toimi erinomaisesti wi-fi, joten seikkailu kännykällä netissä ei tuottanut ongelmaa. Tsekkasin erilaisia konsertteja ja musikaaleja ja ensimmäisenä näytölle pongahti The Phantom of the Opera, jota esitetään Her Majesty´s Theatressa nyt 29. vuotta.

Oopperan kummitus menee parhaillaan Helsingissäkin, mutta liput sinne on myyty loppuun kevätkaudellekin. Netissä lontoolaiseen musikaaliin löytyi monenlaisia hintoja ihan 24 punnasta alkaen. Hetken selailun jälkeen osoittautui kuitenkin, että halvimmat liput olivat paikoille, joissa ei välttämättä ollut näkyvyyttä estraadille. Naapuri oli vinkannut minulle, että lippuja kannattaa käydä kysymässä suoraan teatterilta ja niin teimme. Ihan halpaa huvia ei tämäkään ollut, sillä yhden lipun hinnaksi tuli £36 eli vajaa 50 euroa.

Torstaisin meni kaksi näytöstä ja varasimme liput päivänäytökseen. Teatterissa ei saanut kuvata ja yleisö taisi suurimmaksi osaksi olla turisteja tai jostain muualta tulleita. Mitään pukeutumiskoodia ei ollut ja monet tulivat suoraan ostoksilta. Vaatteita, laukkuja ja nyssyköitä ei jätetty narikkaan vaan itse kukin tunki ylimääräiset tavaransa jalkojensa juureen. Sinänsä vanhan teatterin istuimet olivat ihan kohtuullisen mukavat. Myös esitys imi mukaansa, eikä ehtinyt miettimään istumalihasten puutumista. Väliajalla yleisön joukossa myytiin jotain pureskeltavaa ja mm. ruusuja esiintyjille annettavaksi. Suositeltava kokemus kaikkinensa.

Tästä näyttääkin tulevan sen verran pitkä postaus, että jaan kertomuksen kahteen. Jatkoa siis tulossa.

Nuuksion kansallispuistossa

Olen viettänyt kaksi päivää luontokuvauskurssilla Nuuksion kansallispuistossa. Vaikka olen asunut kyseisen metsäalueen kupeessa vuosikymmeniä, ei sinne ole tullut lähdettyä retkeilemään. Niinpä odotukset luonnonpuiston kohtaamiselle olivat ehkä valokuvausoppejakin merkittävämmät. Olen aloittanut koulutaipaleeni Pohjois-Espoossa ja jo lapsuudessa asunut aivan Nuuksion vieressä. Kävimme ahkerasti marjastamassa noissa metsissä vielä 70-luvun loppupuolellakin. Silloin Nuuksio oli iso ja monille täysin tuntematon erämaa-alue. Kansallispuisto siitä tehtiin vasta 1994.

Toki tiedän, että Nuuksio on nykyisin hyvin suosittu matkailukohde. Tiedän, että sinne on rakennettu useita merkittyjä patikointireittejä, laavuja, keittokatoksia ja lukuisia asioita helpottamaan ihmisten kulkemista. Vuosi sitten avautui myös luontokeskus Haltia Nuuksion Pitkäjärven rannalle ja varmasti myös se on lisännyt matkailijavirtaa luonnonpuistoon.

Kurssismme treffipaikka oli eilen iltapäivällä Haukkalammen pysäköintialueella. Aika pian asfaltoidulta Nuuksiontieltä Haukkalammentielle käännyttyäni huomasin, että liikkeellä oli tosi paljon ihmisiä. Haukkalammentien päässä on ensin vähän isompi pysäköintialue ja sen jälkeen vielä toinen hieman pienempi pysäköintialue. Kumpikin oli niin täynnä, ettei ainuttakaan mahdollista tyhjää koloa autolle löytynyt. Myös kapean Haukkalammentien varsi oli täynnänsä pysäköityjä autoja ja jouduin palaamaan melko pitkän matkaa takaisin kohti Nuuksiontietä saadakseni autoni työnnettyä kapean tien varteen. Minun jälkeeni porukkaa oli tullut vielä lisää, sillä neljän tunnin kuluttua pois lähtiessäni pysäköityjen autojen määrä oli entisestään kasvanut. Siitäkin huolimatta, että puistosta oli myös poistuvaa liikennettä.

Kuva tältä aamulta, jolloin autopaikat eivät vielä olleet täyttyneet

Yhden jos toisenkin kerran mietin, onko mitään mieltä siinä, että luonnon ääreen matkataan valtaisalla määrällä henkilöautoja ja sitten suhataan vartti sopivaa pysäköintitilaa etsien. Saattaisi olla fiksua järjestää vaikkapa jonkinlainen nonstop-bussi Haltian pysäköintipaikalta, jonne pääsee myös linja-autolla. Toki pääsee kohtalaisen lähelle Haukkalampeakin bussilla.

Luonto Nuuksiossa on uskomattoman upeaa. Metsälampia, jylhiä kallioita, sammaloituneita kiviä ja satumetsiä, soita ja pitkospuita. Mutta ei hetkenkään rauhaa. Ihmisiä aivan mahdottoman paljon ja joka puolella. Kaikkialla käy ihmisten äänten sorina, koirien haukunta, lasten kiljuminen. Ehkä ajankohta mm. lintujen kuvaamiseen ylipäätään oli huonosti valittu, mutta epäilenpä, ettei moisessa metelissä kovin arkoja lintuja ole edes mahdollista kohdata.

Liikkuminen luonnonpuistossa on tehty hyvin helpoksi. Toki on reittejä, jonne ei lastenvaunuilla tai polkupyörillä ole asiaa. Huonojalkaisenkin kannattaa miettiä, kannattaako kovin pitkälle Haukkalammen ja Mustalammen kokoontumispisteistä lähteä. Korkeuserot ovat paikoin huimat, jyrkimpiin paikkoihin on rakennettu portaita ja enimmäkseen kuljetaan merkittyjä polkuja pitkin.

Eilen kiersin vajaan neljän kilometrin pituisen Haukankierroksen. Siellä oli muutamia tosi jyrkkiä nousuja ja laskuja. Huomasin myös, kuinka helposti metsässä eksyy. Yhtäkkiä totesin, ihmisäänet loittonivat ja vaimenivat melkoisesti ja polkukin oli muuttunut kovin kapoisaksi. Olin lähtenyt ulkoiluttamaan kameraani ja unohtanut tarkkailla puissa olevia reittimerkkejä. Kaukana en ihmisistä ollut, sillä aikani polkua edettyäni saatoin nähdä lammen toisella puolella ihmisiä istumassa. Matka heidän luokseen oli kuitenkin ongelmallinen, sillä vaihtoehtoina oli lammen ylitys uimalla tai paluu takaisin korkean kallion laelle. Valitsin jälkimmäisen.

Lopulta pääsin takaisin merkitylle polulla ja jatkoin vaellustani kohti luontotupaa, jossa  oli tarkoitus tavata ennen puistosta lähtöä. Tänään eräs toinen henkilö kertoi tehneensä suurin piirtein saman eksymiskeikan ja hänen kartallaan kokonaismatkaksi oli tullut 5.8 km eli polulta eksyminen saattaa nostaa käveltyä matkaa melkoisesti. Se kyllä tuntui illalla sänkyyn mennessä. Ei pitkään tarvinnut nukkumattia odotella.

Olen arka kulkemaan yksin metsässä, sillä minulla on huono suuntavaisto ja eksyn helposti. Nuuksion opastauluissa mainitaan, ettei kännykkä kuulu joka paikassa ja metsässä on varauduttava siihen, ettei puhelimella saa aina yhteyttä. Muistan, kuinka lapsena pelkäsin marjamatkoilla eksymistä. Isä ravasi ison hirven lailla mättäältä toiselle ja huuteli mennessään "täällä on marjoja". Kun olimme päässeet hänen löytämäänsä marjapaikkaan, hän jo huuteli jostain kaukaa uusia löytöjään. Ehkä pienen lapsen mieleen jäi ajatus siitä, että isä jättää, emmekä osaa pois isosta metsästä. Eilen ja tänään ei ollut huolta siitä, että olisi jäänyt yksin metsään. Tuskin viittä minuuttia sait olla itseksesi, kun jo jostain tuli lauma ihmisiä.

Muistojeni marjamatkoilta Nuuksio on jäänyt mieleen todellisena erämaana, jossa ei ihmisen jälki mitenkään näkynyt. Polkuja oli joitakin, mutta useimmiten reitti piti itse tietää ja kulkua ohjasi erilaiset maamerkit. Metsään mentiin saappaat jalassa, koska lampien rannat olivat soisia ja mustikanvarpujen lomassa oli käärmeitä. 

Nyt polkuja on kaikkialla ja maa on paikoin niin kulunutta ja tallattua, että sinne voisi mennä hyvillä hippaskengilläkin. Tällaisina aurinkoisina päivinä kansainvaellus poluilla ja pitkospuilla saa taatusti joka ikisen käärmeen palaamaan oitis pimeimpään maakoloonsa piiloon ihmisiltä.

Roskansa ihmiset sentään kohtalaisen kiitettävästi kuskaavat mukanaan. Vain joitakin nenäliinoja ja pieniä paperinpalasia poluilla oli. Sen sijaan keittokatosten luona olevat roskikset olivat tupaten täynnä. Enkä sitä lainkaan ihmettele, kun katselin ihmisten metsään raahaamien evästarpeiden määrää. 

Kahden päivän aikana näin tasan kaksi sorsaa ja nekin hääti tästä lammen rannalta pois pieni poika nakkaamalla jatkuvasti kiviä veteen. Niin ja myös pari sudenkorentoa lenteli hetken tässä samaisessa paikassa.

Mitäkö sitten tykkäsin valokuvauskurssista? Se ei ehkä aivan ollut sitä, mitä lähdin hakemaan. En edelleenkään ole sinut kamerani kanssa, enkä myöskään tekniikan ylipäätään. Tiedän, mitä haluan, mutta en, miten siihen päästään. Tällä kurssilla oli torstaina lähiopetusjakso, jossa käytiin läpi luontokuvausta yleisesti. Eilen saimme Nuuksiossa kahdeksan tehtävää näille kahdelle päivälle. Jokaiselle kurssilaiselle oli varattu vartti jommalle kummalle päivälle jo otettujen kuvien arviointia ja palautetta varten. Kameran näytöltä kuvien plaraaminen on kyllä aivan erilaista, kuin koneelta katsottuna. Moni kuva näytti kamerassa ihan hyvältä, mutta täällä kotona mietin jo hetken paluuta samoille kuvauspaikoille. Huomenna, maanantaina olisi jokaisen henkilön kaikkien kahdeksan tehtäväkuvan läpikäynti. Se olisi varmasti minulle se tärkein kurssiosuus, mutta sinne en nyt matkan vuoksi pääse.

Minulle paras kurssi olisi sellainen, jossa kuljettaisiin opettajan kanssa luonnossa. Pysähdyttäisiin erilaisten kohteiden luo ja harjoiteltaisiin eri vaihtoehtoja ja käytäisiin läpi, millaisin asetuksin on mahdollista päästä hyviin tuloksiin. Ruodittaisiin ongelmat ja niiden ratkaisut. Tiedän, ettei minulla ole visuaalista silmää tai taiteellista nokkeluutta. Haluan ikuistaa kauniita ja itselleni merkityksellisiä asioita mielellään laadullisesti hyvin. Siinä minulla tavoitetta.

Kaikesta huolimatta kurssi oli ihan hyvä, enkä kadu sille menemistä. Ihan varmasti tältäkin kurssilta jotain tarttui mukaan. Porukka oli miesvoittoista ja suurimman osan ajasta kukin sooloili pitkin metsää yksinään. Olipa kurssilla rouva omalta kylältä ja vieläpä bloggari hänkin. Sirpa harrastaa puutarhamatkailua, joten paljon enemmänkin olisi löytynyt yhteisiä keskustelunaiheita, mitä aika antoi myöten.

Kurssilla olleiden herrojen seurassa huomasin myös välineistössäni aikamoisen puutteen. Kauempana olevat kohteet jäävät minun objektiiveillani todellakin kaukaisiksi ja nyt pitää ryhtyä säästämään vähän pidempää putkea varten. Tai sitten siirryn keveämpiin vermeisiin. Eräällä kurssilaisella oli käytössään Olympus OM-D E-M10 -mikrojärjestelmäkamera, johon hänellä oli mukanaan pari eri putkea. Ei painanut juuri mitään verrattuna meikäläisen Canoniin ja ainakin hänen ottamansa kuvat olivat varsin tasokkaita. Siinä taas uutta pähkäiltävää meikäläisen kamerataipaleelle.

Yhteenvetona siis olkoon, että kurssi oli hyvä, mutta ei aivan minun tarpeisiini. Nuuksion kansallispuisto on hieno, mutta luonnonrauhaa sieltä on turha lähteä etsimään. Luultavasti Helsingin Eteläespallakin on sunnuntaisin vähemmän porukkaa ja melua, kuin Nuuksion luontopoluilla.