Nuuksion kansallispuistossa

Olen viettänyt kaksi päivää luontokuvauskurssilla Nuuksion kansallispuistossa. Vaikka olen asunut kyseisen metsäalueen kupeessa vuosikymmeniä, ei sinne ole tullut lähdettyä retkeilemään. Niinpä odotukset luonnonpuiston kohtaamiselle olivat ehkä valokuvausoppejakin merkittävämmät. Olen aloittanut koulutaipaleeni Pohjois-Espoossa ja jo lapsuudessa asunut aivan Nuuksion vieressä. Kävimme ahkerasti marjastamassa noissa metsissä vielä 70-luvun loppupuolellakin. Silloin Nuuksio oli iso ja monille täysin tuntematon erämaa-alue. Kansallispuisto siitä tehtiin vasta 1994.

Toki tiedän, että Nuuksio on nykyisin hyvin suosittu matkailukohde. Tiedän, että sinne on rakennettu useita merkittyjä patikointireittejä, laavuja, keittokatoksia ja lukuisia asioita helpottamaan ihmisten kulkemista. Vuosi sitten avautui myös luontokeskus Haltia Nuuksion Pitkäjärven rannalle ja varmasti myös se on lisännyt matkailijavirtaa luonnonpuistoon.

Kurssismme treffipaikka oli eilen iltapäivällä Haukkalammen pysäköintialueella. Aika pian asfaltoidulta Nuuksiontieltä Haukkalammentielle käännyttyäni huomasin, että liikkeellä oli tosi paljon ihmisiä. Haukkalammentien päässä on ensin vähän isompi pysäköintialue ja sen jälkeen vielä toinen hieman pienempi pysäköintialue. Kumpikin oli niin täynnä, ettei ainuttakaan mahdollista tyhjää koloa autolle löytynyt. Myös kapean Haukkalammentien varsi oli täynnänsä pysäköityjä autoja ja jouduin palaamaan melko pitkän matkaa takaisin kohti Nuuksiontietä saadakseni autoni työnnettyä kapean tien varteen. Minun jälkeeni porukkaa oli tullut vielä lisää, sillä neljän tunnin kuluttua pois lähtiessäni pysäköityjen autojen määrä oli entisestään kasvanut. Siitäkin huolimatta, että puistosta oli myös poistuvaa liikennettä.

Kuva tältä aamulta, jolloin autopaikat eivät vielä olleet täyttyneet

Yhden jos toisenkin kerran mietin, onko mitään mieltä siinä, että luonnon ääreen matkataan valtaisalla määrällä henkilöautoja ja sitten suhataan vartti sopivaa pysäköintitilaa etsien. Saattaisi olla fiksua järjestää vaikkapa jonkinlainen nonstop-bussi Haltian pysäköintipaikalta, jonne pääsee myös linja-autolla. Toki pääsee kohtalaisen lähelle Haukkalampeakin bussilla.

Luonto Nuuksiossa on uskomattoman upeaa. Metsälampia, jylhiä kallioita, sammaloituneita kiviä ja satumetsiä, soita ja pitkospuita. Mutta ei hetkenkään rauhaa. Ihmisiä aivan mahdottoman paljon ja joka puolella. Kaikkialla käy ihmisten äänten sorina, koirien haukunta, lasten kiljuminen. Ehkä ajankohta mm. lintujen kuvaamiseen ylipäätään oli huonosti valittu, mutta epäilenpä, ettei moisessa metelissä kovin arkoja lintuja ole edes mahdollista kohdata.

Liikkuminen luonnonpuistossa on tehty hyvin helpoksi. Toki on reittejä, jonne ei lastenvaunuilla tai polkupyörillä ole asiaa. Huonojalkaisenkin kannattaa miettiä, kannattaako kovin pitkälle Haukkalammen ja Mustalammen kokoontumispisteistä lähteä. Korkeuserot ovat paikoin huimat, jyrkimpiin paikkoihin on rakennettu portaita ja enimmäkseen kuljetaan merkittyjä polkuja pitkin.

Eilen kiersin vajaan neljän kilometrin pituisen Haukankierroksen. Siellä oli muutamia tosi jyrkkiä nousuja ja laskuja. Huomasin myös, kuinka helposti metsässä eksyy. Yhtäkkiä totesin, ihmisäänet loittonivat ja vaimenivat melkoisesti ja polkukin oli muuttunut kovin kapoisaksi. Olin lähtenyt ulkoiluttamaan kameraani ja unohtanut tarkkailla puissa olevia reittimerkkejä. Kaukana en ihmisistä ollut, sillä aikani polkua edettyäni saatoin nähdä lammen toisella puolella ihmisiä istumassa. Matka heidän luokseen oli kuitenkin ongelmallinen, sillä vaihtoehtoina oli lammen ylitys uimalla tai paluu takaisin korkean kallion laelle. Valitsin jälkimmäisen.

Lopulta pääsin takaisin merkitylle polulla ja jatkoin vaellustani kohti luontotupaa, jossa  oli tarkoitus tavata ennen puistosta lähtöä. Tänään eräs toinen henkilö kertoi tehneensä suurin piirtein saman eksymiskeikan ja hänen kartallaan kokonaismatkaksi oli tullut 5.8 km eli polulta eksyminen saattaa nostaa käveltyä matkaa melkoisesti. Se kyllä tuntui illalla sänkyyn mennessä. Ei pitkään tarvinnut nukkumattia odotella.

Olen arka kulkemaan yksin metsässä, sillä minulla on huono suuntavaisto ja eksyn helposti. Nuuksion opastauluissa mainitaan, ettei kännykkä kuulu joka paikassa ja metsässä on varauduttava siihen, ettei puhelimella saa aina yhteyttä. Muistan, kuinka lapsena pelkäsin marjamatkoilla eksymistä. Isä ravasi ison hirven lailla mättäältä toiselle ja huuteli mennessään "täällä on marjoja". Kun olimme päässeet hänen löytämäänsä marjapaikkaan, hän jo huuteli jostain kaukaa uusia löytöjään. Ehkä pienen lapsen mieleen jäi ajatus siitä, että isä jättää, emmekä osaa pois isosta metsästä. Eilen ja tänään ei ollut huolta siitä, että olisi jäänyt yksin metsään. Tuskin viittä minuuttia sait olla itseksesi, kun jo jostain tuli lauma ihmisiä.

Muistojeni marjamatkoilta Nuuksio on jäänyt mieleen todellisena erämaana, jossa ei ihmisen jälki mitenkään näkynyt. Polkuja oli joitakin, mutta useimmiten reitti piti itse tietää ja kulkua ohjasi erilaiset maamerkit. Metsään mentiin saappaat jalassa, koska lampien rannat olivat soisia ja mustikanvarpujen lomassa oli käärmeitä. 

Nyt polkuja on kaikkialla ja maa on paikoin niin kulunutta ja tallattua, että sinne voisi mennä hyvillä hippaskengilläkin. Tällaisina aurinkoisina päivinä kansainvaellus poluilla ja pitkospuilla saa taatusti joka ikisen käärmeen palaamaan oitis pimeimpään maakoloonsa piiloon ihmisiltä.

Roskansa ihmiset sentään kohtalaisen kiitettävästi kuskaavat mukanaan. Vain joitakin nenäliinoja ja pieniä paperinpalasia poluilla oli. Sen sijaan keittokatosten luona olevat roskikset olivat tupaten täynnä. Enkä sitä lainkaan ihmettele, kun katselin ihmisten metsään raahaamien evästarpeiden määrää. 

Kahden päivän aikana näin tasan kaksi sorsaa ja nekin hääti tästä lammen rannalta pois pieni poika nakkaamalla jatkuvasti kiviä veteen. Niin ja myös pari sudenkorentoa lenteli hetken tässä samaisessa paikassa.

Mitäkö sitten tykkäsin valokuvauskurssista? Se ei ehkä aivan ollut sitä, mitä lähdin hakemaan. En edelleenkään ole sinut kamerani kanssa, enkä myöskään tekniikan ylipäätään. Tiedän, mitä haluan, mutta en, miten siihen päästään. Tällä kurssilla oli torstaina lähiopetusjakso, jossa käytiin läpi luontokuvausta yleisesti. Eilen saimme Nuuksiossa kahdeksan tehtävää näille kahdelle päivälle. Jokaiselle kurssilaiselle oli varattu vartti jommalle kummalle päivälle jo otettujen kuvien arviointia ja palautetta varten. Kameran näytöltä kuvien plaraaminen on kyllä aivan erilaista, kuin koneelta katsottuna. Moni kuva näytti kamerassa ihan hyvältä, mutta täällä kotona mietin jo hetken paluuta samoille kuvauspaikoille. Huomenna, maanantaina olisi jokaisen henkilön kaikkien kahdeksan tehtäväkuvan läpikäynti. Se olisi varmasti minulle se tärkein kurssiosuus, mutta sinne en nyt matkan vuoksi pääse.

Minulle paras kurssi olisi sellainen, jossa kuljettaisiin opettajan kanssa luonnossa. Pysähdyttäisiin erilaisten kohteiden luo ja harjoiteltaisiin eri vaihtoehtoja ja käytäisiin läpi, millaisin asetuksin on mahdollista päästä hyviin tuloksiin. Ruodittaisiin ongelmat ja niiden ratkaisut. Tiedän, ettei minulla ole visuaalista silmää tai taiteellista nokkeluutta. Haluan ikuistaa kauniita ja itselleni merkityksellisiä asioita mielellään laadullisesti hyvin. Siinä minulla tavoitetta.

Kaikesta huolimatta kurssi oli ihan hyvä, enkä kadu sille menemistä. Ihan varmasti tältäkin kurssilta jotain tarttui mukaan. Porukka oli miesvoittoista ja suurimman osan ajasta kukin sooloili pitkin metsää yksinään. Olipa kurssilla rouva omalta kylältä ja vieläpä bloggari hänkin. Sirpa harrastaa puutarhamatkailua, joten paljon enemmänkin olisi löytynyt yhteisiä keskustelunaiheita, mitä aika antoi myöten.

Kurssilla olleiden herrojen seurassa huomasin myös välineistössäni aikamoisen puutteen. Kauempana olevat kohteet jäävät minun objektiiveillani todellakin kaukaisiksi ja nyt pitää ryhtyä säästämään vähän pidempää putkea varten. Tai sitten siirryn keveämpiin vermeisiin. Eräällä kurssilaisella oli käytössään Olympus OM-D E-M10 -mikrojärjestelmäkamera, johon hänellä oli mukanaan pari eri putkea. Ei painanut juuri mitään verrattuna meikäläisen Canoniin ja ainakin hänen ottamansa kuvat olivat varsin tasokkaita. Siinä taas uutta pähkäiltävää meikäläisen kamerataipaleelle.

Yhteenvetona siis olkoon, että kurssi oli hyvä, mutta ei aivan minun tarpeisiini. Nuuksion kansallispuisto on hieno, mutta luonnonrauhaa sieltä on turha lähteä etsimään. Luultavasti Helsingin Eteläespallakin on sunnuntaisin vähemmän porukkaa ja melua, kuin Nuuksion luontopoluilla.