Porkkalanniemi palmusunnuntaina

Olimme suunnitelleet menevämme palmusunnuntaina Porkkalanniemeen päiväretkelle. Edellisestä kerrasta ehti jo vierähtää pidempi aika. Päivä ei ollut kovin lämmin, mutta säähän on vain pukeutumiskysymys. Porkkalanniemi on meren ympäröimä, joten siellä tuulee aina jonkin verran. Siksi pukeuduimme sopivan lämpimästi.

Kantatie 51:ltä (Helsinki-Hanko) on melko pitkä matka (19 km) Porkkalanniemeen. Tie on mutkainen ja  kapea, mutta hyväkuntoinen ja asfalttikin uusittu hiljattain. Palmusunnuntaina liikennettä oli vähän ja keli oikein hyvä. Ainoastaan päällystämätön loppupätkä oli kuoppainen ja paikoin jäinen.

Asutusta Porkkalanniemessä on vähemmän. Muutamia suuria maatiloja, joitakin useamman talon keskittymiä ja lukuisia yksityistieliittymiä. Porkkalanniemessä on syytä varautua hirviin ja peuroihin. Yhtään hirveä emme nähneet, mutta valtavan peuralauman mm. yhdellä peltoaukealla.

Pihojen istutuksia katsellessani huomasin, kuinka kaikkialla tuijat ja marjakuuset oli peurojen syömiä.  

Porkkalanniemessä on useampi pysäköintialue. Me jätimme auton Porkkalanportin pysäköintialueelle. Siitä lähtee kokemustemme mukaan mukavin reitti kohti Telegrafbergetiä ja Pamskatania, jotka kuuluvat vakiopaikkoihimme näillä retkillä.

Pysäköintialueelta lähtiessä alkumatka kulkee aika sankan metsän lävitse. Niinpä siellä lukuisten askeleiden talloma polku oli luminen ja jäinen. Hetken harmittelimme, ettei tullut laitettua nastakenkiä jalkaan. Pian puusto harveni, kun nousimme kallioisempaan paikkaan. Lumi ja jää oli sulanut. Maasto oli muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuivaa, joten hyvin olisi pärjännyt vaikka tavallisilla lenkkareilla.

Porkkalanniemi on luonnonsuojelualuetta ja luontoahan sinne kannattaa ehdottomasti mennä ihailemaan. Upeita kallioita ja käkkärämäntyjä, joiden välistä vihdoin pilkottaa myös meri. Kallion muodot ja puiden juurakoiden muodostamat kuviot vetävät katseen puoleensa toistuvasti.

Jo autolla Porkkalanniemeen ajaessamme huomio kiinnittyi runsaaseen määrään kaatuneita puita. Osin niitä oli romahtanut jopa tien yli, mutta kaikki oli raivattu kiitettävästi pois. Porkkalanniemen luonnonsuojelualueella puunrungot ovat osa luontoa, eikä niitä ole tarpeenkaan sieltä mihinkään pois kuskata.

Reitti pysäköintipaikalta on helppo, joskin huonojalkaiselle kulkeminen voi asettaa hankaluuksia. Korkeuserot ovat paikoin suuret, liukkaita juuria halki polun on paljon ja näin keväällä sulavesiä lorisee polkujen halki ja keskellä. Jalkineisiin siis kannattaa kiinnittää huomiota. 

Suuntasimme Telebergetin lenkin kautta kohti Pampskatania, jossa on huikean hienot näkymät merelle.

Merikotka-keittokatoksen luona on mahdollisuus ruokailla ihan sateen suojassa. Viereisessä puuvajassa ei ollut ainuttkaan klapia, mutta tiilisen tulisijan luona klapeja oli pieni kasa. Kirveskin löytyy pilkkomista varten. Luonnosta tällaisella luonnonsuojelualueella ei mitään saa ottaa.

Metikotka-kettokatoksen läheisyydessä on vessa, eikä muutkaan puuceet kaukana ole. Kurkkasin toiseen vessaan ja huomasin siellä jopa vessapaperia, mikä ei liene itsestäänselvyys tällaisessa paikassa.

Näkymä merelle Telegrafbergetin kalliolta on upea. Sää tosin oli sumuinen, joten kovin pitkälle ei käyntimme aikana voinut nähdä. Laskeuduimme rantaan katsomaan ja kuuntelemaan jäiden kilkatusta. Kauempana vedessä keinahteli samanlaisia pienten jäälauttojen muodostamia keskittymiä, kuin rannassa.

Vesi näytti hyisen kylmältä, mitä se todennäköisesti myös oli. Ei totisesti tehnyt mieli kastautua, eikä lähteä purjehtimaan jäälautalla yhtään mihinkään. Jotenkin pysäyttävän kaunista tuo meressä kelluva jäämassa oli.

Vuosisatojen ajan veden hiomia kallioita ei vain jaksa olla ihmettelemättä ja ihastelematta. Niin sileää ja moniväristä. Kesällä on kiva istua tai loikoa noilla kallioilla. Maaliskuisessa sumusäässä edes istahtaminen ei houkutellut.

Aikamme jäiden keinahtelua katseltuamme suuntasimme askeleet kohti Pamskatania. Se on kuin niemi niemessä. Alkuosuus on kohtalaisen tasaista, jonka jälkeen on melko jyrkkä nousu kallioille.

Metsässä seisoo toinen toistaan käkkyrämpiä mäntyjä. Maassa taasen lojuu jo aikoja sitten kaatuneita puita, joiden rungot ja juuret muodostavat omia taideteoksiaan.

Vihdoin saavumme Pamskatanin kärkeen, korkealle näköalapaikalle. Mereltä kuului erilaisten lintujen ääniä, mutta sumun vuoksi niitä ei kiikarillakaan nähnyt.

Voileivät ja kahvi maistuivat lintujen ääniä kuunnellessa. Eväshetken venymisen esti sään koleus. Kulkiessa oli mukavan lämmin, mutta istuessa vilu alkoi värisyttää kroppaa. Siinä ei kuuma kahvikaan kauaa lämmittänyt.

Palasimme Pamskatanilta kohti Telegrafbergetiä osittain samaa reittiä, osittain toisen rannan kautta. Eräässä notkelmassa on rakennusten kivijalkoja ja vanhoja syreenejä. Siinä on joskus ollut asumus, jonka luonto on vuosien myötä ottanut haltuunsa.

Pamskatanin rannassa näin joutsenia. Pääsin kuvaamaan yksittäistä joutsenta myös paluumatkalla rannassa ennen kuin lähdimme nousemaan takaisin Telegrafbergetille.

Joutsenten lisäksi näimme vain yhden yli lentävän harmaahaikaran. Erään lintubongaripariskunnan kanssa keskustellessamme he olivat havainneet mm. alleja ja erilaisia hanhia. Sää ei todellakaan ollut paras mahdollinen lintuhavaintojen kannalta.

Paluumatka tapahtui aika lailla samoja jalanjälkiä, kuin tullessamme. Saavuimme alueelle aamulla. Paluumatkalla huomasimme muidenkin heränneen ja vastaantulijoita oli runsaasti. Sinne he sulautuivat luontoon, eikä missään vaiheessa tuntunut samalla tavoin ruuhkaiselta, kuin Nuuksiossa kiertäessämme. Syynä on varmasti se, että Porkkalanniemeen oma auto on lähestulkoon ainoa mahdollisuus päästä. Bussi (HSL-linja 902) sinne kulkee, mutta arkisin vain muutama vuoro. Bussipysäkkikin on melko kaukana itse kohteesta. Sinänsä ihan kiva nauttia luonnon äänistä ilman ihmisten aiheuttamaa hälinää.

Joka kerran Porkkalanniemessä käydessä päätän, että tänne on tultava pian uudelleen. Miten se meneminen sitten aina unohtuukaan. Paikka on hieno niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Jollei olisi omaa pihaa, luontokohteissa tulisi todennäköisesti käytyä useammin.

Porkkalanniemessä akkuja lataamassa

Porkkalanniemen aluekokonaisuus (156 ha) muodostuu Uuvin/Metsähallituksen, Kirkkonummen, Vantaan ja Nurmijärven hallinnassa olevista alueista. Aluekokonaisuutta hoidetaan ja huolletaan yhteistyössä ympäri vuoden. Lisäksi lähellä sijaitsee Helsingin omistama ja ylläpitämä Lähteelän alue.

Kauniina syyspäivänä teimme Ukkokullan kanssa päiväretken Porkkalanniemeen. Edellisen kerran teimme vastaavan retken vuosi sitten. Oli siis jo korkea aika retkeillä uudelleen kotikunnan hienossa kohteessa.

Porkkalanniemeen on hankala päästä ilman autoa. Jonkun matkan päähän kulkee muutama linja-autovuoro arkisin (bussi 902K, reitti ja aikataulu löytyy HSL:n sivustolta). Sen kyytiin voi hypätä vaikka Kirkkonummen matkakeskuksessa, joka sijaitsee rautatieaseman kupeessa.

Jätimme auton Porkkalanportin pysäköintialueelle. Pysäköintialueita on useita eri paikoissa. Niistä on selkeä reittiopastus alueen eri kohteisiin. Valitsimme punaisella merkityn Pamskatanin piston, jota pitkin pääsimme niemen uloimpaan paikkaan.

Polkuja pitkin on helppo kulkea. Kannattaa huomioida, että puunjuuret ja kalliot ovat märkinä liukkaita. Vetisiä ja upottavia, saappaita vaativia paikkoja ei polkuja kulkiessa pahemmin ole, koska maasto on hyvin kallioista. Polkuja on paikoin vahvistettu soralla ja pitkospuilla.

Alueella on keittokatoksia, nuotiopaikkoja, vessoja ja pöytiä eväiden syömistä varten. Erillisiä roskiksia ei reitin varrella näkynyt. Ainoastaan pysäköintipaikoilla. Sisäänkäynnissä esitetään toive, että jokainen tuo omat roskansa pois retkeilyalueelta.

Keittokatoksen kohdalle tultaessa huomaa, kuinka korkealla ollaan. Sininen meri pilkottaa havupuiden lomasta. Reittiä pitkin edetessä avautuu yhä enemmän paikkoja ihailla merta lähempää ja kauempaa.

Vessat ovat siistissä kunnossa ja jopa paperia löytyi. Vessat on hyvin merkitty alueen karttaan. Niitä on niin monta, että ilman karttaakin ne löytyvät.

Minua ihastuttaa kelottuneet männyt ja kaatuneiden puiden juurakoiden jännittävät muodot. Luonnon tarjoamaa taidetta parhaimmillaan.

Istuimme Pamskatanin kärjessä pitkään korkealla kalliolla merta tähyillen. Linnuista näimme lähinnä variksia ja kaksi joutsenperhettä läheisen luodon vieressä uimassa. Pari purjevenettä palasi Porkkalanselältä maata kohti sekä joitakin moottoriveneitä puksutti eri suuntiin. Kaukana näkyi rahtialus ankkurissa. Muuten merellä oli hyvin rauhallista, eikä tuulikaan kovin aaltoja keinuttanut.

Rannasta kuuluvaa liplatusta lukuunottamatta äänimaailma oli todella rauhallinen. Koko retken aikana näimme vain muutaman ohikulkevan ihmisen. Autojen äänet eivät ulotu Porkkalanniemeen, lentokoneita ei kulkenut taivaalla ja linnutkin ovat jo näin syyskuussa aika hiljaisia. Hiljaisuutta piti oikein tankata ja nauttia siitä. Hiljaisuuden ja rauhan keskellä vasta tajuaa, kuinka paljon taustahälyä normaali arki sisältää.

Näkemistä luonto tarjoaa valtavasti. Jaksan ihmetellä ja ihastella muotoja, värejä, karun luonnon tarjoamia elementtejä loputtomiin. Miten vankasti mänty kasvaa lähes paljaalla kalliolla ulottaen juurensa sen koloihin.

Vuodentakaiseen retkeemme verrattuna vesi oli aika matalalla. Pääsimme kuivin jaloin kulkemaan kallioille, jotka edellisellä kerralla olivat veden alla.

Veden hiomia kallioita oli mukava koskettaa ja silittää kädellä. Aurinko lämmitti edelleen kallion pintaa ja sileä pinta teki siitä muutenkin lämpimän tuntuista.

Luulin kivikossa punaisena loistavaa kasvia mustikaksi, mutta sitä se ei ollut. Lehti näytti hiukan juolukan lehdeltä. Juolukkaa näin kyllä monessakin paikassa, mutta tekisikö ankara paikka siitä näin matalaa? En tiedä. Tunsin itseni tyhmäksi, kun en kasveja tunnistanut.

Ennen Pamskatanin kalliolta alas laskeutumista nautimme kivipaadella istuen evääksi keittämääni kahvia kera ruisvoileipien. Ah, miten hyvältä ulkona eväät maistuvatkaan.

Veden hiomien kallioiden ja kivien sävyjä ja muotoja olisi voinut ihailla vaikka kuinka. Jännä, miten vesi saa kivenkin taipumaan sinnikkäästi vuosisata toisensa jälkeen sitä syleillen.

Kiehtovaa merta olisi voinut tuijottaa tuntitolkulla, mutta tarkoitus oli kiertää vielä toinen lenkki. Niinpä suunnistimme kohti metsäpolkua.

Lähdimme kulkemaan takaisin päin käyttäen Pamskatanin piston punaisella merkittyä reittiä. Ajatus oli risteyskohdan tullessa vastaan siirtyä Telebergetin reitille.

Yllättäen aivan edestämme polun poikki kulki valkohäntäkauris, toinen ja kolmaskin (tunnistukseni saattoi mennä pieleenkin, ehkä tämä onkin metsäkauris). Eläimet olivat kovin luottavaisia ja antoivat meidän tarkkailla niitä aika läheltä. Silti en onnistunut saamaan yhtään sellaista kuvaa, jossa kaikki kolme olisivat olleet samanaikaisesti läsnä. Aina joku niistä tepasteli pensaan taakse jotain syömään. Lopulta totesimme nähneemme tarpeeksi ja jatkoimme matkaa jättäen eläimet rauhassa syömään.

Telebergetin reitti on keltaisella merkitty 2,2 km:n mittainen lenkki, jonka voi aloittaa useasta eri kohdasta. Korkealta kalliolta näkyy merelle, mutta rantaan tämä reitti ei ulotu. Rannassa on Porkkalan luotsiasema, jonne ei ole pääsyä.

Vaikka reitit on hyvin merkitty ja kulkuhelppoa, olisin kaivannut karttaa. Telebergetin reitti ohittaa pronssikautisen haudan, mutta jälleen kerran se jäi näkemättä. Emme kulkeneet  reittiä kokonaan ympäri, vaan suuntasimme luotsiaseman tietä pitkin maantielle ja sieltä pysäköintipaikalle. Seuraavaa retkeä varten aion hankkia kartan.

Meren ihailemisen lisäksi kallioinen maasto tarjosi mielenkiintoista kuljettavaa ja ympärillä olevan luonnon ihmettelemistä. Aika kuitenkin riensi, eikä meillä ollut tarkoitus jäädä Porkkalanniemeen pimeään saakka. Olimme suunnitelleet palaavamme kotiin kiertotietä eli koukkaavamme Siuntion rajalla, kantatie 51:n vierellä olevaan Four Seasons Fish -kalasavustamoon.

Palasimme kotiin mukavasta retkipäivästä mieleltämme virkistyneinä. Kassissa oli tuomisina savustettua konjakki-hunaja-valkosipulilohta, lohipihvejä, lohi-aurajuustopasteijoita ja metsäsienisalaattia. Seuraavan kerran Porkkalanniemeen voisi mennä syysmyrskyn aikaan. Olisi hienoa nähdä meren myllertävän vaahtopäisenä.