Pakkaspäivien elämyksiä

 
Kylläpä näitä pakkaspäiviä riittää. Aamuisin mittari ylittää reippaasti -20℃ asteen, eikä päivätkään kovin paljon noista lukemista lämpene. Pakkasia on ollut aiemminkin, mutta moneen vuoteen ei täällä etelässä ole ollut näin pitkää pakkasjaksoa. Varaava takka lämmittää taloa mukavasti. Se myös pienentää sähkölämmitteisen talon kuluja edes pikkuisen. Sähkön hinta on kivunnut sen verran korkealle, että pörssisähkön käyttäjänä on vähän katsottava, mitä koneita laittaa kulloinkin päälle.

Ulos tekee mieli, oli pakkasta tai ei. Sunnuntaina puimme kunnolla päälle. Pakkanen oli lauhtunut -18℃ asteeseen, eikä tuullut. Suuntasimme retkemme lähimetsään. Siellä oli helppo liikkua, sillä paikka on ulkoilijoiden suosiossa. Metsässä ei lunta ole kovin paljon. Lisäksi polut ovat tallaantuneet helppokulkuisiksi. Liukastakaan ei ollut.
 

Luonto on parhaillaan kuin sadusta. Taivas on sinistäkin sinisempi. Auringon osuessa lumeen, se kimaltelee tuhansien timanttien koristelemana. Metsässä äänetkin tuntuvat vaimenevan, vaikka emme olleet kaukana asutuksesta.

Kaikkialla risteilee jänisten jälkiä. Myös muutamia sorkkaeläinten polkuja näin. Toisinaan metsässä kulkiessa kuulee korppienkin ääniä, nyt ei niistä ollut tietoakaan.
 

 

Pitkän pakkasjakson aikana on satanut lisää lunta. Sateet ovat tulleet hiljalleen maahan leijalevina suurikokoisina hiutaleina. Niinpä kaikkialla lumi näyttää pumpulin keveältä. Ensimmäiset nolla- tai plussakelit tulevat pakkaamaan maassa olevan lumen litteäksi.
 

Minulla on kamera mukana lähes aina ulkoillessamme. Kutsun tällaisia kävelyretkiämme intervalliharjoitteluksi. Siinä kävellään esimerkiksi minuutti reipasta vauhtia ja kaksi minuuttia rauhallisemmin. Yleensä Ukkokulta kulkee edellä ja minä perässä vähän väliä pysähdellen kuvaamaan. Sitten kiirehdin Ukkokullan kiinni, kunnes taas pysähdyn tähtäilemään kameralla jotain mielestäni kiinnostavaa. Metsälenkilllä tällainen tapa korostuu, koska polkujen kapeuden vuoksi emme muutenkaan mahdu kulkemaan rinnakkain. Niinpä monet kiinnostavat keskustelunaiheet jäävät näillä retkillä käsittelemättä. Toisin on kylän katuja kiertäessämme. Silloin tulee juteltua niitä näitä.
 

Metsäreittimme pujahtaa yhdessä kohdassa pellon laitaan. Tuuli on kasannut lunta pellon reunalle, johon on tehty hiihtolatu. Pellon keskellä sänki on näkyvissä, eikä sinne voi latua tehdä.
 

 

Luin tammikuussa Maggie O'Farrelin kirjan "Hamnet", joka sijoittuu 1500-luvun Englantiin. Kirjailija on luonut fiktiivisen tarinan, jossa esimerkiksi Hamnet-pojan kuolema on historiallinen tosiasia. Kirja oli kaikin puolin tunteisiin käyvä elämys. Se herätti suuren määrän kysymyksiä ja tarpeen tutustua William Shakespearen elämään tarkemmin. Kun huomasin kirjasta tehdyn elokuvan tulevan teattereihin tammi-helmikuun vaihteessa, päätin heti mennä sen katsomaan. Kuten teinkin.
 

Kuva lainattu netistä.

Kävimme katsomassa Ukkokullan kanssa Hamnetin Helsingissä, Tennispalatsin teatterissa. Jessie Buckley Agnesin roolissa on todella loistava. Hyviä ovat muutkin näyttelijät. Erityisen paljon pidin kohtauksista, joissa Agnes on metsässä ja luonnossa ylipäätään. Voi, millaisia puita, saniaisia, kasveja. Ahmin niitä silmilläni. Monessa kohdin mietin, kuinka ihmiset ovat olleet satoja vuosia sitten täynnä samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin tänäkin päivänä. Siitäkin huolimatta, että olosuhteet ovat olleet monin verroin ankarampia ja vaativampia.

Elokuva on rakkaustarina, kertomus tuon ajan avioliitosta ja perhesuhteista. Vielä enemmän se on kuvaus mittaamattoman suuresta surusta. Hieno elokuva. Suosittelen.
 

Kuvan runebergintortut on jo syöty. Tein niitä kerralla isomman erän, joten voin ottaa pakastimesta pari torttua juhlistamaan Runebergin päivää. 

Makoisaa Runebergin päivää siis teille kaikille! 

Kierros lähimetsässä

 
Runeberginpäivän aamulenkkimme suuntautui lähimetsään. Paikka on naapuruston ulkoilijoiden suosima kohde, joten sinne uskaltaa mennä runsaslumiseenkin aikaan. Tutut polut löytyvät tallattuina, eikä tarvitse hangessa kahlata.

Muutamissa paikoissa lunta oli enemmän, pääsääntöisesti kuitenkin vähemmän tai ei ollenkaan. Polku oli askelten alla jäinen, eikä runsas neulasten määrä poistanut liukkautta. Kiittelin itseäni viisaudesta laittaa nastakengät jalkaan. Helpotti kummasti pystyssä pysymistä, eikä joka pikkumäessä tarvinnut kiertää polun ulkopuolella.

Metsä on osin täysin luonnontilassa. Paikoin on vuosien takaisia hakkuuaukioita. Metsässä oli silmiinpistävän paljon kaatuneita puita ja alas pudonneita latvuksia.

Hakkuuaukiot pilkottivat puiden runkojen välistä jo kauas, kun aurinko huursi niihin kasvaneet nuoret lehtipuut hopeisiksi.

Talven runsaat vesisateet näkyivät myös metsässä. Monet kosteat paikat ovat jo kulkijoiden muistissa, mutta silti ei tee mieli pulauttaa saappaitaan hyiseen lammikkoon. Vuosien ajan paikallinen metsäomistaja rakensi ja huolsi pieniä siltoja kosteikkojen yli. Hänen pois muuttonsa jälkeen puurakenteista on enää lahonneet jämät jäljellä.

Pikkuinen lampi on nyt entistä suurempi. Täysin kuiva tämä paikka ei ole pitkinä hellekausinakaan.

Kohmeisen sammaleen vihreys on saanut ylleen hopeista hohdetta.

Puiden juuret seikkailevat polun yli ristiin rastiin.

Kalliokaan ei ole este puun juurille. Mennään yli ja jatketaan elämää pehmeämmässä ympäristössä.

Koivuun on kasvanut melkoinen pahka. Koivuissa pahkat ovat yleisiä, havupuissa sen sijaan harvinaisempia. Pahkaa ei luonnollisestikaan saa ottaa ilman maanomistajan lupaa.

Pahkoiksi kutsutaan puissa esiintyviä epämuodostumia tai sairauksia, joiden arvellaan syntyvän mutaatiosta tai puun pinnan vauriosta. Siinä jokin puun jälsisoluista (pinnassa olevat paksuuskasvua aiheuttavat solut) alkaa jakautua muita nopeammin tuottaen samanlaisia soluja. Tätä tapahtumaa havainnollistaa hyvin esimerkiksi pahkan halkileikkauksessa näkyvät puun syyt. Näin muodostuu ajan saatossa joskus hyvinkin iso pahkura puun rungon kylkeen, oksaan tai juureen.

Puiden pahkoista valmistetaan paljon käyttö- ja koruesineitä, kuten kuksia eli pahkakuppeja ja kulhoja. Suurista raidanjuuripahkoista voidaan valmistaa jopa huonekaluja. Lähde: Wikipedia

Pitkälle lahonneessa kannossa oli useampi kääpä. Kääpä on sieni ja niitä saa ottaa, kunhan ei vahingoita esimerkiksi puuta, jossa kääpä kasvaa. 

Käävät on vanhentunut nimi sieniheimosta Polyporaceae. Ne ovat kantasieniä, jotka kasvavat usein puun rungossa puun loisena tai lahottajana. Elävällä puulla kasvaessaan kääpä vahingoittaa puuta lahottamalla sitä, kuolleella puulla taas elävät yleensä eri lajit. Suomessa esiintyy yli kaksisataa eri kääpälajia. Lähde: Wikipedia

Metsän asukkailla on kehopositiivisuus paikallaan. Saa olla lihava tai laiha, kiero tai suora...

...ja sisimpänsäkin voi paljastaa surutta vaikka ohikulkijoille.

Tällaisista tanakasti maassa seisovien isojen puiden tyvestä tulee väkisinkin mieleen elefantit. "Varpaat" harallaan pysyy hyvin pystyssä. Ainakin siihen saakka, kunnes myrskytuuli osuu korkealla heiluvaan latvukseen kiskoen vanhemmankin puunorsun ylös juuriltaan.

Joku on aloittanut tuulen pudottamien ja metsurin kaatamien puiden oksien keräämisen. Työ on jäänyt kesken ja oksat ovat jo vauhdilla lahoamassa. Ne ovat kuin luukasat Pariisin katakombeissa.

Puiden takana avautuu pelto. Tässä metsän reunassa on useita isompia ja pienempiä kivikasoja, jotka saattavat olla peräisin aikanaan viljelykseen raivatulta pellolta. Miten hienon kiviaidan noista järkäleistä saisikaan.

Raskas lumi on ilmeisesti nämä nuoret koivut painanut kaarelle. Näitä on metsässä enemmänkin. Niitä katsellessa mieleen nousee Eero Saarisen suunnittelema, ruostumattomalla teräksellä päällystetty kaari Gateway Arch St.Louisissa, USAssa. Saarisen suunnitteleman 192 metrin korkuisen ja levyisen kaaren rinnalla kotoiset koivut ovat tietenkin maltillista katsottavaa. Pyöreä muoto pistää kuitenkin silmään muuten niin suorien runkojen keskellä.

Tammi se ei luovu lehdistään ihan helpolla. Muutama tammi oli täynnä kuparinruskeita lehtiä, mutta jäivät kuvaamatta, kun kuvittelin reitin loppusuoralla olevan helpommin lähestyttäviä tammia. Muisti teki tepposet ja siksi on nyt tyydyttävä tähän vähemmän runsaaseen lehtimäärään.

Metsäretken lumisemmat osuudet olivat alkupäässä. Loppumatkalla maa oli pitkälti paljas. Tai jos lunta ja jäätä olikin, niin lähinnä tiukkaan tallattuna juuri polulla. Runsas tunti vierähti mukavasti metsässä kulkiessa. Korppi ei tällä kertaa ilmoittanut olemassa olostaan. Ehkä taas seuraavalla metsäretkellä.

Kirjavuoteni 2021

 
Muutaman vuoden ajan olen osallistunut Helmet-lukuhaasteisiin. Tosin kirjausten siirtäminen tänne blogiin on jäänyt vaillinaiseksi. Suurimpana syynä lienee se, että vaikka luen paljon, kirjavalintani eivät tahdo istua haasteotsikoihin. Blogipostauksesta saattaa helposti myös tulla todella pitkä, jos haluaisi seikkaperäisesti selostaa syyt kunkin kirjan sijoittumiselle haasteessa.

 
Eniten luen dekkareita. Niissäkin suosin skandinaavisia kirjailijoita, koska itselle tuttuun elämäntapaan, yhteiskuntaan, kulttuuriin sijoittuvat rikokset ovat helpommin ymmärrettäviä ja uskottavia. Nykydekkarit ovat enemmän kuin vain salapoliisitarinoita. Niissä otetaan kantaa moniin tämän päivän ongelmiin. Moni hyvä dekkari jää mietityttämään, mikä on minusta hyvä asia. Jos kirja aiheuttaa liikahduksen ihmisen sisimmässä ja laittaa ajattelemaan asioita laajemminkin, sen lukeminen on kannattanut.

 
Kotimainen proosa, etenkin uusi sellainen on myös minulle mieluista. Varsinkin palkitut kotimaiset proosakirjat hankin omaksi, sillä usein ne kestävät toisen tai kolmannenkin lukukerran. Dekkareita ostan tarjouksesta ja kirppareilta. Valtaosan lainaan kirjastosta. Onneksi uutuudetkin tulevat meidän kylän kirjastoon varsin nopeasti. Välillä pitää kiirettä, kun sorrun lainaamaan useamman uutuuden pikalainana, jolloin niiden laina-aika on kaksi viikkoa.

 
Kuluneen vuoden mieleenpainuvimmiksi kirjoiksi osoittautuivat Anni Kytömäen Margarita, joka valittiin vuoden 2020 Finlandia-voittajaksi. Huhtikuussa luin Delia Owensin Suon villi laulu, jonka tarina meni minulla suoraan tunteisiin. Kolmas voimakkaasti elämyksellinen lukukokemus oli juuri ennen joulua lukemani Rosa Liksomin Väylä. Liksomin meän-kielen murteeseen pääsi yllättävän nopeasti sisälle. Nuoren tytön evakkomatka Ruotsin puolelle oli mielenkiintoista luettavaa. Samalla kuvaukset siviilien, eläinten ja luonnon kärsimyksistä sodan keskellä saavat pohtimaan nykyihmisen selviytymistä maailmanlaajuisten poliittisten myrskyjen mahdollisesti aiheuttamissa selkkauksissa.

 
Vuoden 2022 Helmet-haaste on nyt julkaistu. Otsikot vaikuttivat mielenkiintoisilta. Seuraava vuosi kertoo, kuinka onnistuin yhdistämään lukemani kirjat niihin. Menneen vuoden haasteeseen kuuluneet otsikot löydät: Helmet-lukuhaaste 2021). 

Haasteeseen osallistuminen olisi ehkä parhaimmillaan toteutettuna siten, että poimii luettelosta jonkun otsikon ja lähtee etsimään siihen sopivaa luettavaa. Itse olen istuttanut lukemiani kirjoja luettelon otsikoihin. Jokin kirja sopii useampaan ostikkoon. Jostain toisesta kirjasta ei taasen saa tekemälläkään yhteyttä haasteostikoihin.

 
Tämän postauksen kuvat otin lähimetsään suuntautuneella sunnuntailenkillä 19.12.2021.

Ohessa vuoden 2021 aikana lukemani kirjat kuukausittain. Luettelossa ensin kirjailijan nimi, sitten kirja ja lopuksi kirjan sivumäärä.

Tammikuu 2021

Jungstedt Mari: Kun taivas tummuu, 286
Begtsdotter Lina: Beatrice, 320
Kytömäki Anni: Margarita, 581
Schulman Alex: Polta nämä kirjeet, 277

Helmikuu 2021

Seeck Max: Pahan verkko, 448
Tremayne S.K:. Jääkaksoset, 349
Puonti Kale: Milo, 269
Isokallio Kalle: Yhden miehen sote, 357
Läckberg Camilla: Noita, 630

Maaliskuu 2021

Bare Ruth: Rouva Westaway on kuollut, 399
Hill Antonio: Kauniit kuolemat, 413
Marttinen Annamari: Häiriömerkintä, 325 1137/3

Huhtikuu 2021

Wells Benedict: Yksinäisyyden jälkeen, 320
Lemaitre Pierre: Tulen varjot, 522
Owens Delia: Suon villi laulu 414, 1256/3

Toukokuu 2021

Griffiths Elly: Risteyskohdat, 305
Nesser Håkan: Vasenkätisten seura, 504
Ware Ruth: Lumimyrsky, 398 1207/3

Kesäkuu 2021

Riley Lucinda: Kadonnut sisar, 882
Alanko Teija: Torniossa pionit vielä kukkivat, 277
Backman Elina: Kun jäljet katoavat, 428

Heinäkuu 2021

Jokinen Seppo: Lyödyn laki, 407
Horts Jorn Lier: Tulikoe, 337
Wennstam Katarina: Hämärän tyttö, 460
Grabe Camilla: Kun jää pettää alta, 506
Roslund & Hellström: Tyttö katujen alta, 423

Elokuu 2021

Redondo Dolodes: Näkymätön vartija, 476
Adebayo Ayobami: Älä mene pois, 300
Pimenoff Ida: Kutsu minut, 384
Ohlsson Kristina: Sairaat sielut, 395

Syyskuu 2021

Turunen Saara: Sivuhenkilö, 236
Matintupa Tuula T.: Mirjami Doe, 302
Ojala Anu: Jääsilkkitie, 302
Tuomainen Antti: Tappaja, toivoakseni, 243
Somppi Tero: Kaapattu, 382
Tuominen Arttu: Verivelka 408,

Lokakuu 2021

Jensen Jens Henrik: Ihmiselle susi, 508
Lerneby Bäckström Johanna: Perhe, 303
Grebe Camilla: Veteen piirretty viiva, 415
Malmstedt Tuire: Lasitarha, 361
Kuisma Hanna-Riikka: Syyllinen, 287
Tuominen Arttu: Hyvitys, 355
Harper Jane: Kadonnut mies, 399
Avela Esa-Pekka: Sinitiainen – neljän tuuman hurrikaani, 88
Avela Esa-Pekka: Punarinta, hämärän henki, 128
Fitzek Sebastian: Potilas, 383

Marraskuu 2021

Ärlemalm David: Varjot silmien alla, 294
Karra Petri: Kylmä taivas, 342
Mäki Reijo: Sulhasmies, 349
Wennstam Katarina: Saalistaja, 431
Jansson Anna: Hämärän lapset, 313
Svernstöm Bo: Ken leikkiin ryhtyy, 496
Giolito Persson Malin: Lapsi vain, 344

Joulukuu 2021

Laiho Tommi: Uhanalaiset, 358
Griffiths Elly: Maan alla, 351
Liksom Rosa: Väylä, 266
Giolito Person Malin: Suurin kaikista, 414
Koskimaa Joonas: Särkynyt, 325
Oranen Raija: Kaikki tämä valo, 284

Haluan lähettää lämpimät kiitokset Kirjojen kuisketta -blogiin, jossa Anneli A. esittelee asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti arvosteltuina lukuelämyksiä meille kaikille. Tuon blogin innoittamana kirja jos toinenkin on tullut luetuksi ja vinkkivihkoon muistiin laitettuna moni odottaa sopivaa aikaa kansien aukaisemiseksi. Ei myöskään sovi unohtaa monille tuttua Leena Lumi -blogia, jossa niinikään ollaan aktiivisesti lukuvinkkien äärellä.

"Ei ole kirjaa uskollisempaa ystävää." - Ernest Hemingway 

Antoisaa kirjavuotta 2022 meille kaikille!

Lukemisessa pätee sama kuin syömisessä: mikä toiselle on herkkua, voi toiselle olla myrkkyä. (Lin Jutang)

Pieni polku metsän halki vie

Viikonloppuina pääkaupunkiseudun luontokohteet ovat kokeneet valtaisan yleisöryntäyksen, kun kaikki vaihtavat kauppakeskusoleilun metsäpoluilla kävelemiseen. Ulkoilua ei ole koronaviruksen vuoksi kielletty, mutta viranomaiset suosittelevat lähikohteita, joihin päästäkseen ei tarvita autoja ja joissa voi huoletta kulkea tarvitsematta vältellä ihmispaljoutta.

Mieleni on tehnyt keväiselle lintubongausretkelle Porkkalanniemeen. Suosiolla päätimme vaihtaa pitkän automatkan pyrähdykseen lähimetsässä. Tavanomaiseen tapaan harjoitimme intervalli-kävelyä eli Ukkokulta kulkee kymmeniä metrejä edelläni minun pysähdellessä kuvaamaan. Sen jälkeen saankin laittaa tiiviissä tahdissa töppöstä toisen eteen tavoittaakseni Ukkokullan. Kunnes sama kuvio toistuu jälleen. Kerta toisensa jälkeen.

Kuukausien lumettomuuden (ehkä pari-kolme lumista päivää on ollut) jälkeen paljas maa tuntuu yhä vain hiukan omituiselta. Harvoin maaliskuun puolivälissä voi metsässä ihastella vihreitä sammalmattoja, kuten nyt. Etenkin havupuiden keskellä kokemus on hyvin ajaton. Jos yhtäkkiä putoaisi avaruudesta tämän hetken kuusimetsään, voisi olla vaikea nimetä meneillään olevaa vuodenaikaa.

Märkää nyt on metsässäkin. Polku oli paikoin liettynyt ja kuivin jaloin selvitäkseen piti hypellä mättähältä mättähälle. Reittimme varrella on kohta, joka lämpimänä kesäpäivänäkin muodostaa pikkuisen lammen. Nyt sen lisäksi vettä oli joka syvänteessä ja kolossa. Aamupäivällä vesi oli vielä hennon jään peittämä.

Isolla metsäalueella on useampi omistaja. En tiedä, missä kunkin raja kulkee. Yhdelle alueelle eräs metsänomistaja on tehnyt pitkähkön, kaikkien vapaasti kuljettavan kuntopolun.  Vaikka metsä muuten on luonnontilassa, joitakin puita omistaja kaatoi ja haketti polun pintaan. Näin polku pysyi kulkukuntoisena ja avoimena. Tänä päivänä polusta ei taida huolehtia kukaan, mutta edelleen se on lähialueen asukkaiden suosima paikka kävelyyn ja lenkkeilyyn.

Luonnossa kulkiessani tunnen itseni käveleväksi kysymysmerkiksi. Niin paljon mielenkiintoista näen ympärilläni. Haluaisin tietää kasvien, sammalten, ihan kaikkien nimet. Haluaisin tietää, minne lukuisat haarautuvat polut johtavat. Kuinka paljon aistikokemuksia ahminkin, en saa niistä kyllikseni.

Yhdessä kohdassa polulla oli valtavasti käpyjä. Ei vain kymmeniä, vaan varmasti satoja. Sinne ne jäivät odottamaan jotain ahkeraa poimijaa askarteltavaksi materiaaliksi. Tai metsän eläimiä kävyistä jollain muulla tavoin hyötyviksi.

Metsässä kulkiessa on oltava silmät selässäkin. Pienimpiä yksityiskohtia ei millään havaitse, ellei pyöritä päätään joka suuntaan ja pysähdy tutkimaan näkemäänsä lähempää. Siinä vaiheessa, kun tieto uupuu, voi ottaa mielikuvituksen avuksi ja antaa sen lentää.

Puiden juuret kiehtovat minua. Sen olen sanonut monesti ennenkin. Miten lujasti ja tanakasti puu takertuu maahan seisomaan. Jollei alla ole riittävästi multaa, kelpaa karikkeiden peittämä kalliokin alustaksi, kunhan vain kasvattaa pitkät lonkerojuuret pitämään puu pystyssä kovissakin tuulissa.

"Uraani halkeaa. Ja tuottaa lamppuun valkeaa...". Tämä Eppu Normaalin laulu alkoi pyöriä korvamatona päässäni nähdessäni ison siirtolohkareen, joka sammalpukuun sonnustautuneena teki kaikkensa pysyäkseen pitkässä liitossa eroon hamuavan kylkiosansa kanssa. Ehkä luja rakkaus pitää nämä "puolisot" toinen toisensa rinnalla iäisyyteen saakka.

"Jos metsään haluat mennä nyt, takuulla yllätyt...". En yllättynyt, sillä tämä kohta polkua on jo tuttuakin tutumpi. Pian se alkaa kohota ylöspäin kiiveten loivalle kalliolle. Sieltä avautuu näkymä asutukseen ja kotikadullemme.

Lähimetsässämme yleisin puu lienee kuusi tai ehkä sentään mänty. Polun varrelle sijoittuu monenlaisia kasvualueita; alussa on koivuvaltaista lehtipuuta, sitten tiheä kuusimetsä, sen jälkeen sekametsää ja loppupää suorarunkoisten mäntyjen viitoittamaa kangasmetsää. Onpa reittimme varrella muutama tammikin.

Ristiin rastiin puron päälle kaatuneista rungoista tuli mieleeni, että ehkä peurat, hirvet ja muut metsäeläimet pelaavat ristinollaa tai laivanupotusta. Paikoin kalikat olivat säännöllisissä riveissä ja ruuduissa, josta syntyi mielleyhtymä niiden tarkoituksellisesti pelilautamuotoon asetetun.

Metsälampien ja purojen vesi on tummasävyistä ja kirkasta. Jää on vanginnut reunalla kasvavat kasvit. Aurinko jo ulottaa säteitään purojen sammalrannoille ja kunhan lämpökin tavoittaa metsän syvimmät paikat, kasvien lepo päättyy.

Metsän reunassa on oja kokoamassa vettä toisen puolen pellolta. Lepät, haavat ja muut puut ovat pudottaneet syksyllä lehtensä ojan pohjalle, josta ne näkyvät kirkkaan ja liikkumattoman veden johdosta selkeästi. Tällaisia matalia ojia nähdessäni nousee muisto lapsuudesta mieleen. Silloin oli ihan pakottava tarve koulusta kotiin kävellessä käydä vähän kahlaamassa ojissa. Äiti ei tykännyt likomäristä saappaista ja villasukista.

Hiukan ennen polun kaartumista kohti kotikadun paljastavaa kallionnyppylää, on ympärillä kunnon mustikkakasvustot. Muutaman kerran olen noista puskista mustikat pakkaseen ja piirakkaan kerännyt. Viimeisimmällä kerralla osa poimimisenergiasta upposi kylläkin ahkeraan huitomiseen, sillä hyttysiä oli taatusti enemmän kuin mustikoita.

Ainuttakaan ihmistä ei metsäpolulla tullut meitä vastaan. Eipä nähty lintujen lisäksi muita eläimiäkään. Kuten ei yleensä muutenkaan tuossa metsässä, vaikka se ulottuu pitkälle toisen kunnan alueelle. Sieltä ne peurat ja rusakot puutarhaamme kulkevat ja onneksi palaavat myös sinne takaisin.

PS. Tein kaikkeni saadakseni otsikon ja ensimmäisen kuvan väliin jäävän tyhjän alueen pois tai ainakin pienemmäksi. Mikään ei auttanut. 

Leppoisaa ja tervettä viikonloppua kaikille!

Muistattehan siirtää kellot kesäaikaan (tunti eteenpäin) sunnuntain vastaisena yönä.