Päiväretki jouluiseen Helsinkiin

Vaikka asun kohtalaisen lähellä Helsinkiä, tulee siellä käytyä melko harvoin. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuodelta yhä harvemmin. Ruokatarvikkeet tulee hankittua lähikaupoista ja muut tarvittavat jonkun kilometrin päässä olevasta kauppakeskittymästä. Yhä enemmän on ryhdytty suosimaan oman kylän palveluja. Niinpä pääkaupunkiin matkatessani tunnenkin itseni aikamoiseksi turistiksi ja hieman myös maalaiseksi. Tällä kertaa olimme sopineet ystäväni kanssa treffit lounaan merkeissä. Päätimme myös kurkistaa Vanhan joulumyyjäisiin ja Senaatintorin Tuomaanmarkkinoihin. 

Vanhalla ylioppilastalolla ei onneksi ollut tungosta ja tavaroita pääsi ihastelemaan ja hypistelemään läheltä. Myynnissä oli jos jonkinmoista käsityötä, useimmat taidolla ja luovuudella tehtyjä. Pääosassa näyttivät olevan erilaiset korut, niin hopeasta kuin lasistakin valmistetut sekä myös kaikenlaiset huovutetut korut ja muut tavarat. Jonkin verran myös keramiikkaa ja toisessa kerroksesta löytyi muutamia kuvataiteilijoita. Ilahduttavan moni näyttää käyttävän käsitöissään hyväksi kierrätysmateriaaleja. Koruihin oli hyödynnetty vanhoja karkkipapereita, nappeja, kierrätyskumia, lasten lelufiguureja ja luonnosta kerättyä materiaalia.

Hinnat olivat melko korkeita. Ymmärrän, että käsityölle täytyy laittaa materiaalin ja tehdyn työn hinta, mielellään myös vähän design-hintaa. Eihän kukaan ilmaiseksi halua töitään antaa. Silti tule sellainen tunne, että paljon tuotteita jää myymättä, koska niille ei yksinkertaisesti ole ostajia. Voisin ajatella ostavani yhden kalliimman tuotteen esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi, mutta kun pitäisi saada rahat riittämään moniin joululahjoihin, jää 35 euron huovutettu rintakoru taatusti myyjän pöytään. Ylipäätään toivoisin kaikkiin myyjäisiin enemmän niitä 1-2 euron tai enimmillään 5 euron tuotteita, joita raaskisi ostaa useamman kappaleen ja yhden vaikka itselleen iloksi. Kun omilla käsitöillä kilpaillaan ulkomailta tulevan rihkaman kanssa, on hinnoittelu äärimmäisen tarkkaa, ettei tule hinnoitelluksi ulos koko kilpailusta. Jos on vähän rahaa käytettävissä, ostaja äänestää jaloillaan ja hankkii sen, mitä hänen roposillaan on mahdollista ostaa. Niin paljon kuin itse tehtyä arvostammekin, viime kädessä kuitenkin useimmiten ratkaisee hinta. Niin se vain näyttää olevan.

Sää oli Helsingissä viheliäinen. Hienoa lunta satoi kovan tuulen saattamana ja lumi suli lämmitettäville katualueille kenkiä kastelevaksi vedeksi. Auraaminen ei ilmeisesti enää kuulu nykytalvien vakiotoimenpiteisiin, sillä paikoin jalkakäytävät olivat möykkyisiä ja töhnäisiä käytäviä, joissa jalka lipesi ehtimiseen suolalla ja hiekoitushiekalla jalostetussa sohjossa. Eihän noita kuvassa näkyviä lämmitettyjä alueita kovin laajalla Helsingissäkään ole; lähinnä muutama keskustan keskeinen paikka. Kuinkahan taloudellista ja ympäristöystävällistä tuo katualueen lämmittäminen on? Vai tapahtuuko se kenties jollain hukkalämpösysteemillä? En tiedä.

Helsingin Stockmann on aina panostanut jouluvalaistukseen ja -koristeluihin. Stockan jouluikkunaa on käyty ihastelemassa vuosikymmenten ajan ja sen tradition minäkin muistan jo omasta lapsuudestani. Isä ei meidän lasten kanssa pahemmin missään liikkunut, mutta minut hän on ainakin yhtenä jouluna pukenut uusiin vaatteisiin ja vienyt katsomaan Stockmannin jouluikkunaa. Oli kuulemma ollut onnellinen kotiin tullessaan, kun ympärillä olevat ihmiset olivat ihastelleet nättiä pikkutyttöä isänsä olkapäillä. Siitä en itse muista mitään, äitini on kertonut.

Myös omat lapset vietiin joulun alla katsomaan, mitä kekseliästä kaupan ikkunaan oli kulloinkin leluista rakennettu. Aina on jotain jännää ja liikkuvaa, pyörivää, katosta alas laskeutuvaa, ja ikkunaa jaksaa tutkailla pidemmän aikaa, jotta kaiken ehtisi mieleensä painamaan. Stockan jouluikkuna on minusta siinä mielessä aina onnistunut, että se on ajatuksella somistettu tarinaksi ilman tuotemerkkejä ja hintalappuja. Toisin kuin ne paksut joululeluluettelot, joita kauppiaat jakavat joka kotiin lasten houkutukseksi ja vanhempien harmistukseksi.

Helsingin Stockmannin jouluikkunaa

Olin ajatellut, että tällä Hesa-retkellä myös ottaisin runsaasti kuvia jouluvalaistuksista ja lumisesta pääkaupungista. Sää oli kuitenkin niin viheliäinen, että näpit jäätyivät kameran vimpaimilla ja silmälasit olivat alituiseen niin huurussa, ettei läpi nähnyt yhtään mitään. Kunpa joku joskus keksisi aineen, jolla estää silmälasien huurtuminen tai sitten laseihin voisi ostaa lisävarusteena pyyhkimet.

Onneksi olin laittanut matalat ja lämpimät kengät, joten käveleminen sujui niin märällä asfaltilla kuin möykkyisillä sivukaduilla.

Emme käyneet missään kaupassa hypistelemässä tavaroita, vaan tyydyimme tällä kertaa joulumyyjäisten antiin ja tietenkin noihin jouluvaloihin. Lumisissa vaatteissa olisikin ollut hankala liikkua lämpimissä liikkeissä, lumi olisi sulanut ja vaatteet kostuneet, minkä jälkeen taas ulkona oleminen olisi äkkiä muuttunut varsin viluiseksi touhuksi. Ihmettelin kyllä vaakasuoraan kasvoille lentävää lunta naamaltani pyyhkiessäni nuoria naisihmisiä, jotka tepsuttelivat paljain päin ja 10 cm:n koroissa. Kuuden asteen pakkanen kun tuntui mereltä tulevassa viimassa ja lumituiskussa enemmänkin 25 asteen hyydyttävältä pakastusoperaatiolta.

Espan valaistuja puita

Monissa liikkeissä oli ikkunat somistettu hienoiksi ja meille riitti iloa jo pelkkien ikkunoiden takana tavaroiden taivastelemisesta. Espan ja Mikonkadun kulmassa sijaitsevan Louis Vuittonin liikkeen ovella seisoo tummaan pukuun pukeutunut herrasmies, jonka rinnassa lukee vartija. Olen usein miettinyt, päästäisikö hän meikäläistä edes sisään vai pitäisikö näyttää ensin tiliote. Onneksi en ole erityisemmin ihastunut ko. merkkisiin laukkuihin, joten ei tee tiukkaakaan ohittaa mainittu liike ilman minkäänlaisia sisäänmenohaluja.

OIkeastaan tuntui ihan mukavalta nähdä eräällä Aleksin parhaalla paikalla Minna Parikan kenkämyymälä. Kyllä meillä Suomessa osataan suunnitella kauniita ja yksilöllisiä tuotteita ja niitä kelpaa myös mainostaa ja markkinoida Helsingin ydinkeskustan ulkomaalaisia ostosmatkailijoita vetävillä alueilla.

Minna Parikan kenkiä

Kluuvikadun Fazerin ikkunanäkymä

Etenimme ystäväni kanssa hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti Senaatintoria ja siellä vielä ensi viikon olevaa Tuomaanmarkkinoita. Edellisen kerran kävin Tuomaanmarkkinoilla niiden pitäessä majaa Espan puistossa, mutta minusta Senaatintori on parempi paikka, josta tietenkin ollaan hyvin montaa mieltä. Jotkut asiakkaat ja kauppiaat ovat esittäneet toiveensa päästä takaisin Espalle. Senaatintorilla on kuitenkin enemmän avaraa tilaa, eikä tarvitse ahtautua kojujen, katselijoiden ja kaiken maailman penkkien ja pystien väliin nähdäkseen, mitä kussakin kojussa on myytävänä. Enemmän ehkä olisin toivonut lämpimin juomien kojuja ja jotain tuoksuvia houkutuksia, kuten monilla Euroopan kaupunkien joulutoreilla.

 
Senaatintorin markkinoillakin oli mukavan väljää, mikä taatusti johtui osittain tuosta ikävän kylmästä säästä. Osa ihmisistä taisi myös olla parhaillaan Tuomiokirkossa, jossa oli alkamassa vuoden 2012 Lucia-neidon kruunaus. Siksipä mekään emme pitäneet kiirettä, jotta näkisimme edes vilahduksen kulkueesta ja itse valontuojasta. Kiersimme rauhassa kojun toisensa jälkeen ja tiirailimme myytäviä tuotteita. Jotkut kauppiaat olivat hyvällä tuulella ja ryhtyivät juttusille kun taas jotkut istuivat hiljakseen kojunsa nurkassa; ehkä kylmissään, ehkä harmissaan vähäisistä asiakkaista.

 
Tuomiokirkon eteen olikin jo alkanut kerääntyä katselijoita ja järjestysmiehiä sekä palomiehiä sytyttämään tulia kirkon portaille. Me jatkoimme vielä rauhassa kojujen tutkimista. Niissä oli myynnissä osittain samanlaista tavaraa kuin Vanhan joulumyyjäisissäkin. Huovutettuina niin hattuja, tumppuja kuin korujakin, paljon monenlaisia joulukoristeita, lasi- ja hopeakoruja sekä muutama seppä takomassa rautaa. Ystävälläni ei ollut mukanaan hattua, tosin hänellä oli kyllä varsin lämmin ja hyvä huppu. Eräässä kojussa myytiin kauniita huovutettuja hattuja, joita innostuimme kokeilemaan sillä lopputuloksella, että kumpaisenkin päässä keikkui uusi huovutushattu. Lämmin ja kaunis, tummalla pohjalla ruusumaisia punasävyisiä kuvioita.

Omassa ryhmässään olivat ruokakojut; maustekalaa, puolukkaglögiä, tyrnihilloa, suklaassa ja tomusokerissa pyöritettyjä karpaloita, erilaisia piirakoita, savulihaa. Kaiken keskellä oli lämmittimillä varustettu kahvilateltta, jonne mekin päätimme mennä hetkeksi sormia sulattamaan. Vieressä oli vähän isompi teltta, jossa oli mahdollisuus maistella paistettuja muikkuja ja jotain paellan tapaista ruokaa kuin myös grillattuja makkaroita.

On se Lucia-neito siellä, jos tarkkaan katsoo...

Kahvitteluhetken jälkeen sormet olivatkin jo sen verran sulaneet ja kello niin paljon, että oli aika siirtyä etsimään sopivaa tiirauspaikkaa Lucia-neitoa varten. Löysimmekin ihan hyvän paikan kirkon portailla, muurin vieressä, mutta hetken odottelu oli kyllä jäädyttää meidät ihan tönköiksi. Odottelevat lapset laskivat portaita pitkin muodostuneita railoja pitkin, eikä heillä taatusti ollut laisinkaan kylmä. Olisi pitänyt heittää "tittelit pois" ja mennä mukaan pyllymäkeen, olisi veri alkanut kiertämään ja lämpö palannut varpaihin. 

No, vihdoin alkoi kirkonkello soida ja Lucia oli ilmeisesti astumassa kirkosta portaille ja niitä pitkin alhaalla odottavaan autoon. Muut ihmiset totesivat saman kuin mekin ja muodostivat melko läpitunkevan ihmismuurin alas astelevan Lucian eteen, joten näimme suurinpiirtein hänen kutreillaan keikkuvan kynttiläkruunun laen. Ja kun Lucia vihdoin pääsi nousemaan autoonsa, olimme me niin jäässä, ettei pahemmin enää tehnyt mieli jäädä kuikuilemaan sopivaa kuvauspaikkaa. Ei, me otimme suunnan suoraan kohti Kamppia, josta pääsisimme bussilla kotimatkalle.

Koffin kaljakärryt Aleksanterinkadulla

Hauskat lamppu-ukot

Mikonkadun näkymiä

Kotimatka sujui mukavasti lämpimässä linja-autossa. Ei huolta lentävästä loskasta tai tuulilasiin jäätyvästä lumesta. Oli leppoisaa katsella jalkakäytävien lumisohjossa ja tuulessa tarpovia ihmisiä ja katukaistoilla liukastelevia autoilijoita. Bussissa ei tällä kertaa ollut yhtään kännykkäänsä henkilökohtaisuuksia kailottavaa teini, joten jopa omiin ajatuksiin vaipuminen oli mahdollista.

Pääkaupunkiretki oli ohi onnistuneesti, uusi pipo päässä keikkumassa, kivoja kokemuksia rikkaampana, lumessa tarpomisesta ja raittiista ilmasta terveesti väsyneenä.
 

Joulukukkia ja järjestystä

Näin sydäntalven aikaan täytynee tyytyä tekokukkien kuvaamiseen, kun nuo aidot ovat niin vähissä. Nämä kankaiset joulutähdet olen ostanut vuosia vuosia sitten Tiimarin alesta. Jossain vaiheessa mukaan on liittynyt muutama muovinen havunoksa. Tekokukissa on se hyvä puoli, että ne viihtyvät melkeinpä millaisissa oloissa tahansa; oli sitten valoa tai varjoa, viileää tahi lämmintä, aina kukkivat. Ei tarvitse murehtia kastelemisesta eikä nyppimisestä. Näköjään myös säilyttävät värinsä ja kyllästymisen hetkellä niistä voi ravistaa ylimääräiset pölyt pois ja pakata pussiin odottamaan seuraavaa innostusta. Näistä joulutähdistä on muodostunut jokajouluinen perinne. Aina ne löytävät paikkansa jostain kohtaa huushollia. Tänä vuonna sijoitin ne eteisen lipaston päälle, peltiseen astiaan, jonka sain ystävältä.

Toistaiseksi olen saanut hankittua kaksi amaryllistä, joista toisen pitäisi olla valkoinen. Ostaessani ne olivat aivan nupussa ja vasta nyt punainen alkaa availla nuppuaan. Valkoinen - jos se nyt sitten tosiaan on valkoinen - nököttää toistaiseksi keittiön ikkunalla ja punainen eteisen sivupöydällä minijoulukuusen kainalossa. Tai paremminkin minijoulukuusi on amaryllisen kainalossa, sillä nuppuvarrella on mittaa tuon joulukuusen latvan tasolle. 

Tarkoitus on ollut ostaa hyasintteja, mutta pelkästään niiden takia en ole mihinkään kauppaan viitsinyt tai ehtinyt lähteä. Enkä kyllä muutenkaan ole hyasinttien suhteen kiirettä pitänyt, sillä lämpimässä kodissa ne avaavat nuppunsa nopeasti ja sen jälkeen ovatkin pian ylikukkineita. Ajattelin, josko saisin hyasinttini parhaimmilleen juuri aatonseuduksi.

Työelämässä ollessani sain ympäri vuoden paljon kukkia ja jouluna eritoten. Työkaverit ja eri tasojen pomot tapasivat antaa kauniita kukkaistutuksia, joista riitti iloa pitkäksi aikaa. Joistakin ehti nauttia jo ennen joulua työhuoneessa ja useimmat toin kotiin joulunpyhinä katseltaviksi. Nykyisin olen enimmäkseen oman kukkahankinnan varassa, ei tule lähdettyä vartavasten kukkakauppaan ja usein tulee itseään lahjottua lähinnä marketpuskalla ruokaostosten yhteydessä. Puutarhakauden aikaan tilanne onkin toinen, kun mielessä pyörii kaiken aikaa jokin kasvimaailman pyydys ja tavanomainen ruokaostosmatkakin tuppaa laajenemaan kesäkukkaosastoille ja puutarhamaailmoihin.

Tapaan tuhota tärkeitä papereita silppurilla, joka on kyllä melkoisen tehoton vekotin. Viiden kuuden arkin jälkeen se alkaa jumittaa ja lopulta simahtaa täysin. Silloin on putsattava sen hammastukset juuttuneista papereista ja annettava laitteen levätä puolesta tunnista tuntiin. Ja juuri kun silppurin saa taas toimimaan, sen säiliö onkin täyttynyt ja se on tyhjennettävä. Tyhjennys kannattaa ajoittaa siivouspäiville, sillä vaikka miten taidokkaasti tyhjennyksen yrittää suorittaa, lentää silppua aina kuitenkin myös lattialle ja etenkin työpöydän alle, josta sitä saa kontata nyppimässä. Niinpä käyn toisinaan polttamassa isompia nippuja tuhottavia papereita alapihan betonirenkaassa. Kaikenlainen polttaminenkin on nykyisin laitonta, joko siitä syntyy ilmaston kannalta haitallisia yhdisteitä tai sitten se vaan rikkoo naapurisopua. Toki minä yritän kaikin tavoin kantaa vastuuni ilmastonsuojelusta, mutta joskus tuntuu, että on pienempi paha polttaa vanhoja laskuja kuin syytää niitä jonnekin muualle. Eilen nuotion sytyttäessäni ajattelin myös kuvata hieman liekkejä. Poltettavien paperien pino oli tällä kertaa sen verran olematon, ettei mitään valtaisaa liekkimerta saanut mitenkään syntymään. Tuli on aina  kuitenkin elementti, jota on mielenkiintoista ja rauhoittavaakin katsella.

Olen intohimoinen järjestelijä ja aina päässäni risteilee ajatuksia jonkin tietyn kohdan kohentamisesta. Kun saan kodin toisen pään järjestykseen, jo toisessa päässä on odotettavissa järjesteltävää. En saa lainkaan aikaani kulumaan pelkästään kädet sylissä istumalla. Tykkään tekemisestä ja etenkin, jos se tähtää johonkin hyödylliseen. Se, missä mielessä hyödylliseen, onkin sitten jo toinen juttu. Joskus nuoruudessa järjestyksenpitoni saattoi johtaa ylilyönteihin, mutta lapset, työ ja elämä sinänsä ovat tuoneet tervettä järkeä tähän ominaisuuteeni.

Uskallan väittää, että meidän kaapeissa on aina kohtalaisen hyvä järjestys. Minut valtaa säännöllisin välein innostus käydä läpi mm. vaatekaappeja. Saatan samalla kuunnella radiota ja miettiä syntyjä syviä. Inventoin kaapin sisällön, pyyhin mahdolliset pölyt ja järjestelen tavarat paikoilleen. Kun ei päästä kaappeihin hävityksen kauhistusta, säästyy aikaa vieviltä ja raskailta siivousprosesseilta. Säännöllisissä putsauskeikoissa ei pitkään nenä tuhise ja itse kukin löytää tavaransa helposti. Minä en juurikaan harrasta joulu- tai juhannussiivouksia, koska niihin ei ole tarvetta. Normaali viikkosiivous yleensä riittää meillä erinomaisesti, kun kodissa vallitsee aina perusjärjestys. Toista oli tietenkin silloin, kun lapset olivat pieniä. Ei sitä mitenkään ehtinyt työn ohessa niin paljon järjestelemään, eikä se silloin tuntunut tarpeelliseltakaan.

Muutama viikko sitten keksin, että haluan kylppäriin lasihyllyn hajuvesipullojani varten. Pitkään sekin ajatus oli muhinut, mutta kerran Ikeassa käydessäni näin edullisen ja yksinkertaisen ratkaisun, joka lopulta tuli hankituksi. Ukkokulta sen pienellä murinalla kiinnitti laattaseinään ja siinä se nyt on. Hajuvesipullot ovat niin kauniita, että turha niitä on kaappien kätköihin säilöä. Nykyisin tosin pulloja ei kovin paljon ole, kun harvemmin niitä tulee itse itselleen ostaneeksi. Ukkokultakaan ei enää tee työmatkoja ulkomaille, joten tuliaistuoksut ovat harvinaisia.

Jouluaatto on jo niin lähellä, että nurkissa hiiviskeleviä tonttuja saattaa hyvinkin nähdä. Meidänkin terassilla kaksi harmaapartaa yritti kurkkia sisälle nähdäkseen, onko talossa kilttejä lapsia. Eivät tonttuherrat tainneet tietää vakoilevansa vessan ikkunan takana. Siellä sitä harvemmin kukaan pidempään oleskelee. Täytyy ehkä tänään käydä vinkkaamassa, että siirtyisivät talon toiselle puolelle. Tai vielä parempi, josko kokonaan naapuriin, kun meillä ei noita lapsia ole enää laisinkaan. Vaan ehkä nämä tontut kurkkivatkin kilttejä aikuisia... Olisiko meillä sellaisia?
 

Valaistusta joulukuun hämärään

Parissakin blogissa on heitetty ideaa itse kunkin ulkojouluvalaistuksen esittelystä. Päätin tarttua haasteeseen, vaikka hämärässä kuvaaminen ei kuulukaan vahvuuksiini. Keittiön ikkunan alla meillä on varmaankin ollut ulkovalot ellei ensimmäisestä niin ainakin toisesta joulusta lähtien. Kukkalaatikoihin valosarja onkin helppo asentaa, koska pistoke on lähellä ja johdon saa helposti viritettyä siten, ettei siitä ole haittaa kulkemiselle. Valot näkyvät hyvin tiellä kulkijoille ja myös sisälle keittiöön. Kynttelikkö keittiön ikkunalla kruunaa kokonaisuuden.

Joitakin vuosia sitten istutin autotallin nurkalle kartiotuijan. Silloin en tullut edes ajatelleeksi, että se joskus voisi toimia joulukuusena. Viime joulun alla huomasin, että tuo tuija oli venynyt pituutta ja ripustin siihen kokeeksi ulkovalosarjan. Olin kovasti tyytyväinen valaistukseen, vaikka johdon vetäminen olikin haasteellista, kun lähellä ei ole ulkopistoketta. Tänä vuonna keksin hyvän keinon johdon kuljettamiseen etuterassin katonrajassa olevaan pistokkeeseen. Laitoin S:n mallisia koukkuja kattolipan alapuolen laidoitusväleihin, jolloin sain paksun ulkojohdon hyvin pujotettua koukkujen avulla kulkemaan pistokkeeseen. Johto on siististi lähes näkymättömissä ja mikä parasta, ei taatusti häiritse kenenkään kulkemista ja on myös turvallinen. Nuo koukut on helppo poistaa, mutta luultavasti jätän ne kattoon killumaan ja odottamaan seuraavaa joulua. Tuijakuusi saa palaa läpi yön, sillä se ei näy sisälle.

Kuten joka vuosi, myös nyt innostuin lisäämään ulkovaloja joulun lähestymisen myötä. Keksin laittaa rautaiseen kesäkukkatelineeseen valosarjan. Se näyttää pimeydessä hyvin kauniilta.

Työhuoneen ikkunalla on myös kukkalaatikko, joten sinnekin piti virittää ulkovalosarja. Jätin kukkalaatikkoon kesäkukkien poistamisen jälkeen muratit, jotka valuvat mukavasti laatikon reunojen yli. Syyskanervien lisäksi työnsin tyhjiin rakoihin kuusenhavuja. Sähkön tähän valosarjaan saan viereisen terassin katosta. Myös työhuoneen sisäikkunalla on kynttiläsarja.

Patiolle nostin pajukartion ja sen päälle laitoin valoverkon. Meidän pihamaalla ei ole kunnon valaistusta, joten nämä jouluvalot auttavat myös pihalla liikkumisessa. Toki terassin seinässä on liiketunnistinvalo, joka syttyy ja sammuu välillä jonkun tyystin tuntemattoman systeemin mukaan. Kellarin oviaukon yläpuolella on toinen liiketunnistin, jonka syttyminen on vieläkin sattumanvaraisempaa. Kun tontin ympärillä on isoja puita ja muut naapurit noiden puiden takana, ei valoa illan pimeydessä ole yhtään liikaa.

Kaikki ulkovaloni ovat vähemmän sähköä kuluttavia led-valoja ja lisäksi ohjaan niiden syttymistä ja sammumista ajastimilla eli ne eivät pala ympäri vuorokauden autotallin tuijakuusta lukuunottamatta. Etenkin pihan puolella valojen syttyminen on syytä ajoittaa niin, etteivät ne pala nukkuma-aikaan. Muuten Juuso ryntää herättämään talonväkeä täyttämään hänen ruokakuppinsa ihan liian varhain.

Varaston ikkunalla on kynttelikkö, joka näkyy jo pitkälle kotitien päähän. Meillähän varasto on kotiväen pääasiallinen sisäänkäynti. Siellä on kaapit ulkovaatteille ja kenkätelineet. Sinne oli aikoinaan helppo tuoda lapset kuravaatteissaan ja pääsisäänkäynti pysyi aina siistinä ja vieraskoreana.

Clas Ohlssonilta löysin kympillä kauniin pöytätähden. Samaan hintaan sai lamppuun myös varjostimen. Tosin vaihtoehdot olivat kovin vähissä, mutta ihan kelvollisen harmaan mukaani valitsin. Pöytätähtiä oli tuossa halpiskaupassakin monenmoisia ja -hintaisia, mutta kympin tähdeksi tämä on kyllä ihan kaunis ja kelpaa meikäläiselle erinomaisesti. Ensin sijoitin pöytätähden takkahuoneen ikkunalle, mutta sitten totesin, ettei se näy sieltä yhtään mihinkään. Tuskin kunnolla edes huoneeseen, kun tähden edessä on iso soihtuköynnös. Niinpä sitten siirsin tähden kirjastoon, josta se näkyy varmasti tontin takarajalle saakka ja voimmehan mekin Ukkokullan kanssa tähteä ihastella telkun ääressä iltaa viettäessämme. 

Makuuhuoneen ikkunalle ripustin punatähden, joka on pyörinyt joulukoristeissamme varmasti pari vuosikymmentä ellei enemmänkin. Ihan alkuperäinen 70-luvun tähti tämä ei ole, sillä niissä vanhoissa malleissa sakarat olivat keltaisia. Ihan hirveästi en tämän tähden punaloisteesta tykkää. Jotenkin se tuntuu hiukan liian räikeältä, mutta enpä jaksanut enää poiskaan ottaa, kun sähköjohdon virittäminen verhon taakse oli niin aikaavievää ja haasteellista hommaa.

Juuso istui takkahuoneen ikkunalla ihmettelemässä minun kameramanööveriäni eilisillan pimeydessä. Kai se ajatteli, että "taas tuo Mammakulta on kajahtanut, kun viitsii tarpoa kylmässä lumessa kameransa kanssa ja käy vielä naputtelemassa ikkunaruutuun herättääkseen huomioni. Minähän en todellakaan viitsi kameraan katsoa vaan olen näkevinäni metsän pimeydessä jotain hyvin mielenkiintoista."

"Minä EN piikitä", sanoi lääkäri

Eilen illalla vihdoin ja viimein hermostuin näihin käsivaivoihin ja ryhdyin heti aamulla soittamaan terveyskeskuspäivystykseen. Yllättävän nopeasti selvisin jonotuksesta ja sainkin ajan lähelle sulkemisaikaa. Siihen ne myönteiset kommentit tästä terveyskeskuskäynnistä sitten loppuivat. Vastaanottava lääkäri oli ihan nuori tyttö, jolla tuntui olevan hyvin kiire ja hän sai meikäläisen taas tuntemaan tulleeni aivan turhan vuoksi. Tämä neito ei nyt kuitenkaan googlettanut diagnoosia ja hoito-ohjeita, kuten edellinen myös sangen nuori neitolääkäri, vaan ilmoitti heti, että hänhän EI piikittele. Kerroin nimittäin, että runsas kuukausi sitten olin näitä samoja vaivoja käynyt lääkärille valittamassa ja olin saanut kehotuksen syödä viikon buranakuuri, ja ellei kipu sillä hellittäisi, laitettaisiin kortisonipiikki. Tämä neitolääkäri ilmoitti, että voisin kuulemma aivan vapaasti mennä sille lääkärille, joka piikittää, mutta hän EI piikitä. No, tunnetusti terveyskeskuksessa ei lääkäriä pahemmin pääse valitsemaan. On otettava se lääkäri ja se aika, jonka ylipäätään sattuu saamaan.

Neitolääkäri käski minun mennä ostamaan apteekista emulsiovoidetta, jota pitäisi sivellä molempiin kipukohtiin, kääriä sen jälkeen kädet kelmuun ja sitten pelkkää lepoa, kunnes vaiva katoaa. Lastalla varustettu rannetuki vielä molempiin käsiin ja sen jälkeen saisin heilutella ainoastaan yhdeksää sormea, koska siinä kymmenennessä on palovamma. Voisin myös yrittää päästä fysioterapiaan, joka tosin olisi turhaa, koska kipu estäisi venyttelyn. Mutta, piikittämään hän EI rupea. Ehdin jo miettimään, josko tyttö pelkää piikkejä - varsinkin kun viereisessä huoneessa annettiin parhaillaan influenssarokotuksia. Tai sitten hän on kasvanut perheessä, joka vastustaa kaikkia rokotuksia. Tai kolmas vaihtoehto voisi tietenkin olla, ettei hän osaa piikittää. Auts! Ehkä siis oli parempikin, ettei hän piikittänyt.

Vasemman peukalon ojentaja on tulehtunut ja erittäin kipeä. Tiedän saaneeni vaivan isoäidin neliöiden virkkaamisesta, jonka kyllä lopetin peukalon kipeydyttyä. Oikean käden selkämykseen kasvoi patti, kun pienensin ne 1300 kuvaa, jotta ei tarvitsisi ostaa lisää tallennustilaa blogia varten. Pattia lääkäri paineli ja toisteli ihastuneena, ettei olekaan moista koskaan nähnyt. Paineli, vaikka kiemurtelin kivusta. Miten minusta näytti, että lääkäri tuntui suorastaan nauttivan saadessaan minut kiemurtelemaan. Melkeinpä sarvet kasvoivat hänelle päähän. Tai ehkä kipu sai minut näkemään muuten vain piruja huoneessa???

Kun nyt olin käteni lääkäriin saanut vaivalla raahattua, päätin samalla kysyä palovamman hoidosta. Kumpi olisi parempi, puhkaista jättikokoinen vesikello vai antaa sen kuivahtaa itsestään. Ihan sama, sanoi neitolääkäri. Voit puhkaista tai olla puhkaisematta. Ja oliko vielä jotain kysyttävää. Minähän pääsin oikein vauhtiin ja näytin keskisormeen tullutta pientä pattia, jota arvelin jonkinsortin syyläksi. Muuten harmiton, mutta kun sattui jokunen päivä sitten kasvamaan juuri nivelen kohdalle ja siinä tuntuu ärsyttävän. "Mitä lie kystia ihmiselle kasvaa milloin mihinkin. Tuosta nyt en mene sanomaan yhtään mitään." tokaisi neitolääkäri ja kääntyi naputtamaan tietokonetta. Kysyin vielä lääkärin selältä, että mitä teen, jos kipu ei poistukaan elmukelmu-hoidolla! Tule uudestaan tai tilaa aika sille piikittävälle lääkärille, mutta minä EN piikitä" , sanoi selkä, jolloin katsoin keskustelun päättyneeksi ja lähdin apteekkiin ostamaan sitä emulsiovoidetta. Lähtiessäni kaivoin rannekellon laukusta, jonne olin sen ranteesta nakannut, jotta lääkärin olisi helpompi tutkia kättäni. Vastaanottoon oli kulunut viisi minuuttia. Seuraavalla kerralla googletan ensin ja sen jälkeen menen suoraan apteekkiin. Siellä ei sentään tarvitse keskustella kenenkään neitosen selän kanssa.

Ja jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, millainen sää ulkona on, kerrottakoon, että taivaalta tulee varsin sankasti lunta. Ajokeli on kerrassaan kamala; tiet täynnä mahdotonta joulupuuroa, näkyvyys olematon ja liukasta, tietenkin. Jos auton joutuu hetkeksi pysäyttämään, on ikkunat käytävä skrapaamassa ja ennen kuin ehtii kunnolla penkkiin istahtaa, ikkunat ovat taas ummessa. Tällaista keliä minä kyllä kutsuisin myräkäksi. Olkaa siis varovaisia siellä liikenteessä!
 

Voi taivahan talikynttilät

Yö sitten tuli ja meni, uni ei edes tullut. Mikälie pitänyt meikäläistä hereillä, kun en tuota jouluakaan erityisemmin jännitä. Nippanappa pari tuntia sain torkahdeltua, senkin mahdottoman lakanoissa vehtaamisen tuloksena. Lopulta olin aivan varma, että aamu jo on pitkälle edennyt vaan ei, kello näytti puoli kolmea. No, aamuhan sekin, mutta minä olisin mainiosti voinut vetäistä vielä muutaman tunnin sikeät. Ei tullut uni enää, ei. Niinpä nousin ylös ja tulin tänne työhuoneeseen naputtelemaan. Turha häiritä Ukkokullan unia. Sen sijaan kissan unia tulin häirinneeksi, sillä se tapaa nukkua täällä työhuoneen tuolilla. Haukotteli tuossa tullessani suu ammollaan ja lähti jonnekin muualle. Luultavasti ruokakupin kautta olohuoneen nojatuoliin, joka on tällä hetkellä sen kakkossuosikkinukkumapaikka. 

Olen tässä viime aikoina manannut facebookin systeemit sinne jonnekin, mitä en edes ääneen sano. Ehdin jo tottua käyttämään fb:n viestiominaisuutta, jolla sain nopeasti yhteyden muutamiin tuttuihin ja erityisesti tyttäreen. Kun facebookin käyttäjiä on niin ahkerasti kehotettu kohentamaan yksityisyyssuojaansa, laitoin minäkin itselleni turvakoodin. Sitten päivänä eräänä piti tyhjentää tietokoneesta historiatietoja, jonka jälkeen turvakoodini ei enää kelvannutkaan facebookiin. Olen laittanut jos jonkinlaista viestiä ja päässytkin vaihtamaan mm. salasanaani, mutta sisään en pääse kirjautumaan ilman tuota turvakoodia. Facebook lähettää minulle huonolla suomella kirjoitettuja ohjeita, joissa viimeisenä keinona pyydetään lähettämään kuva ajokortista tai passista identiteettini varmistamiseksi. Ongelmana on vain, miten lähettää ja minne. Mistään en löydä paikkaa, jossa voisin liittää oheen kuvan, enkä kyllä mitään vastaanottajaosoitettakaan. Mark Zuckerbergillekö lähettäisin? Ja toinen tärkeä huomio on, että laittaisinko kuvan henkilöpapereistani ihan minne tahansa! En todellakaan! 

Nyt olen saanut itseni psyykattua ajatukseen elämästä ilman facebookia. Se nyt ei ole kovin suuri ongelma minulle, koska en siellä alun perinkään oppinut aikaani viettämään. Facebookin myötä sähköpostin käyttö on kuitenkin tipahtanut merkittävästi ja jatkossa voi olla hankalaa tavoittaa joitakin ihmisiä riittävän nopeasti ilman facebookia. Samoin monet asiat on ollut helppo saada isomman porukan tietoon yhtäaikaisesti facebookin avulla. Lyhyessä ajassa ihmisten välisen viestinnän keinot ja välineet ovat muuttuneet huimasti. Kun jokin uusi tulee käyttöön, monet vanhat menetelmät unohdetaan kokonaan, vaikka oikeastaan monet niistä kannattaisi säilyttää varajärjestelminä. Usein tuntuu siltä, että tämän päivän tekniikkaan turvaaminen on aika heppoista. Puuttuu monenlaiset turvaverkot ja varajärjestelmät. Käy kuten viime vuodenvaihteen myrskyissä, kun puiden kaatuminen katkaisi monilta sähkön. Oltiin ihan pulassa, kun ei ollut lämpöä, vettä eikä edes kännykät toimineet. Siinä sitten istuttiin hiljaisuudessa  villasukat jalassa vilttiin kääriytyineinä kynttilän valossa kylmää ruokaa haarukoiden ja toivottiin sähköjen pian palaavan, jotta pääsisi edes vessan vetämään.
 

Joulunalussähläystä, mutta ei sentään stressiä

Tänään tajusin, että alkavan viikon jälkeen seuraa ns. joulunalusviikko. Hupsista, mihin tuo aika rientää eli pitänee ryhtyä tosisaan sitä joulua valmistelemaan. Koko viikonlopun olen kyllä touhunnut yhtä jos toistakin, mutta ihan ei ole putkeen kaikki mennyt. Muutamana jouluna olen innostuneena rakentanut kaupan valmispakkauksen avulla piparitaloja jopa toisille lahjaksi. Hyvä idea, jota ajattelin toistaa tänäkin jouluna. Ostin kaupasta kolme pakkausta ja kotona ne avatessani totesin yhdestä pakkauksesta puuttuvan palan savupiippua ja toisessa pakkauksessa molemmat kattopalat olivat sirpaleina. Ei hätää, hain kaupasta vielä yhden paketin, jossa siinäkin katto-osa oli palasina, peräti kolmena sellaisena.

Piparini on jo tältä vuodelta leivottu, enkä enää jaksanut ryhtyä uutta piparitaikinaa vääntämään, joten päätin selviytyä tarjolla olevilla osilla ja ryhdyin niitä kasaamaan. Miten onkaan, tuloksena oli enemmän sähellystä ja vaurioita kuin mitään kunnollista. Etusormessa on komea palovamma ja sokerikuorrute valui pitkin talojen kattoja ajoittain suorastaan valtoimenaan. En sitten millään saanut sopivaa jähmeyttä kuorrutteeseen ja keittiön kaikki pinnat alkoivat uhkaavasti täyttyä pikaisesti esille kaivamistani apuvälineistä, joita sitten siirsin pois työskentelyn tieltä. Minulle käy usein niin, että kun joku homma lähtee menemään pieleen, se tekee sen oikein kunnolla. Mikään ei pieleenmenemistä enää pysty pysäyttämään. Ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen into yrittämiseen katoaa tyystin ja sen jälkeen on vain pääasia saada projekti edes jollain tasolla kunniallisesti päätökseen. Onneksi näin ei käy sentään ihan kaikilla elämänalueilla, lähinnä tällaisissa visuaalista luovuutta vaativissa tehtävissä, kuten piparitalon kasaaminen ja koristeleminen. Myönnän ihan rehellisesti, että olen surkea kädentaitaja, useimmiten. Enkä kärsi siitä laisinkaan. Jokainen ihminen on jossain hyvä, niin myös minä, joten mitäpä murehtia mahdottomuuksia.

Luulenpa, että pitäisi lopettaa kaikki yrittäminen ja ryhtyä tekemään asioita pelkästään "kunhan-nyt-tässä-jotain-pakerran" -tyyliin ilman minkäänlaisia suuria suunnitelmia ja yliodotuksia. Josko silloin ihan vaivihkaa tekosiini tulisi myös silmiä hivelevää kauneutta ja tasapainoisuutta, mausta tietenkään tinkimättä. Ukkokullalla on tapana tokaista kahvipöytään tullessaan, että "siitä tuli vähän raakaa", koska usein juuri näin kommentoin leipomuksiani edes niitä ennalta maistamatta.

Lauantain piparipullistakin tuli kaikkea muuta kuin kauniita, mutta uskokaa pois, hyvät ihmiset, ne sentään maistuvat taivaallisilta. Jos nyt pulla taivaalliselta voi maistua. Mausteideni joukossa oli pieni purkki kurkumaa, joten pudotin sitä muutaman hyppysellisen taikinaan saadakseni aikaan sahramimaista keltaisuutta. Yksikään rusina ei noussut näissäkään pullissa näkyviin, mutta kyllä niitä siellä on. Oikeaa joulupullaa, pehmeää ja maukasta.

Taatelikakku kuuluu myös meidän jouluperinteeseemme. Sain ohjeen joskus 70-luvulla, silloiselta työkaverilta, ja niin sellainen on leivottu saman ohjeen mukaisesti vuosi toisensa jälkeen. Joinain jouluina jopa useita kappaleita muillekin annettavaksi. 

 

                 TAATELIKAKKU

1 pkt taatelia

2 dl sokeria                    keitetään

3 dl vettä

1 pkt margariinia (250 g)

2 munaa

4 ½ dl vehnäjauhoja

3 tl leivinjauhetta tai 2 tl leivinjauhetta ja 1 tl soodaa

2 tl vaniljasokeria

kaakaojauhetta maun mukaan

(mitä enemmän, sen suklaisempi maku)

Jäähdytettyyn taateliseokseen lisätään sulatettu ja jäähdytetty margariini. Vatkataan. Munat lisätään. Vatkataan. Lisätään seulomalla jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaakao. Sekoitetaan varovasti. Kakku paistetaan 175 asteessa tunnin (ainakin).

* * *

Parina viime vuotena erona on ollut tuon taatelipalan pakkausmateriaalin muuttuminen. Enää ei tarvitse nyppiä muovia taatelista millin paloina ja sittenkin jäljelle jää pelko, että muutama muovisiivu joutui kakkutaikinaan. Ei, nyt rapiseva kääremuovi lähti yhtenä kappaleena ilman minkäänlaisia hiusten repimisiä ja tuskanhien pyyhkimisiä. Leipomiseenkin on tullut monia työvaiheita vähentäviä ja lopputulokseen positiivisesti vaikuttavia kikkoja sitten 70-luvun. Yhtään ei kyllä juuri nyt tule mieleen. 

Perjantaina sain tilapäisen mielenhäiriön ja lähdin iltapäivällä Espoon Leppävaarassa sijaitsevaan Sellon kauppakeskukseen. Ajattelin, että olisin hoitanut loput jouluhankinnat samalla kertaa yhdellä parkkeerauksella. Ilmeisesti sadat muut ihmiset olivat tehneet saman päätelmän ja pyörivät sitten kanssani parkkihallin "vapaan paikan etsimis -karusellissa". Näiden uusien kauppakeskusten parkkihalleissa on erinomaiset systeemit. Vapaa paikka näkyy jo pitkälle sen yläpuolella palavasta vihreästä valosta. Lisäksi paikkajonojen päädyssä on vapaita paikkoja ilmaiseva luku. Perjantaina kuitenkin jono toisensa jälkeen näytti XXX-merkkiä, eli vapaita paikkoja ei ollut. Heti, jos johonkin ilmestyi numero 1 tai 2, oli siihen tunkemassa moninkertainen määrä autoja, jos vain se olisi ollut mahdollista. Harmillista oli, ettei tuosta karusellista päässyt mitenkään pois. Oli vain odotettava, että jono nytkähtäisi sellaiseen paikkaan, että siitä olisi mahdollista päästä joko kokonaan ulos hallista tai ainakin kääntymään muualle. Olin jo aikamoisen kiukkuinen tyhmälle idealleni, kun sattumoisin viistosti eteeni ilmestyi tyystin tyhjä paikka. Epäluuloisena etsiskelin invapaikan merkkiä, mutta kyllä se oli ihan tavallinen paikka, joten siihen jätin autoni ja lähdin kauppaan.

Ihan ensimmäiseksi menin kirjakauppaan ja suunnistin suoraan lastenkirjanurkkaukseen. Kirjakaupat ovat vaikeita paikkoja, sillä niissä on ihan mahdottoman paljon sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ja jotka takuuvarmasti haluaisin vaikka ihan omakseni. Ahkerana kirjastonkäyttäjänä olen huomannut, että meidän kunnassamme uutuudet tulevat kohtalaisen nopeasti lainattaviksi. Siltikään en voi vastustaa kirjakauppojen antia ja harva se kerta jokin opus tarttuu mukaani korkeista hinnoista huolimatta. Aikanaan tuli ostettua kirjalahjoja omille lapsille, mutta nyt olen kokonaan pudonnut kärryiltä heidän lukutottumuksistaan. Tytöllä ei taida olla paljon aikaa lukemiseen, kun hän tekee kahta työtä ja sen lisäksi vielä opiskelee. Poika taasen lukee paljon, mutta on mestari käyttämään pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen palveluita. Onneksi on pikkuveljen 10-vuotias tytär, jolle saa vielä ostaa lastenkirjoja. Nykyisin hän lukee jo paksumpia ja vähäkuvallisempia kirjoja, mutta vielä uppoaa monenlaiset muutkin lastenkirjat. 

Mukaani tuolta kirjakaupasta tarttui 10-vuotiaalle lahjaksi Siri Kolun kolmas Me Rosvolat kirja (Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku) sekä uusin Tiina Nopolan Siiri ja lumimies -kirja. Lisäksi ostin itselleni Puistomedia Oy:n (OmaPiha-lehti) Pihakalenterin 2013/2014. Sellainen minulla on ollut tänäkin vuonna ja tykkään sen kierreselkäisyydestä - pysyy hyvin pöydällä auki - ja Arno Kasvin pikku vinkeistä. Ehdinkin jo pohtia, mistä olin kalenterini edellisellä kerralla ostanut, kun se miltei käveli vastaani Sellon kirjakaupassa. Onnekseni kirjakaupalla oli viikonloppukampanja, jolloin 50 euron ostoksesta sai 10 euron alennuksen jo heti kassalla. Se tuli mukavana yllätyksenä uhkaavasti kevenevään kukkarooni.

Pidän siitä, että täällä blogimaailmassa jaetaan puutarha-, käsityö-, leivonta-, askartelu ja kaikkia muitakin ohjeita ja vinkkejä niin avoimesti ja vapaasti. Kertaakaan en ole törmännyt sellaiseen asenteeseen, että "minä olen tämän keksinyt ja sinä saat kyllä keksiä omat juttusi itse". Päinvastoin, kun joku keksii jonkun kivan jutun, se ollaan heti valmiita kertomaan toisille juurta jaksain, jaetaan linkkejä ja vinkkejä, jotta muutkin pääsisivät hyödyntämään ohjeita omiin tarpeisiinsa. Syksyllä väsättiin joukolla vaahteranlehtiruusukkeita ja jokin aika sitten bongasin tuon kirjakuusen ohjeineen. Nyt olen väännellyt kartioiksi muutaman oman kirjan, joista yhden pitkin hampain, materiaali kun piti saada siltä istumalta. Kirppareilta ja kirjastojen eteisistä saisi liki ilmaiseksi poistettavia kirjoja, mutta iltakahdeksan askarteluhätään siitä tiedosta ei ole mitään apua. Aion antaa muutaman kirjakuusen joulukukkasen korvikkeena. Hiukan olen niitä tuunannut ja yhteen jopa pienet valot ympännyt.

Juusolla on mennyt ulkoilupasmat ihan sekaisin. Jokin vieras kissa on käynyt ruikkimassa hajujaan pihapensaisiin. Tänä aamuna oli kellanvihreät ruikkaukset valkeassa lumessa. Olisin melkein uskonut koiran olleen asialla, mutta puhtaassa lumessa oli kyllä ihan selkeät kissantassun jäljet. Juuso ei tiedä, ollako sisällä vai ulkona. Ulos mentyään se ei muista käydä pissalla ja jäljet haisteltuaan tulee vikkelästi takaisin sisälle. Mitäs sitä nyt pakkaslumessa istuskelisi. Mutta sisällä se muistaa, että pissallehan sen piti mennä ja taas on päästävä ulos. Lopun aikaa sitten istutaankin ikkunalaudalla tai keittiön pöydällä tarkkailemassa, josko vieras kissa kenties töpöttelisi siitä ikkunan ohi. Tai mistä sen tietää, vaikka Juuso vahtisi niitä joulutonttuja, jotka nurkissa vahtii, ovatko lapset olleet kiltteinä. Joten olkaapas nyt kaikki kilttejä, kun joulukin on jo lähellä...

 

Jouluhaaste

Hrrr, ensimmäinen todella kylmä pakkasaamu, mittari näytti aamukahdeksan aikaan -18.8 pakkasastetta. Auto ehti ennen lähtöä olla piuhan päässä pari tuntia, mutta silti polkimet olivat jäykkinä ja auto nitisi ja natisi kylmissään. Vuorossa oli omaishoitopäivä eli kävin vaihtamassa vanhemmilleni puhtaat lakanat ja nappasin likaiset omaan kotiin pesuun. Kävin myös isän kanssa ruokakaupassa ja kuurasin hiukan paikkoja, vaihdoin paristot äidin minijouluvaloihin ja käytiin läpi saapuneet epikriisit ja pohdittiin tulevia labra- ym. käyntejä. Äidin motivoiminen kuntoutumiseen on työlästä; melankolia on muuttunut selkeäksi masennukseksi. Sydänleikkauksesta on tänään neljä viikkoa ja fyysisesti äiti on parantunut erinomaisesti. Haava on kohta kuin koru rinnassa, eikä oikeastaan suurempia kipuja ole ollut laisinkaan. Merkillistä kun ajattelee, että ihmisen rintalastasta on laitettu luut keskeltä kahtia ja mitä kaikkea siellä sydämen seudulla onkaan rustattu. 

Päivät ja viikot kuluvat jos jonkinlaiseen menemiseen. Kotona en ole ehtinyt siivoamaan enkä muutakaan tekemään. Tänään Ukkokulta oli sulattanut kaappipakastimen, josta olin kovasti iloinen. Pikkaisen piti aamulla vihjailla, pikkaisen vain.

Vihdoin päätin paneutua Elämää ja elämyksiä -blogin Pirkolta saamaani Jouluhaasteeseen. Etsin rompuilta sopivia joulukuvia ja taivastelin, miten surkeita valokuvia olenkaan viitsinyt edes säilöä. Ja miten vähän kuvia olen jouluisin lopulta ottanut. Pitäisi vain antaa palaa, kun digikuvauksessa ei enää tarvitse filmin hintaa miettiä. Harjoittelemalla taito lisääntyisi ja hyvän kuvan eksyminen lukuisten huonojen joukkoon saattaisi jopa lisääntyä. Hmmm.

Mutta nyt siis jouluhaasteen kysymyksiin.

1) Lempijoulukukka

Pidän kovasti jouluisista asetelmista, joissa on esimerkiksi sypressi tai jokin muu havukasvi. Muutama vuosi sitten sain ystävältäni aivan ihanan jouluasetelman. Pajusta punottuun "runsaudensarveen" oli laitettu punaista joulutähteä, muistaakseni myös punainen tulilatva ja reunoille ryöppysi murattia. Tuo pajusarvi pysyi pystyssä metallisessa, mustassa kolmijalassa ja koko asetelman korkeus oli hieman yli metrin. Asetelma oli hyvin kaunis ja siitä on riittänyt iloa aina näihin päiviin saakka, sillä pajusarvi telineineen palvelee pihalla kesäkukkien istutuspaikkana. Toissa kesänä käsittelin harmaaksi kauhtuneen pajusarven ruskealla puuöljyllä ja jälleen sarvi on uudenveroinen.

Viime aikoina olen mieltynyt enemmän ja enemmän myös Amaryllikseen, valkoinen sellainen on hyvin kaunis.

 
2) Joululaulu, joka virittää joulutunnelmaan

Lapsuuden koulun kuusijuhlat ovat jääneet mieleen. Pitkään ja hartaasti harjoitellut joulunäytelmät- ja laulut, todistusten jako ja ruskea pussi, josta löytyi minikokoinen rusinarasia, omena ja muutama karkki. Miten se omena tuoksuikaan ihanalta. Koulun kuusijuhlaa varten sai aina uuden mekon ja ennen juhlasaliin menoa vaihdettiin talvikengät juhlakenkiin. Kuusijuhlassa laulettiin Enkeli taivaan ja kotimatkalla vatsanpohjassa jännitti, toisiko joulupukki aattona jotain hartaasti toivottua.

Nyt aikuisena jouluissa ei ole samaa taikaa. Varsinkaan sen jälkeen, kun omat lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa, eikä joulun alla ole juurikaan pikkujouluja tai muita joulutunnelmaan virittäviä tilaisuuksia. Keittiössä leipoessa ja muita jouluvalmisteluja tehdessä tulee kuitenkin kuunneltua paljon radiota ja aaton lähetessä musiikkiantikin muuttuu jouluisemmaksi. Silloin mielessäni toivon kuulevani Katri Helenan Joulumaan, jossa niin sävel kuin sanatkin ovat hyvin kauniita.

 
3) Tätä jouluvalmistelua en ole koskaan jättänyt tekemättä

Joulukortteja olen lähettänyt aina. Viime vuosina korttitalkoot olen aloittanut jo hyvissä ajoin ja olenpa jonain vuonna ehtinyt askarrella toisenkin nipun kortteja ennen lähettämispäivää. Minulla on valmis osoitelista, johon lisään vuoden aikana syntyneet uudet kontaktit ja mahdollisesti pudotan pois jonkun, jolle en enää syystä tai toisesta aio lähettää korttia. Silti nippuun kertyy joka vuosi yli 50 korttia. Minusta joulukortin lähettäminen on kaunis perinne; etenkin tämän päivän pikaviestimaailmassa. Monet ihmiset ovat vähitellen lopettaneet korttien postittamisen ja lähettävät tekstiviestin tai sähköpostia. Sosiaalinen media taitaa kohta korvata nämäkin menetelmät. Ja monet ovat nykyisin niin kiireisiä, etteivät näe tarpeelliseksi minkäänlaista joulutoivotusta. Kuitenkin jouluinen postikortti voi olla monelle vanhukselle tai muuten yksinäiselle ihmiselle ilonaihe ja viesti siitä, että jossain joku toinen häntä kuitenkin ajattelee. 

 
4) Jouluntuoksu

Joulu on täynnä tuoksuja. Piparkakut, joissa tuoksuu neilikka ja inkivääri. Joulupuurokin tuoksuu omanlaiselleen ja glögi omine aromeineen. Vaikka meillä onkin jo vuosikausia ollut tekokuusi - siis aivan rehellisesti muovikuusi - on entisistä jouluista jäänyt mieleen märän havun tuoksu, kun jouluksi hankittu kuusi on vihdoin tuotu sisälle koristeltavaksi. Kynttilöitä tulee poltettua ympäri vuotta, mutta vain jouluna niitä sytyttäessä nousee huoneeseen hetkeksi tulitikun rikin ja steariinin tuoksu. Jouluksi on myös hankittava muutama hyasintti, sillä sen tuoksu kuuluu minun jouluuni. Jättimäistä joulukinkkua meillä ei ole paistettu enää vuosikausiin, mutta joulusta puhuttaessa jostain mielen lokerosta löytyy myös uunissa tirisevän läskin haju. Se ei välttämättä isoina annoksina ole kaikkein mieluisin tuoksu, mutta joulu siitä taatusti mieleen tulee.

Tämän jouluhaasteen heitän eteenpäin

Konnadonnalle Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogiin

Minnalle Ansaitut pullakahvit -blogiin 

ja

Viannalle Puutarhastelua -blogii

enkä myöskään laita pahakseni, vaikka kuka tahansa ottaisi haasteen vastaan.

Samalla toivotan kaikille Mukavaa Itsenäisyyspäivää!