perjantai 9. tammikuuta 2015

Vastuuta vanhuksista

Köynnöshortensia muistuttaa puuvillasatoa

Ajankohtaiset kuvat näyttävät olevan nyt kortilla. Kameraan en ole muutamaan päivään edes koskenut, kun on pitänyt lentää niinsanotusti kieli vyön alla suuntaan jos toiseenkin. Kummankin vanhemman kanssa on jälleen kulutettu erilaisten sairaanhoitotahojen odotuspenkkejä. Äidiltä löytyi kitalaesta möykky, jonka vuoksi hammaslääkäri lähetti hänet tarkempiin tutkimuksiin. Tuota aikaa odotellessa möykky puhkesi ja sen tilalle ilmestyi suora reikä leukaluuhun. Äitiä on nyt sitten kuvattu ja tänään otettiin koepala, jonka tulokset saadaan runsaan viikon kuluttua.


Hölmöyksissäni päästin isän yksin hammaslääkärin, jolle isän käyttämä verenohennuslääke oli tuiki tuntematon ja niinpä hän operoi isän purukalustoa oikein urakalla sillä seurauksella, ettei verentuloa meinattu saada millään loppumaan. Sitten isän hammasjuuri tulehtui ja tulehdus levisi leukaluuhun ja poskeen. Jälleen ravattiin niin hammaslääkärillä kuin terveyskeskuslääkärilläkin, otettiin labranäytteitä ja soiteltiin niiden perään. 


Vanhan ja sairaan ihmisen näyttää olevan ylivoimaista huolehtia itsestään ja koittaa asioida monimutkaisilta tuntuvissa palveluissa. Pelkästään terveyskeskukseen soittaminen vaatii kuuntelemisen lisäksi nopeaa huomiokykyä ja taitoa painella kännykästä erilaisia numeroita sopivaa palvelua valitessaan. Paina yksi, jos haluat palvelua suomeksi, paina kaksi, jos haluat, että soitamme sinulle tähän numeroon, paina kolme, jos haluat muuttaa numeroa, johon soitamme sinulle..... Ja jos menet sekaisin jo ensimmäisen painalluksen kohdalla, on helpointa aloittaa soittoprosessi uudelleen. Puhumattakaan, jos kännykkä tekee tepposet, kuten minulle kävi yrittäessäni saada isälle hammaslääkäriaikaa.



Kohta 87-vuotta täyttävä isäni kuulee ja näkee huonosti. Tuntuu myös, että muistissa alkaa olla pätkimistä. Kaikki on nykyisin aina hukassa ja samat jutut hän kertoo uusina päivä toisensa jälkeen. Olen jo parin vuoden ajan kulkenut isän mukana lääkäreissä ja muissa terveyteen liittyvissä tapaamisissa, koska siten minun ei jälkikäteen tarvitse soitella ja selvitellä, mitä on sanottu ja sovittu. Isällä kun on useimmiten aivan eri käsitys, kuin mikä on todellisuus. Harmikseni en päässyt hammaslääkärikäynnille ja nyt niitä seurauksia onkin sitten saanut paikkailla oikein kunnolla.

Ruusupensas kumartaa lumessa

81-vuotias äitini taasen kyllä pärjää näkönsä ja kuulonsa puolesta, mutta liikkuminen on hänelle hankalaa. Lisäksi hän jännittää uusia ja vieraita tilanteita, eikä osaa esimerkiksi lääkärissä esittää tarkentavia kysymyksiä. Lääkkeiden nimet ovat hänelle vaikeita ja hoito-ohjeista usein puolet menee täysin ohi korvien. Myös äiti toivoo, että olisin hänen mukanaan lääkärikäynneillä, jotta asiat tulevat kerralla selviksi.

Aurinko hopeoi huurteisen koivun latvuksia

Huolehdin vanhempieni lääkkeiden jakamisesta dosetteihin, pidän kirjaa heidän lääkkeistään ja kuljen heidän mukanaan lääkäri- ym. hoitoihin liittyvillä käynneillä. Toki autan heitä monin tavoin muutenkin. Nyt on meneillään neljäs vuosi ja tämä omaishoitorupeama näyttää muuttuvan tiiviimmäksi ja vaativammaksi. Äiti on tänä aikana selvinnyt sydämen läppäleikkauksesta, syövästä hoitoineen ja monesta muusta pienemmästä krempasta. Isä on fyysisesti ollut paremmassa kunnossa, mutta glaukooman hoito on vaatinut säännöllisiä käyntejä silmäklinikalla. Viime keväisen sydäninfarktin ja pallolaajennuksen myötä mukaan tullut verenohennuslääke ovat aiheuttaneet monenlaisia kiemuroita myös glaukooman hoitoon.

Auringon säteet hangella

Varmasti moni vanhus asuu mieluiten omassa kodissaan niin pitkään kuin mahdollista. Soisin kuitenkin, että myös apua ja palveluja heille tarjottaisiin jo siinä vaiheessa, kun toimintakyky alkaa heiketä. Siten he pystyisivät pidempään hoitamaan itse asioitaan. Nyt apua saa vasta, kun mikään muu ei enää auta. Usein jopa liian myöhään ajatellen pärjäämistä. Omaisille kasataan mielin määrin vastuuta ja murheita, joita heillä ei ehkä ole laisinkaan mahdollisuuksia hoitaa. Ja vaikka vastuu vanhemmista olisi omaisilla, kysytään aina vanhuksen mielipidettä, jolloin hän tavan takaa vastaa, että kyllä minä pärjään, kun tytär auttaa. Tällainen vastaus tuntuu olevan mannaa vanhuspalveluista vastaaville henkilöille ja näin he voivat jälleen pyyhkiä yhden vanhuksen pois avuntarvitsijoiden listalta. Miksi ei kysytä siltä tyttäreltä, joka tuntee todellisuuden ja myös omat voimavaransa. Monilla nyt vanhuutta elävillä on aimo annos omanarvontuntoa ja ylpeyttä. He muistavat omasta nuoruudestaan vanhukset, joilla ei ollut yhteiskunnassa juuri minkäänlaista arvoa ja pelkäävät omalle kohdalleen huutolaisuuskurjuutta ja toisten kontolle joutumista. Niinpä he väittävät selviävänsä, vaikka siitä ei enää olisi minkäänlaisia takuita, välttääkseen viimeiseen saakka joutumasta kenenkään vieraan vaivoiksi.


Kritisoin voimakkaasti vallalla olevia hienoja lauseita, joissa kerta toisensa perään mainostetaan kotona asumisen paremmuutta, mutta ei kuitenkaan tarjota palveluja, jotka tukisivat tällaista mahdollisuutta. Yhteiskunta säästää melkoisen määrän euroja vuosittain siinä, että omaiset hoitavat vanhuksensa. Sekin on ihan oikein, mikäli näille omaisille taataan resurssit tehtäväänsä. Hoidan päivä päivältä enemmän kahta vanhusta, mutta kriteerit erilaisiin tukiin ja apuihin ovat edelleen liian kaukana. Mikäli olisin täyspäiväisessä työssä, tehtäväni olisi sula mahdottomuus. Jonkun toisen palkollisena en mitenkään pystyisi järjestämään kaikkia menoja niin, että minusta olisi vanhemmilleni käytännön apua. Olisin jatkuvasti huolesta turtana, kun olen sitä ajoittain näinkin.


Meitä on viisi sisarusta ja nyt vanhin veljeni jäi eläkkeelle luvaten tulla mukaan vanhemmpien hoivarinkiin. Tähän saakka olen ollut yksin vastuussa. Väitän, etten ole tippaakaan katkera ja itse asiassa olen hieman yllättynytkin, miten helposti olen luikahtanut tähän omaishoitajan rooliin. Useimmiten vanhusten kanssa on mukava kulkea ja touhuta ja kotiin päästyäni pystyn rentoutumaan ja hellittämään päivän paineista. Olen ajatellut, että nyt on tällainen elämänvaihe ja tämä kestää aikansa. Minulla ei ole lapsenlapsia ja omat lapset pärjäävät tällä hetkellä omillaan, joten voin käyttää ylimääräiset voimavarat vanhempien hoitamiseen. Myös Ukkokulta on joustava ja ymmärtävä ja jeesaa kotitöissä, joten täällä omassa kodissa kaikki ei kaadu minun niskaani.

Elämässä näyttää nyt olevan ihan omanlaisensa arvomaailma. Vapaalla kelpaavat kotinurkat mainiosti, sillä ulkomaanreissut ovat liian monimutkaisia järjestettäviä tässä elämänvaiheessa. Vaatteita on kaapissa riittävästi ja kuka jaksaa pyntätä itseään terveyskeskuksessa jonottamista tai illan sohvakudinsessiota varten. Terveellinen kotiruoka maistuu ja voihan sitä joskus kipaista päiväreissulle Tallinnaan herkuttelemaan silmän, vatsan ja sielun ravintoa. Silloin, kun ei ole menoa mihinkään, tuntuu ruhtinaalliselta viettää päivä ilman jatkuvaa kelloon vilkuilua, eikä mieli taatusti tee mihinkään kauppakeskukseen shoppailemaan. Kummasti sitä ihmisen mielihalut muuttuvat.


Käsityöt, askartelu, lukeminen ja puutarha ovat henkireikiä, joiden parissa pääsee nollaamaan ajatuksensa. Jatkuva valon määrän lisääntyminen ja tuleva kevät saavat katseen siirtymään tulevaan. Pienet ilot ovat niitä suurimpia iloja ja odotan jo innolla aikaa, jolloin joka päivä löytää mullasta nousemassa uusia ituja. Siemenluetteloita olen jo selannut, mutta tilauksia en ole tehnyt. Varmaan niin tapahtuu ihan lähipäivinä ja sitten se onkin menoa. 

Jaksan aina vain iloita siitä, että minulla on puutarhani, jonka parissa mieli lepää. Ja ihanan pehmoinen Juuso, jonka silkkiseen turkkiin voi väsyneet sormensa työntää ja aistia lämpimän kissan kehräämisen. Ja Ukkokulta, joka omalla hiljaisella ja hitaalla mörököllitavallaan jaksaa minua tukea ja kanssani elää.

Ystävät rakkaat, oikein mukavaa talvipäivää ja viikonloppua teille kaikille!
 

30 kommenttia:

  1. Kiitos sinulle Between tästä valaisevasta tekstistä. Nyt ymmärrän enemmän.

    VastaaPoista
  2. On kunnioitettavaa, että hoidat vanhempiesi asioita niin omistautuneesti, he ovat todella onnekkaita, että heillä on sinunlainen tytär!

    84-vuotias, lapseton tätini on tällä hetkellä kurjassa tilanteessa, kun ei meinaa enää kotona pärjätä, tikku-ukkoja tulee kuulemma seinäkellosta ja liesituulettimesta toinen, iso ukko. Isäni ja muut sisarukset koittavat olla osaltaan apuna, mutta eipä sitä paljon arjessa voi auttaa 600 km:n päästä. On se kauheaa, kun todellisuudentaju alkaa heittää. Onneksi vanhemmillasi ei ole tuota ongelmaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin vanhempani asuivat aiemmin kolmen tunnin ajomatkan päässä ja silloin huoli oli kyllä tosi ankaraa. Saimme heidät muutettua entiseen asuinpaikkaansa naapurikuntaan ja nyt huolehtimimen on helpompaa. Muutto tuli kyllä viime tipassa, sillä miten ihmeessä vanhukset olisivat pärjänneet sairauksiensa kanssa kahdestaan.

      Poista
  3. Voi miten olen hengessä mukana. Tiedän tunteen oikein hyvi. Tietysti ei kysytä omaiselta, siinähän vois saada vastauksen, että ei pysty, ei kykene. Entisen poikaystävän setä, joka kuoli vähän aikaa sitten, ois lykätty kotiin 90 vaimon hoidettavaksi, mutta (onneksi) kuoli ennensitä. Rumasti sanottu, mutta näin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta laitetaan liikaa vastuuta omaisille. Jos elämä olisi yhteisöllisempää ja eri sukupolvet asuisivat lähellä toisiaan tai peräti samassa pihapiirissä. Mutta kun jokainen on rakentanut itselleen oman elämän ja sitten yhtäkkiä pitää ryhtyä huolehtimaan toisista ihmisistä. Ihan mielelläni hoidan vanhempieni asioita, mutta toivoisin kyllä enemmän tukea kotihoidolta ja vanhuspalveluilta.

      Poista
  4. Onpa tuttua tekstiä! Äiti täyttää ensi kuulla 86 vuotta, oli hyvin omatoiminen, matkusteli ja liikkuikin aika kohtuudella pahenevasta nivelrikosta huolimatta, kunnes iski virtsatientulehdus hiljalleen salakavalasti ja vei kunnon alas (kuureja saatiin kyllä mutta ei terkkarissa siihen otettu tarpeeksi vakavaa kantaa), toki mukana oli muutakin kremppaa ja mielenpahoituksen aiheuttamia ruusuja ym. Meistä neljästä tytöstä kolme ringissä hoidettiin äitiä, jaettiin lääkkeet, kylvetettiin, laitettiin ruokaa ym. ja olo vain heikkeni. Olimme kunnan kotipalveluun yhtyedessä ja heidän avullaan myös Kelaan. Kunnan kotihoidonohjaaja tuli äidillä käymään, sovittiin heidän toimensa kylvettäminen ja lääkkeiden jako. Tilanne helpottui. Sittten äiti kaatui ja lonkka murtui, ja pissatulehdus ei vain ottanut hellittääkseen. Lonkka leikattiin ja viisi viikkoa terkkarin vuodeosastolla. Siskoni kanssa remppasimme äidin kodin olosuhteita helpottamaan. Äiti kotiutui, kotihoidon kanssa pidettiin uusi hoitoneuvottelu. Nyt kotihoito käy kerran päivässä, kylvettää kahdesti viikossa ja jakaa lääkkeet. Äidillä on kädessä turvahälytin varalla ja me kolme tyttöä käymme äitiä lähes päivittäin vuorollamme katsomassa, jokaisella omat virkatehtävät (minulla siis liinavaatteiden vaihto, kaupassakäynti, pyykit ja siivous, siskoilla muita tehtäviä). Kotihoito myös jumppauttaa äitiä päivittäin ja pyrkivät rollaattoriretkelle ulos kelistä riippuen. Kotihoidon tulo rinkiin auttoi meitä, meistä kolmesta tytöstä kaksi on jo eläkkeellä ja minä vielä töissä. Joskus on vähän rankkaa mutta minulla on samat huvittelukeinot kuin Sinullakin.

    Ota vain yhteyttä kunnan vanhusten kodinhoidon ohjaajaan ja kysy, voisivatko he tulla kartoittamaan tilanteen. Äidillä kävi myös jumppari muutamankin kerran kartoittamassa apuvälinetarpeen ja ne saimme kunnalta lainaan ilman vuokraa. Meidän omien vanhempien hoitajienkin tulee jaksaa että jaksamme auttaa ja rakastaa omia vanhempiamme! Muistathan välittää itsestäsikin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotihoito on kahdesti ollut arvioimassa vanhempieni tilannetta, mutta äiti epää kaiken avun sanomalla, että kyllä tytär ja muut lapset auttavat. Jos alan inttämään vastaan, äiti loukkaantuu ja kokee, etten halua olla apuna. Sitten hän toteaa, että kyllä he pärjäävät ilman apuakin. Kotihoidolla on resurssit vähissä, joten he ovat pienestäkin vihjeestä valmiita luopumaan omata osuudestaan. Koen olevani kinkkisessä tilanteessa.

      Poista
  5. Kuulostaapa tutulta. Mulla oli jokin aika sitten sellanen tilanne, että jakelin äidille, anopille ja miehelle lääkkeet, kuljetin tutkimuksiin ja hain anopin syöpäleikkauksesta kotiin. Musta tuntuu, etten oikein muista koko syksystä mitään, se oli musta möykky. Anoppi onneksi parani ja sitkeästi haluaa asua vielä omassa talossaan. Me autetaan lumitöissä ja kauppareissuissa. Äiti nukkui pois ja isällä käyn siivoilemassa ja pyykit pesemässä viikoittain.
    Huolestuttaa, kun tietää etteivät he ainakaan nuorru tuosta enää, joten hankalammaksi tämä elämä menee. Pitäisi ehtiä omaakin kotia hoitaa ja pitää vapaata. Onneksi se vielä onnistuu.
    Toivotaan vanhemmillesi terveyttä ja äidillesi toivoa,ettei olisi mitään vakavampaa sairautta!
    Ja pidä sinä vapaata aina kun voit! Jaksamisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sinulla ollut tosiaankin rankkaa aikaa. Meillä on myös anoppi hiukan samassa tilanteessa, mutta hän on aika omatoiminen ja oma-aloitteinen vaikeissakin tilanteissa - toisin kuin minun vanhempani, joilla menee heti sormi suuhun, kun jokin ongelma ilmaantuu. Minuakin huolestuttaa ajatus siitä, että kaiken aikaa mennään huonompaan suuntaan, kun vanhemmat vanhenevat.

      Poista

  6. Kyllä on hienoa, että vanhemmillasi on sinunlainen tytär.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, usein ajattelen, miten pärjäävät ne vanhukset, joilla ei ole ketään hoitamassa asioita. Ja joskus ajattelen, miten on sitten, kun itse tulen vanhaksi. Onhan meillä kaksi lasta, mutta ei kaikki lapset halua huolehtia vanhemmistaan. Ei tänään eikä huomenna.

      Poista
  7. Tilanteesi kuulostaa tutulta. Hoidin äitini asioita parikymmentä vuotta, mutta hän sai myös kotihoitoapua kaupungilta. Kodinhoitaja kävi vähintään pari kertaa päivässä ja niin hoituivat jokapäiväiset asiat. Tarvittaessa äitini oli viikon vanhusten palvelukeskuksessa ja siellä hän vietti viimeiset vuotensa. Rasittavinta oli jatkuva huoli, onneksi saatoin soittaa samassa kaupungissa asuvalle veljelleni, että kävisi tarkistamassa tilanteen jos vaikutti epäilyttävältä. Vaikka äitini oli aika terve sattui kuitenkin kaikenlaista. Vanhuksen on vaikea myöntää kenellekään (ei edes itselleen) tarvitsevansa apua, jokaisen apuvälineen käyttöönotto vaati pitkää manipulointia, ensin kävelykeppi sitten rollaattori....
    Vasta äitini kuoleman jälkeen tajusin miten uupunut olin ja miten paljon aikaa minulla äkkiä olikaan vain omaan käyttöön. Voimia sinulle tärkeässä työssä. Puutarha on hyvää vastalääkettää kaikenlaiseen stressiin, huoleen ja murheeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttua tuo apuvälineiden käytön manipulointi. Isä saa parin viikon päästä valkoisen kepin helpottamaan liikkumista ja hän on jo etukäteen ilmoittanut, ettei sellaista tule käyttämään. Hän on myös ilmoittanut, ettei aio liikkua missään, jos äiti hankkii rollaattorin itselleen. Ei edes perässä vedettävää kassia suostu kauppaan ottamaan. Espoossa on tosi vaikeaa saada kotihoidosta apua vanhuksille. He tarjoavat palveluseteleitä ja antavat osoitteita, joista voi ostaa vanhuksille siivousapua. Vanhan ihmisen on vaikeaa hyväksyä vierasta ihmistä kotiaan siivoamaan. Käytännössä asiat saattaisivat vielä hoituakin, mutta kun kaiken aikaa joutuu kaikkea perustelemaan ja selittämään, joskus jopa vanhoja ihmisiä huijaamaan saadakseen heidät vastaanottamaan apua. No, tämä on nyt tätä jonkin aikaa.

      Poista
  8. Jos saan sanoa ja sanonkin.
    Minusta sinun olisi hyvä ottaa yhteyttä vanhustyönohjaajaan ja näin pyytää kartoituskäyntiä äidille ja isälle. Vaatimus linja vaan päälle koska vanhempasi kuitenkin tarvitsevat hissukseen lisää apuja. Meistä kukaan ei nuorru et sinäkään.Valtakunnallisestihan on tavoitteena hoitaa vanhukset heidän omaan kotiin vaikka maximi avuilla. Monelle vanhukselle on sairaala tms. paikka todella kova paikka ja mielestäni sitä tulee välttää niin kauan kuin vaan mahdollista.
    Laitospaikkoja ollaankin nyt vähentämässä roimasti...sitä en sitten tiedä mihin se johtaa.
    Ammattilaisten avun turvin voit vaikka muuttaa omaa "toimen" kuvaasi ja keskittyä sopimuksen mukaan johonkin yhteen todella tärkeään asiaan. Neuvottelua vaan kehiin.
    Monasti kuulee myös vanhuksien sanovan että toivoo lapsien olevan läsnä eikä aina vaan passaamassa. esim.ulkoilu ja seurustelu tukee kokonaisvaltaisesti vanhuksen selviytymistä.
    Vanhukselle on myös tärkeää olla siinä vanhemman roolissa vaikkakin voimavarat alkava hiipua.
    Lapset ovat aina lapsia heille vaikka lapset olisivat 70v.

    Tottahan se on jokainen sana jonka kirjoittelit ja apusi on todella arvokasta vanhemmillesi.
    Oletko muuten kokeillut reissuvihko systeemiä?

    Puutarha on yksi mainio voimavarojen lähde!
    Jaksamisia sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutamille tuossa vastasinkin, että kotihoito on jo kahdesti käynyt arvioimassa avun tarvetta, mutta vanhempani toteavat, etteivät tarvitse apua, koska tytär auttaa. Ja loukkaantuvat, jos yritän jotain muuta. Heidän on selvästikin vaikea orientoitua siihen, että ottaisivat apua vastaan. Se on heille jonkinlaista köyhäinapua ja mieluummin he tukeutuvat minuun. Lisäksi Espoossa kotiin on tosi vaikea saada apua. Tarjoavat palveluseteleitä ja antavat joitakin osoitteita, josta palveluita voi itse ostaa kunnan tukemana. Yritin siirtää lääkejaon kotihoidolle, mutta kumpikin vanhempani kieltäytyi ja väitti selviävänsä siitä itse. Eivät selviydy, mutta väittävät ihan jotain muuta. Hankalaa olla kaiken aikaa ikäänkuin kahden tulen välissä.

      Poista
  9. En osaa sanoa mitään omakohtaista tällaisesta asiasta, mutta ymmärrän between huolesi ja murheesi niin vanhemmistasi kuin omasta jaksamisestasi.
    Käsityöt, puutarha, perhe ja Juuso ovat ne sinun tukipilarisi. Sinun täytyy olla rohkea ja vaatia itseltäsi itsellesi aikaa ja lepoa. Ajatuksin sinua muistaen ja tukien.....

    VastaaPoista
  10. Onneksi veljesi tulee mukaan hoivaremmiin. Vastuusi on suuri. Minulla on veli, jonka kanssa vuorottelemme 82 vuotiaan äitimme asioissa. Toivottavasti vastuusi ja huolesi puolittuvat.

    Puutarha ja lemmikit ovat elämässä tärkeä vastapaino työlle ja murheille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veljen mukaantulo tosiaan helpottaa kovasti. Pääsee tunteesta, että on välillä jakauduttava kahdeksi ehtiäkseen joka paikkaan.

      Poista
  11. Onneksi on puutarha ja kissat ja muutakin kivaa vastapainoa elämässä :)
    Täällä myös iäkkäiden vanhempien hoitoa, nyt hiukan hellitti kun isäni on sairaalassa ja ei enää kotiin palaa.On 87v, afasia, alzheimer, keuhkoahtauma ja kaikenmoista muuta. Äitini asuminen on seuraava mietittävä juttu, kun nyt yksin isossa omakotitalossa. Äiti on 84 v, muisti pätkii pahasti ja selkä ajoittain todella paha. Isona apuna on kunnan kotihoito, hoitavat lääkkeet apteekista ja jakavat dosettiin, sekä seuraavat vointia. Päiväkeskuksessa tapaa tuttuja ja pääsee avustettuna pesuille. Siivooja on käynyt jo monta vuotta ja sote-taksilla pääsee, myös palvelubussilla lähistölle. Kaksi veljeäni tekevät lumitöitä ja kesällä ruohonleikkausta. Lääkärit, lääkitykset, etuudet, raha-asiat ym hommat hoidan minä ja tietysti kuuntelen murheet ja autan ihan kaikessa. Sellainen viidakko tuo avun löytäminen on, että ihmettelen kuinka normiomaiset tai vanhukset itse mitään palveluja osaavat edes hakea. Mulla ammattini puolesta on onneksi tieto ja taito siihen. Otan myös kantaa isän sairaalahoitoon ja lääkitykseen, koska sh olen. Välillä tuo huolehtiminen kyllä imee voimat. Tsempit sulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tämä vanhuksista huolehtiminen ihan uusi tilanne, johon ei ole osannut varautua. Kolme vuotta on takana ja edessä ties kuinka monta vuotta. Olen tehnyt vapaaehtoistyönä edunvalvontaa, joten aika hyvin pystyn vanhempiani erilaisissa etuuksissa ja virallisissa asioissa avustamaan. Toisaalta se ehkä lisää huolta, koska näen, kuinka vaikeaa erilaisia apuja on saada. Vanhempani asuvat Espoossa, jossa vanhuspalveluista ja kotihoidosta säästetään rankasti. Tarjotaan palveluseteleitä ja annetaan osoitteita, joista palvelut voi itse hankkia rahalla.
      Olen aikamoinen stressaaja, mutta toisaalta olen oppinut, miten stressin voi purkaa. Onneksi on tosiaan kissa ja puutarha ja monta muuta mukavaa asiaa elämässä. Eikä se noiden vanhusten kanssakaan aina niin ikävää ole.

      Poista
  12. Loistava postaus! Puit minunkin tuntoni sanoiksi. Olen viime vuodesta lähtien hoitanut ikääntyvien vanhempieni asioita. Viime syksynä isäni kunto romahti ja ja on menossa yhä huononpaan suuntaan. Omalle elämälle ei jää paljon aikaa ja käyn lisäksi palkkatöissä. Viime perjantaina sain kodinhoidosta järjestettyä isälleni hoitajan käymään päivittäin katsomassa että hän ottaa lääkkeet ja muutenkin valvoo terveyttä. Olin niin onnellinen siitä, etta asia järjestyi edes siltä osin. Muut asiat, kuten siivous, kauppa, jne jne ovat edelleen minulla hoidettavina..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhempani asuvat Espoossa, jossa voisi kuvitella palvelujen hoituvan, mutta niin ei ole. Vanhuspalveluissa kaikesta säästetään ja kotihoidon väki huokaisee helpotuksesta keksiessään jonkin keinon olla ottamatta vanhempiani asiakkaikseen. Lisäksi vanhempani väittävät pärjäävänsä, vaikka eivät pärjääkään. Mielelläni heitä jeesaisin, jos saisin siihen tukea ja apua myös kotihoidolta. On tämä aikamoista venkoilua ja pahemmaksi vaan näyttää käyvän.

      Poista
  13. Asiaa kirjoitat. Taitaa olla sinullakin pikkuhiljaa se tilanne edessä, että täytyisi siirtyä vaatimuslinjalle hoitoviranomaisiin päin. Hoidin vuosia äitini asioita ja olin huolesta uupunut ja pelkäsin öisiä puhelinsoittoja, että hän on kaatunut ja täytyy mennä nostamaan ylös ym. Sitten tulivat mukaan harhat ja sohvapöydät lenteli enkeleitä vastaan taistellessa. Silloin aloin sanoa kotihoidon vastaavalle, että saatte kohta viedä minut hoitoon, en jaksa enää. Ja kuka vastaa siitä, jos vanhus on 12 h yksin illasta seuraavaan aamuun ja yöt harhojen vallassa. Satuttaa itsensä pahasti kaatuessaan ja ei pysty soittamaan hälytysnapilla apua. Tämä vaatimus toi äidille paikan palvelutaloon ja nyt voin käydä hänen luonaan seurustelemassa ja päiväkahvilla eikä käyntini ole pelkkää siivoamista ja hoitotoimenpiteitä. Äitini voi muuten melko hyvin ja ymmärstää tilanteensa, yöllä pelkotilat ja kaatumisen pelko aiheuttavat edelleenongelmaa, hän sairastaa Levynkappaledementiaa, joka ei vie muistia kovinkaan. Mutta nyt asuinympäsitö on turvallnen ja apua saa aina kun tarvitsee, nyt jaksaa taas lukea kirjoja, liikuminen jo vaikeaa mutta mieli on paljon valoisampi. Olen vahvasti sitä mieltä, että nyt tämä uusi linja, että vanhan ihmisen pitää asua kotona kunnes suurinpiirtein on toinen jalka haudassa, ei ole aina hyvä ratkaisu. Harvoin se yövalvonta ja -hoito sinne kotiin järjestyy, vaikka päivällä ravaa porukkaa tunnin välein.
    Oikein hyvää viikonloppua ja onneksi meillä on nuo puutarhamietteet jo pinnalla ja saa haaveilla tulevasta kesästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kanssasi tismalleen samaa mieltä tuosta, etteivät kaikki vanhukset yksinkertaisesti pärjää omissa kodeissaan. Kun ihmisen elämä on pelkkää tuskaa ja pelkoa, täytyy jokin muu ratkaisu löytyä. Se ei saa myöskään olla pois omaisten jaksamisesta. En missään nimessä halua vanhempiani laitokseen, mutta siinä vaiheessa, kun heidän turvallisuutensa ja oma jaksamiseni ovat vaarassa, tulen sitä vaatimaan ja asiaa eteenpäin viemään. Vanhempieni asioita hoitaessani olen törmännyt niin omituisiin käytäntöihin ja suoranaiseen hölmöyteen, että pelottaa, mitä tässä vielä on edessä.
      No, tulipa avauduttua. Onneksi on tosiaan kevät tulossa ja ajatukset rientävät sinne puutarhaan.

      Poista
  14. Olipas hyvä kirjoitus. Hienoa,että suuresta vastuunkannosta huolimatta osaat hakea arkisista asioista iloa ja voimavaroja itsellesi.
    Monilta tuntuu olevan hukassa arjen kaaoksessa se oman itsensä hyvinvoinnista huolehtiminen,joka mielestäni on ensiarvoisen tärkeä asia;eikä ollenkaan itsekästä vaan heijastuu positiivisesti takaisin ympäristöön :)

    VastaaPoista
  15. Tästä asiasta puhutaan ihan päivittäin työyhteisössä. Olemme sen ikäisiä että monen vanhemmat ovat tässä tilanteessa. Ja sama ongelma hoitopaikoista ja julkisesta huolenpidosta kun siihen tilanteeseen tullaan tuntuu olevan jokapuolella maata. Sääliksi käy sitäkin työkaveria jonka iäkäs äiti asuu monen sadan kilometrin päässä ja työkaveri on ainut lapsi. Asioitten hoito on todella vaikeaa.
    Vaikka olisi sisaruksiakin niin monesti joku sisaruksista joutuu ottamaan suurimman vastuun.
    Aika erikoista ettei isäsi verenohennuslääkettä mietitty, luulisi että poistojen yhteydessä sitä olisi katsottu erityisen tarkasti.

    Tässä asiassa, jos niin voi sanoa, pääsen helpolla.
    Äitini oli 65-vuotias kun hän menehtyi ja isäni 68-vuotias. Varsinkin äidin kuolema, joka tuli niin arvaamatta oli erittäin rankka, luulin etten pääse siitä koskaan yli. Olimme läheisiä. Hän menehtyi 3kk kuluttua syöpädiagnoosista.
    Isä menetti elämänhalunsa joksikin aikaa, se vei voimia, kaikesta sitä selvittiin kun oli pakko!

    Niinkuin tuossa lopussa kerroitkin mitkä asiat antavat siulle iloa ja ovat tärkeitä. Kummasti sitä vaan jaksaa tasapainottaa elämäänsä!
    Voi hyvin!

    VastaaPoista
  16. Ystäväni kanssa on alettu käymään kimpassa vuoroin meidän äireellä ja sitten hänen äireellään kylässä. Kaksin on helpompi ja mukavampi. Juu meidän kulttuuri ei hirveästi arvosta vanhoja ja sukusiteetkin ovat aika löyhiä, hienoa että näytät meille muille esimerkkiä.

    VastaaPoista
  17. Voimia sinulle Between! Toivotan paranemista vanhemmillesi!

    VastaaPoista
  18. Hieno postaus ja niin täyttä asiaa joka sana. Vanhempasi ovat onnekkaita, kun heillä on sinut rinnallaan kulkemassa.

    VastaaPoista

Päivänkakkara, kielonkukka, metsätähti, nurmennukka
kuiskii meitä seurakseen, puutarhan helmaan suloiseen.
Kommentista mukava muisto jää, se pitkään mieltä lämmittää.
Kiitos Sinulle vierailustasi!