Kuvaa kimalainen

 
Hiidenkiven puutarhassa -blogin Minna kehotti meitä kaikkia kuvaamaan kimalaisia. Edellisen hellejakson aikana puutarhassa joka kukkasella pörisi isompia ja pienempiä pörriäisiä. Muutama jättikokoinen kimalainen tuli sisäänkin. Olivat Ötökkätieto.fi:n  mukaan  joko mantu- tai kontukimalaisia. Saattelimme heidät takaisin luontoon isokokoisen tulitikkurasian avulla. Viileiden säiden aikaan ötökät pakenivat kaiketi jonnekin lämpimämpiä päiviä odottelemaan. Nyt ne taas pörräävät ahkerasti.

Kuvaisin enemmänkin puutarhan ötököitä, mutta kamera on mitä ilmeisimmin sanomassa irti sopimustaan. Enkä kyllä ole erityisen hyvä ötökkäkuvaaja muutenkaan. Usein kuvia muistikortilta tietokoneelle siirtäessä huomaa yllättäen monissa kuvissa erilaisia ötököitä, vaikka mielestään on kuvannut kukkia. Ihan kivoja salamatkustajia.

Luteita on monenlaisia. Tämä saattaa olla jaspislude, mistä en kyllä ole lainkaan varma. Viisaammat saavat korjata. Nämä viihtyivät hyvin tarhakylmänkukan pörröisissä siemenhahtuvissa.

Pyjamaluteen tunnistan. Tässä se kömpii tornionlaaksonruusun kukassa. Kummastelin pitkään, kun meillä ei mukamas ole lainkaan pyjamaluteita. Saaripalstan Saila kirjoitti niistä blogissaan, jonka jälkeen aloin katsella kasveja vähän tarkemmin ja niin löytyi pyjamaluteita tältäkin tontilta.

Kultakuoriaiset mainitsin jo edellisessä postauksessa. Ne ovat kuin pikkuisia sarvikuonoja mönkiessään milloin missäkin kukassa. Tässä kukintaansa lopettava valkoinen kurjenmiekka on saanut kultakuoriaisen viralliseksi tarkastajakseen.

Kimalaisia tuntuu kiinnostavan kukka kuin kukka. Hauska katsoa, miten ne lentävät konkreettisesti kukasta kukkaan. Välillä mietin, millä kriteerille ne valitsevat kukan? Ensin lennetään yhteen, sitten toiseen ja jälleen palataan siihen ensimmäiseen.

Akileijat ovat oikein suosittuja. Tämä yksilö lähestyi kukkaa kannan kautta. Kohta se jo sukelsi terälehtien sisään, jolloin olisi pitänyt maata kameran kanssa maassa selällään voidakseen ikuistaa pörriäisen ruoanhakumatkallaan.

Alppipiikkiputkien kukinta on pian alkamassa. Ne ovat pörriäisten suuressa suosiossa. Aamulla kasvin luo mennessä näyttää, kuin joukko seuramatkalaisia olisi päättänyt jäädä viettämään pidempäänkin aikaansa kunkin alppipiikkiputken kukinnolla.

Jaloängelmän luona ollessani satuin ikuistamaan sarvekkaiden hellän hetken. Epäilin noiden kiiltävän vihreiden ötököiden olevan jotain sarvijääriä, mutta en löytänyt niille nimeä siitä kategoriasta.

Leppäkertut ovat mieluisia puutarhavierailijoita. Joinain kesinä niitä on valtavasti. Tänä kesänä sentään jokunen, mutta enemmänkin saisi olla.

Olemme viime päivinä seuranneet, kuinka harakkaemo opettaa kahta jälkeläistään lentämään. Rajamännystä kuuluu senpäiväinen räkätys. Viimein lapsoset uskaltautuvat päästämään irti oksasta ja liitävät hienosti alas pallokentän aidalle istumaan. Oli kuitenkin helpompi ikuistaa korkealla pilvien päällä näkyvä lentokone, kuin liitämistä harjoitteleva harakka.

Harakoiden touhua olopihalla katsellessa monet sudenkorennot ovat liidelleet aivan pään ohitse. Kuvittelen, että niitä näkisi tässä määrin vasta loppukesästä. Ötökkätiedon mukaan lentävät kesäkuusta syyskuun. Näin runsaana jo kesäkuussa en meidän pihalla muista kuitenkaan niitä nähneeni.

Kesäkuu alkaa lähestyä loppuaan. Kesä onneksi ei. Leppoisia puutarhapäiviä. Älkää polttako nahkaanne.

Vain kolme kuvaa: Kesäkuu

 

Kultakuoriainen

Joka kesä odotan innolla näkeväni kukkasissa kömpiviä kultakuoriaisia. Ne ovat sympaattisia ötököitä. Kultakuoriaisen metallinvihreän värin erottaa helposti kukasta kuin kukasta, sillä se on kooltaan aika suuri. Kultakuoriainen syö siitepölyä ja heteitä, joskus kukkien terälehtiäkin. En ole huomannut niiden aiheuttavan mitään haittaa kasveille.

Kultakuoriaisen toukkia löytää usein puutarhakompostista. Ne ovat pulleita vaaleita kerälle kiertyneitä toukkia, jotka syövät maatuvaa kasvijätettä.

Tänä vuonna tapasin ensimmäisen kultakuoriaisen jaloängelmässä. Sittemmin niitä on löytynyt muistakin kukkasista.

Köynnöshortensia

Talon päädyssä kasvava köynnöshortensia on parhaillaan täydessä kukassa. Ohi kulkiessa köynnöksestä kuuluu melkoinen pörinä, kun kimalaiset ja muut hyönteiset ruokailevat kukinnoissa. 

Kukinnan jälkeen nostan pitkät tikkaat seinää vasten ja leikkaan köynnöksestä pisimmät versot, jotta ne eivät kiemurtele kattorakenteisiin. Kolme vuotta sitten köynnöstä karsittiin isolla kädellä katto- ja ränniremontin vuoksi. Kasvi ei siitä loukkaantunut, vaan jatkaa kasvuaan entiseen tapaan.

Köynnösnurkkaus

Elinkaarensa lopulla ollut leikkimökki purettiin ja kuskattiin kaatopaikalle. Tyhjää paikkaa katsoessa on ollut hieman haikea olo. Vaikka leikkimökillä ei enää ollut mitään käyttöä, muodosti se kotoisan elementin pihapiirissämme. Mietin pitkään, mitä tekisin alueelle. Näin kesällä syreenit ja pensaat vihertyessään peittävät näkymän naapuriin. Sinänsä emme kaipaa näköestettä, sillä meillä on mukavat naapurit. Emme myöskään kovin paljon juuri tuossa leikkimökin paikalla oleskele. 

Aluksi piirsin paperille L:n muotoisen seinämän, jonka suunnittelin toteutettavaksi noin 180-sentin korkuisena ilmavasti rimoista tehtynä. Somisteeksi istuttaisin köynnöksiä. Rakennelma tuntui liian massiiviselta. Materiaalikin oli rautakaupoissa kortilla. Ilmeisesti kaikki ovat rakentaneet terasseja ja aitoja koko kevään, eivätkä rautakaupat enää uutta tavaraa kesäksi tilaa.

Sitten ehdotin Ukkokullalle, josko kevennettäisiin rakennelmaa laittamalla rimoituksen tilalle betoniverkkoa. Näin rakennelma oli helppo ja nopea toteuttaa. Eikä tullut kovin kalliiksikaan. Istutin kummankin L:n uloimpaan osaan säleikkövilliviinit ja sisimpiin osiin ruotsinköynnöskuusama Serotinat. Multatila erotettiin lautareunalla. 

Ensin ajattelin käyttää vuosia sitten tekemiäni rapskulehden- ja pyöreän muotoisia betonilaattoja keskialueen kattamisessa. Idea näytti käytännössä hölmöltä, joten siirsin pyöreät laatat verkon ulkopuolelle odottamaan muuta käyttöä. 

Leikkimökin poistuessa sen tilalle jäi loiva kuoppa. Maa on silkkaa hiekkaa yli kymmenen metrin syvyyteen. Vesi ei jää rankkasateillakaan seisomaan, vaan holahtaa samantien hiekan läpi. Alue oli järkevää tasoittaa. Niinpä ostimme kivituhkaa säkeissä. Ajattelin, ettei tuohon nyt niin montaa pussia tarvitse ostaa. Väärin luultu. Olisi varmaan kannattanut hakea jostain vaikkapa peräkärryllinen kivituhkaa. 

Aika monta 20 kg:n kivituhkasäkkiä rautakaupasta haettiin. Ensimmäiset säkilliset olivat väriltään tummanharmaata. Se ei istunut viime kesänä käytäville levitettyyn vaaleampaan kivituhkan väriin ollenkaan. Seuraavat säkilliset olivatkin punagraniittia, joka sekin näyttää hölmöltä käytävän kivituhkaan verrattuna. Eikä näytä vähääkään punaiselta. Olkoon toistaiseksi noin. Ajan kuluessa asioille tuppaa löytymään hyviä ratkaisuja.

Toin kellarista vanhan terassipöydän palleineen. Vähän tökkii silmääni, mutta tämäkin asia ratkeaa jossain vaiheessa. Kasvarin edessä olisi nätimmät metallikalusteet, jotka saatan vaihtaa köynnösnurkkaukseen. Kasvarilla harvemmin istun, mutta laskutilana pöytä ja tuoli on siellä usein tarpeen. Köynnösnurkkauksessa emme taasen vietä aikaa, kun pergolassa on mukavat olosuhteet. Ehkä tilanne muuttuu, kun köynnökset kasvavat. Saattaa olla, että istutan vielä köynnösten väleihinkin jotain. Nyt nurkkauksessa on ruukkuun istutettu Ville de Lyon  -kärhö. Se siirtyy jossain vaiheessa maahan. Minne, sitä en vielä tiedä.

Vain kolme kuvaa -haaste on Kristiina K:n alulle laittama. Välillä kunkin kuukauden ensimmäisellä kirjaimella alkavien sanojen löytäminen vaatii pientä pähkäilyä. Monet ovat keksineet hienoja kirjainsanoja. Kokeile sinäkin!

 

Ihme ja kumma

Saaripalsta -blogin Saila kirjoitteli, että puutarhassa on aina jotain pelastettavaa ja niin se kyllä on. Kun yhden kasvin saa kunnolla kasvamaan ja kukkimaan, onkin vuoro siirtyä kohentamaan seuraavan olosuhteita. Joskus tuntuu, että puutarhurin kesä on pelkkää vitsauksesta toiseen kulkemista, mutta eihän se sentään ole totta. Ihmisen mieleen tuppaa näköjään jäämään turhankin helposti erilaiset vastoinkäymiset.

Meidän puutarhamme uusin vitsaus on vattukärsäkäs, joka vadelman ja mansikan ohella on jostain syystä mieltynyt erikoisen paljon juhannusruusuun. Aikuiset kuoriaiset munivat nuppuihin ja poistuessaan purevat kukkaperät poikki joko osittain tai kokonaan. Toukat jäävät kehittymään nuppujen sisään, jotka kuihtuvat ja tippuvat pois. Juhannusruusun lisäksi ötökälle näyttää maistuvan myös jaloruusut. Juhannusruususta vattukärsäkäs ei sentään saanut kaikkia nuppuja tuhottua - vielä - mutta jaloruusun ainokainen nuppu on nyt menetetty. Harmi.

Tästä toisesta puutarhan vitsauksesta onkin jo puhuttu ja vaihdettu mielipiteitä moneen kertaan. Sadepäivien aikaan keräilin kotiloita kymmenittäin. Koska pihamme rajoittuu kahdelta sivultaan kunnan puistoalueeseen, kotiloiden mahdollisuudet piiloutua moninkertaistuvat, aivan nurmialueemme vieressä. Tähän saakka olen pitänyt kapean kaistaleen kunnan aluettakin nurmena, mutta nyt laajensin hoidettavaa aluetta niittämällä ensintöikseni pitkät heinät, horsmat sun muut matalammiksi. Siinä meni samalla myös villivadelmaa, joka on tuon aiemmin mainitun vattukärsäkkään muhimispaikkoja. Hätätilassa nappaan tuollaisen kotilon paljain sormin maasta, mutta limaisimpia yksilöitä varten laitoin muovilusikan narulla kiinni purkkiin. Kulkeepa kumpikin helpommin mukana.

Mikä - tai kuka lie järsinyt malvani rujoksi ja lehdettömäksi? Hiukan siinä on eloa, mutta huonolta näyttää tämän kesän kukinta. Voisi kuvitella, ettei nyt kukaan malvaa mene syömään. Ruusujen kirvoihin ja muihin siitä tykkääviin ötököihin on totuttu, mutta malva. Niin rauhallisen ja riitaa haastamattoman näköinen kukka. Ihmeiden aika ei ole ohi, ei totisesti.

Sitten on näitä karkulaisia, kuten päivänkakkarat. Eivät tykkää näköjään laisinkaan kasvaa ja kukkia penkissä vaan vaeltavat mieluummin tuonne aroniapensaiden alle. Eihän sinne aurinko kunnolla paista ja sen vuoksi noiden kakkaroiden pitää kasvattaa itselleen pitkä varsi, jonka avulla voivat luikerrella kohti valoa. Muutaman kerran olen niitä koittanut siirtää kukkapenkkiin, jopa eri paikkoihin, jotta voisivat koettaa onneaan useammassa paikassa ennen kotiutumistaan sopivimpaan, mutta ei, jonnekin käsittämättömän vaikeaan nurkkaukseen niiden täytyy ahtautua. Luovutan, ahtautukoon, minne lystäävät.

Tässähän se suuri koivu kasvoi vuosikausia ja sen alimmalla oksalla (joka sekin oli aika korkealla) roikkui talvisin lintulauta. Lintulaudan kohdalla maassa oli vuorenkilpien lukuisa joukko. Vaikka joka talvi vuosien ajan laitoin lintulaudalle myös auringonkukansiemeniä linnuille syötäväksi, vain ani harvana kesänä pudonneista siemenistä lähti kasvamaan kukkia. Mutta nyt, kun koivu on mennyttä ja sen myötä myös auringonkukkien mahdollisuus kasvaa juuri tähän paikkaan, eikös kaksi siementä ole lähtenyt kasvamaan mullasta kohti aurinkoa. Eihän tuo paikka ole laisinkaan hyvä isolle auringonkukalle, mutta saa kasvaa. Ihan vapaasti kasvakoon ja kukkikoon ihan syksyyn saakka.

Kuoriainen oli kupsahtanut nukkumaan varjoliljan lehdelle. Kyllä siinä henki näytti pihisevän ja välillä jalatkin sätkivät. Koitin avustaa kuoriaista nousemaan jaloilleen, mutta heti kohta se pötkähti takaisin entiseen asentoon. Ottiko mahdollisesti aurinkoa vatsapuolelle vai muuten vaan tuuletti jalkojaan?

Monissa blogeissa on huikean kauniita sormustinkukka-penkkejä, joissa toinen toistaan kauniimmat ja tanakammat yksilöt huojuvat yhdessä muiden kanssa sulassa sovussa. Vaan ei meidän puutarhassa. Meillä sormustinkukat vaeltavat ihan, miten itse lystäävät. Useimmiten täysin ennalta arvaamattomiin paikkoihin. Ja yleensä vielä sellaisiin koloihin, ettei niitä ihan helpolla pääse ohi kulkiessaan ihailemaan. Ei, pitää raottaa muuta kasvillisuutta ja myös tietää näiden kulkijoiden lymyämispaikat. Eniten oikeastaan ihmetyttää se, kuinka varjoisiin paikkoihin sormustinkukka näyttää mieluisimmin kasvavan. Tässäkin kuvassa, aivan suurten vatukoiden huomaan. Ei siinä aurinko pahemmin pääse tämän kukan vartta hyväilemään. Eikä ole ainut omituinen sormustinkukka. Kukkapenkissä, johon olen niitä aikoinaan istuttanut, ei nyt kasva ainuttakaan sormustinkukkaa, mutta silti pihaltani löytyy monen monta yksilöä. No, tehköön hänkin kierroksiaan ja vaelluksiaan. Pääasia, että joka kesä jossain nurkassa nousee minua kukillaan ilahduttamaan.

Sain muutama vuosi sitten eräältä tuttavan tuttavalta kukkia, joita hän kutsui lapinkukiksi. Sellaista en kuitenkaan mistään kasviluettelosta löytänyt. Istutin kukan yläpihan penkkiin, mutta siellä se on lähinnä olla möllöttänyt tekemättä mitään mainittavaa. Ei ole levinnyt eikä kukkinut. Ehdin jo autuaasti unohtaa koko kukan. Kunnes tänä keväänä lehtien keskeltä nousi pitkänhuiskea vana ja sen päähän aukeni tällainen oranssi kukka. Aukeni toinen ja kolmaskin. Ja toisen lehtiruusukkeen keskeltä nousi toinen vana samoilla seurauksilla. En ole kuitenkaan ehtinyt etsiä kukalle nimeä (se lapinkukkahan ei johtanut minnekään), mutta viime viikolla törmäsin muistaakseni Scillan blogissa (anteeksi nyt, unohdin laittaa blogin muistiin) samanmoiseen kukkaan ja sain sille nimen Oranssikeltano Pilosella aurantiaca. Hauska tutustua, Oranssikeltano.

Lupiinia en ole erityisemmin minnekään istuttanut. Oikeastaan siinä pelossa, että se villiintyy tykkänään ja sitten olen ns. liemessä sen kanssa. Naapurin aidan vieressä olevien norjanangervojen takana on pieni alue, jota silloin tällöin käytän koeistutukseen. Sinne laitoin kerran rohtoraunioyrttiä ja yhden lupiinin. Vuosia kului, eikä lupiineja näkynyt. Viime kesänä paikalle nousi yksi sininen yksilö ja nyt angervojen keskellä kukkii yksi punainen. Ilmeisesti siemenet ovat muhineet maassa ja sopivalla hetkellä ne ovat päättäneet ponkaista ihmisten ilmoille. Onhan tuo vähän hassun näköinen keskellä angervopensaikkoa, mutta olkoon. Minua ei haittaa ja jos muita haittaa, niin haitatkoon ihan vapaasti.

Meidän tien päässä on ratsutalli. Jollei sitä tietäisi, sen arvaisi niistä aamuvarhaisella ratsastuskypärä ja piiska kainalossaan ratsastussaappaissa vinhasti pyörällä polkevista pikkutytöistä, jotka taasen iltapäivällä kulkevat toiseen suuntaan, mutta hyvin paljon maltillisemmin. Hepat on hoidettu ja ruokittu, ehkä vähän niillä palkaksi ratsastettukin, joten mihinkäs sitä nyt enää kiirettä pitäisi. Kotona odottaa pikkuveli tai kaksikin, ja nehän ei mitään hepoista ymmärrä. Silloin tällöin ohitsemme kulkee ylväitä ratsukkoja, mutta harvoin sentään näkee tällaista joukkoa. Taitaa olla kesäleirien aika.