Kissoja ja kameroita

Kuvien pienentämisen vuoksi osa kuvista on kadoksissa.

Arvio rikkoutuneen kameran korjaamisesta liikkui 300 euron paremmalla puolella, joten kävin ostamassa uuden uutukaisen. Entisenlaisen, mutta hiukan parannetun version. Mitä sitä nyt hyväksi havaitusta luopumaan. Rahalle olisi ollut muutakin käyttöä, mutta sille ei nyt enää voi mitään.

Tänään on jälleen ollut kesäisen lämmin päivä. Kosteusprosenttikin alkaa olla inhimmillinen, joten hiki ei valu ihan kaiken aikaa. Ajoittain oli jopa pilvistä, mutta aina aurinko kuitenkin tuli esiin. Juuri äsken tein kesäkukkien kastelukierroksen. Amppelipetunia on niin valtava, ettei sitä voi yläkautta enää kastella. Nostan sen vatiin, jossa se saa huomisaamuun imeä vettä omaan tahtiinsa. Sitten se taas pärjää pari päivää. Jotain syksyistä näihin kesäkukkiin on jo eksynyt. Koivun siemeniä ja ruskeita lehtiä. Kyllä taas tuntuu kesä menneen nopeasti. Vaikka vielähän sitä virallisestikin on kuukausi jäljellä. Vaan kun koulut alkavat runsaan viikon päästä ja mainokset ovat reppuja ja penaaleita  täynnä...


Vihdoin terassimme on saanut kaiteen. Kyllä kannatti odottaa 25 vuotta. Tässä kuvassa kaide on vielä viimeistelyä vaille; mm. keskeltä puuttuu tukipuu, jolla kierot puut saatiin oikaistua ja samalla kaide tuli tukevammaksi. Ja taitaa tässä vaiheessa puuttua vielä päältäkin yksi lauta sekä väri noiden vaakapuiden päistä. Tykkään kovasti uudesta kaiteesta. Terassista tuli käyttökelpoisempi ja kodikkaampi. Tuo puu oli valmiiksi ruskean väristä ja luonnossa se sopii mielestäni hyvin muuhun väritykseen. Jos se jossain vaiheessa alkaa häiritä, voin vedellä uuden värin päälle. Myös sisäänkäynnin terassi on saanut jo osittain kaiteen. Materiaali loppui kesken ja homma saa muhia muutaman päivän.

Toinenkin iso projekti on pihamaallamme menossa. Molemmissa päissä taloa on rinne, josta maa tuntuu vähitellen valuvan pois. Jo viime kesänä Ukkokulta rakensi tukimuuria harkoista ja sitä on paranneltu tänä kesänä. Viimeistelyä on vielä tiedossa, mutta hiljaa hyvää tulee. Tässä toisessa päässä taloa, naapurin aidan vieressä kulkee yksi meidän "huoltopoluista". Sinne on nyt valmistumassa portaat. Täällä tukimuurin reunaan ei voi istuttaa mitään kovin korkeaa kasvia, sillä pyykinkuivaustelineen pitää päästä pyörimään ja pyykin pysyä puhtaana naruillaan. Olen miettinyt jotain matalaa kuivan paikan kasvisysteemiä, mutta idea on vielä hahmotteluasteella. Kun on näinkin kauan jaksanut sopivaa ratkaisua miettiä, ei muutamilla päivillä tai viikoillakaan ole enää juurikaan merkitystä.

Ukkoskuuroja ja rentoilua

Jotkut asettavat rentoilun elämässään etusijalle ja tekevät vain pakolliset työt. Minut on vissiin rokotettu työnarkomaaniksi, sillä aina pitää tehdä ensin kaikki mahdolliset hommat ja vasta sitten on lupa asettua sohvanpainoksi. Kukin tekee tavallaan ja se on ihan oikein niin pitkään, kun tilanne ei häiritse ainakaan itseä. Minäkin olen tässä vuosien varrella oppinut hiukan armahtamaan itseäni ja osaan jo jakaa tekemisiäni useille päiville. Ei siis enää tarvitse urakoida viimeisillä voimillaan.

Tälle päivälle en ollut asettanut mitään tavoitteita, mutta toki jossain takaraivossa nakutti pitkäksi venähtänyt nurmikko. Netin säätiedotus lupaili sateita iltapäiväksi, joten tomerasti lykkäsin ruohonleikkurin autotallista alapihalle ja huristin nurmikon lyhyeksi. Kyllä se kasvaakin näillä helteillä hurjaa vauhtia, kun aina välillä tulee napakasti vettä. Runsaassa tunnissa leikkaan nurmikon ja sehän on pelkkää kuntoilua. Kun tässä lämpimässä kesäsäässä ei ole tullut pahemmin lenkkeiltyä, on tuo tunnin nurmikon-leikkuu-juoksu tervetullutta sykkeen kohotusta.

Nyt sitten sataa taas taivaan täydeltä - toista kertaa tänään. Ukkonen ei kuitenkaan kuulu jyrisevän, joten saatan siis turvallisesti jatkaa tätä kirjoittelua. Ukkosella olemme tavanneet ottaa netin pois päältä, sillä muutaman kerran on modeemi hajonnut.

...ja jatkan tänään lauantaina 30.7.

Tuo edellinen juttu on eiliseltä. Jälleen alkoi jyristä ja netti otettiin pois päältä. Ukkonen ei kuitenkaan tullut päälle, mutta eipä tullut enää palattua koneellekaan. Tänään onkin ollut upean aurinkoinen ja lämmin päivä. Ei edes niin nihkeä, kuin aiemmin. Sellainen kaunis kesäpäivä, jollaista lomalleen aina toivoo. Tuullutkin on, vaan ei ollut pyykkiä ripustettavaksi kuivumaan.

Tyttären kissaveljekset ovat edelleen mummin hoidossa. Päätin mennä niitä tuonne alapihan nurmikolle kuvaamaan. Ensitöikseni jouduin selvittelemään kissojen sekaisin menneet flexit. Loki palasi tyytyväisen näköisenä heinikon reunaan syömään päivän ruohoannostaan. Nemo sen sijaan pyöri jalkojeni ympärillä tapansa mukaan muksahdellen välillä maahan. Yhtäkkiä se oli kietonut flexinsä jalkoihini ja vapaaksi päästäkseni yritin loikata flexinarun yli. Kompastuin kuitenkin kissaan ja mätkähdin maahan kameran lentäessä kaulastani nurmikolle. Nemo kiisi pelästyneenä velipoikansa viereen heinikon ääreen. Kömmin ylös kissoja manaillen ja roskia vaatteistani ja polvistani puistellen. Ei verisiä naarmuja eikä ruhjeita. Mustelmia kenties päivän parin päästä. Sen sijaan kameralle kävi huonommin. Se oli ollut kuvausvalmiudessa ja ilmeisesti iskeytyi maahan objektiivi edellä. Ja hajosi. Harmittaa. Harmittaa vietävästi. Kameran putoaminen ja rikkoutuminen oli vahinko, jota ei olisi voinut ennalta aavistaa. En voi syyttää kissoja enkä itseäni. Tekevälle sattuu jne. Mutta kamera on minulle tärkeä väline. Ja nyt on yksi vuodein parhainta kuvausaikaa. Miten pärjään ilman kameraa - tai huonolla kamerallakaan. Kaivoin esiin vanhan Ixukseni. Se tuntuu kerrassaan onnettomalta, mutta muutama päivä sillä täytyy pärjätä. Aion hankkia itselleni uuden kameran, entisen kaltaisen. Sama malli ei ole enää myytävänä, parannettu versio kylläkin. Rahaa ei olisi uuteen kameraan, mutta tingin jostain muusta.

 
Tässä rikkoutunut kamerani, johon olen ollut tavattoman tyytyväinen. Sopivan kokoinen kannettavaksi käsilaukussa ja kuitenkin monipuolinen ja tehokas. Erinomainen vekotin myös huonossa valaistuksessa, hämärässäkin onnistuu kuvaamaan käsivaralta. Ostin sen puolitoista vuotta sitten pitkään harkittuani järjestelmäkameran hankkimista. Totesin kuitenkin, etten jaksa ja viitsi raahata järkkäriä mahdollisine lisävarusteineen aina mukanani. Minulla kameran pitää kulkea aina ja joka paikkaan - miltei. Kuvaaminen jää, jos kamera on hankalasti käsiteltävissä tai vaikeassa paikassa. Nämä digikamerat ovat mullistaneet monen kuvausharrastuksen. Kuvaaminen on helppoa ja entisiin filmikustannuksiin verrattuna edullistakin. Tykkään digikuvien monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosin kameroiden ilmestyminen kännyköihin on varmaan verottanut varsinaisten kameroiden käyttöä. Toisaalta moni on ryhtynyt kuvaamaan, kun kamera kulkee kännykässä aina mukana.

Raparperi on todella tuottoisa hyötykasvi. Koko kesän olen kerännyt siitä satoa ja keittänyt kiisseliä, leiponut piirakkaa sekä paloitellut pakkaseen. Satoa saa yleensä jo varsin aikaisin ja pitkälle syksyyn. Tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa varret näyttivät hetken aikaa kohtalaisen laihoilta, kun oli kuivaa. Sateet ovat saaneet sadon paranemaan sekä laadullisesti että määrällisesti. Tänään kävin kiskomassa satoa jokusen varren.

Keitin osan pilkotuista varsista kiisseliksi, joka maistuu aamuisen kaurapuuron lisukkeena. Osan laitoin suoraan pakastimeen ja osasta tein piirakkaa. Piimätölkistä nappasin Piimäpiirakan ohjeen. Se on hyvin helppo ja nopea. Eikä ollenkaan hullumman makuinen. Yleensä kaapista löytyy sokeria, jauhoja, rasvaa ja leivinjauhetta. Piimä taitaa olla se vähemmän todennäköinen ainesosa. Meillä on yleensä piimää vaan ei maitoa, jota monet kaipaisivat esimerkiksi kahviinsa.

Tässä ohjeessa raparperia pehmennettiin hetken aikaa mikrossa laakealla astialla sokerin kera. Se teki piirakkaan mukavan säväyksen verrattuna tavallisesti leipomiini rapskupiirakoihin. Kenties raparperia olisi voinut vaikka maustaa jollakin - kanelilla ehkä. Enpä muistanut nostaa pöytään jääkaapista vaniljakastiketta piirakan seuraksi. Niin oli tarkoitus, mutta minkäs voit kesähelteiden pehmittämälle päälle.

Olen joskus vuosia sitten saanut anopiltani Tiikerililjan siemeniä. Kovin kummoista pehkoa en niistä ole saanut kasvamaan, mikä osittain johtuu huonosta paikasta. Tänä vuonna tiikerini ovat vaihtaneet väriä. Ei sitä tuttua oranssia vaan väljää keltaista. Onneksi sentään pilkut ovat paikallaan.

Juuso-kissamme miltei rusensi tiikerini jahdatessaan jotain itseään pienempää kukkapenkissäni. Kiinni se ei mitään saanut ja kellahti sitten vuorenkilpien lomaan makaamaan. Samalla tallaantui jokunen Tarha-alpi, mikä ei sinänsä suuremmin haittaa. Ne ovat jo kukintansa lopettaneet ja näyttävät hiukan lakastuneilta. Minulla on monenlaisia suunnitelmia tällekin tarha-alpi osuudelle, mutta niistä ei kannata vielä virkkoa julkisesti mitään.

Lumien sulattua (vai sulettua - kumpi muoto on oikea?) paljastui meidän pihamme ensimmäinen suuri myyrätuho. Toinen vuosia vanhoista Syyshortensioista oli kaluttu, koko runko ympäriinsä valkeaksi. Myös runsas lumikuorma oli katkonut useita isoja oksia, joten leikkasin pensaan ihan matalaksi. Joku minua neuvoi leikkaamaan aivan maata myöden, syyshortensia saattaisi kuulemma lähteä uuteen kasvuun. Ja näin tapahtui. Yritin etsiä tiedostoistani keväällä ottamaani kuvaa kalutusta rungosta, mutta enpä löytänyt. Kyllä se tallessa on, vaan kuvia alkaa olla aika runsaasti. Nyt osa uusista versoista huitelee metrin korkeudessa. Lehdet ovat kauniin vihreät ja muutenkin kasvi näyttää hyvinvoivalta. Sieltä se vaan pungersi esiin norjanangervon ja pikkutalvion lomasta. Vierellä näkyy myös juhannusruusun verso. Aikanaan minulla oli tässä lähellä iso Juhannusruusu, jonka siirsin alapihalle omalle paikalleen. Juuria jäi vanhalle paikalle ja ruusun taimia tupsahtelee sinne tänne.

Kunnon ukkosmyrsky

Tämänpäiväinen ukkonen toi tullessaan varsinaisen rankkasateen. Vettä satoi niinsanotusti "saavista kaatamalla". Rännit eivät alkuunkaan riittäneet, vaan vesi tulvi katolta valtoimenaan roiskuen ikkunoihin ja vieden jo toisen kerran viikon sisällä hiekat käytäviltä ties minne. Mikäs oli istua sisällä katsomassa luonnon melskaamista, mutta sateen vihdoin tauottua oli Ukkokullan mentävä siivoamaan kellarin tulvaa. Vaikka kellarin kynnys on melko korkea ja oven edessä on sadevesiviemäri, eivät nämä esteet pidätelleet rankkasadetta vyörymästä myös kellariin. Pari ämpärillistä sieltä kertyi ulos nakattavaa, jopa polttopuille saakka oli poikkeuksellisesti vesi ulottunut. Tämä kesä on ollut hyvin lämmin. Välillä tosin tuskastuttaa kostea helteisyys, mutta kyllä sitä ehtii taas talvella palella, joten ei nyt narista.

Vettä sataa kaatamalla ja sitä tulee yli rännienkin.

Kosteus ja lämpö ovat saaneet kurkun ja kurpitsan kasvamaan hurjaa vauhtia. Kurkussa on kukkiakin mukavasti. Kunhan ei ihan hetkessä muutu kylmäksi, saamme varmasti hyvän kurkkusadon. Ja kurpitsasta myös.

Kurkku rehottaa, keltaisia kukkia jo näkyvissä.

Hiukan on konseptit sekaisin kahden vintiön vuoksi. Tyttären kissaveljekset Nemo ja Loki järjestävät erikoisohjelmaa touhottamalla sinne tänne. Loki on minusta rauhallisempi ja saattaa viihtyä pitkäänkin paikallaan, mutta Nemo kulkee levottomasti niin sisällä kuin ulkonakin. Välillä se naukuu hyvin vaativasti, eikä taatusti lopeta ennen kuin on saanut haluamansa. Ensimmäisenä päivänä täällä mummin luona ollessaan Nemo halusi väkisin sisälle ja naukui naukumistaan. Ajattelin, että sillä on jano ja toin vettä. Ei kelvannut. Tuumin, josko sillä on kuuma ja vein sen varjoisaan metsään kävelylle. Ei hyvä. Häntä pystyssä kohti sisäänkäyntiä. En kuitenkaan halunnut tuoda sitä sisälle, koska ulkona oli hieno ilma ja me kaikki muut olimme ulkona. Todennäköisesti se olisi sisälle päästyään halunnut kuitenkin ulos. Lopulta otin katin kainaloon ja vein sen kasvimaalle. Siinä se hetken epäröi ja niinpä kaivoin sille pienen kuopan. Ah, helpotusta. Kissa istahti kuopalle ja teki sinne tarpeensa. Sillä oli siis hätä, mutta se olisi ensin halunnut sisävessaan. Paperia Nemo ei sentään pyytänyt, eikä pyllyä pyyhkimään. Kuopan peitettyään kissa rauhoittui maistelemaan ruohoa nurmikolle.

Nemo (vas) ja Loki tutustumassa mummin hakekasaan. Nemolla on tässäkin vauhti päällä. Pitää ehtiä tutkia kaikki mahdolliset paikat.

Kaikkien puutarhasääntöjen mukaan kasvit tulisi mielellään valita siten, että aina kukkii joku tai jotkut. Aikoinaan perennoja hankkiessani olen ostanut sellaisia, joita olen jollakin tuttavalla nähnyt ja niihin mahdollisesti jo silloin mieltynyt. Toinen ohjenuorani on ollut etsiä helppoja tai helpohkoja kasveja. Sellaisia, jotka viihtyvät monenlaisissa olosuhteissa, jotka ovat kestäviä niin ilmojen kuin tuholaistenkin suhteen. Enpä ole huomannut erityisemmin panostaa kukkimisen vuorottaisuuteen tai perättäisyyteen. Aika hyvin valintani ovat keskenään kukintavuoronsa sopineet. Liljat ovat kukkineet jo pidempään ja nyt aloittavat Syysleimut ja Syyshortensia. Purppurapunalatva myös availee kukintojaan. Niitä perhosia vaan tässä odottelen. Muina vuosina purppurapunalatvat ovat keränneet Ohdake-, Neito- ja Amiraaliperhosia.

Pääasiana puutarhassani pidän kuitenkin vihreyttä ja vehreyttä. Monilla kasveilla on varsin hienot lehdet; isot tai muuten jännän muotoiset, kenties syvän vihreät tai nahkeat. Miten valtavasti voikaan luonnossa olla eri vihreän sävyjä. Sinne ne kaikki sopivat toinen toisensa lomaan, ja harvoin mikään pistää niin pahasti silmään, että sille pitäisi tehdä jotain. Erittäin harvoin.

 

Nuo oranssit liljat kasvavat keskellä Kuunliljaa, mutta näyttävät olevan sulassa sovussa - niin Värililjat kuin Kuunliljakin.

Vadelmatkin alkavat kypsyä. Pitää muistaa käydä päivittäin napsimassa kypsät suuhun. Muutoin ne putoavat maahan tai menevät räkättien vatsaan. Joko olen tehnyt jotain totaalisesti väärin tai sitten en vain muuten ymmärrä vadelmiani. Ne tuntuvat olevan maata myötäilevää mallia. Eivät sitten millään pysy pystyssä ja kasva suoraan - tai edes ylöspäin. Olen laittanut tukilankoja sun muuta, mutta aina ne vaan lysähtävät maahan ja niiden varret ovat kiemuraiset kuin korkkiruuvi. Marjat ovat kyllä hyvänmakuisia, eikä niissä ole pahemmin matojakaan. Mitään valtavia satoja näistä muutamista pensaista ei ole odotettavissa, sillä yksi kypsyy silloin, toinen tällöin. Miten ihmeessä voi pakastaa marjoja, joita voi käydä keräämässä yksitellen. Johan siinä pakastin kerää turhaa huurretta, kun ovea joutuisi alituiseen availemaan. Ei, herkutellaan vai tuoreina.

Ehdin nappaista kypsän vadelman suuhuni ennen kuvausta.

Aamupäivän ukkosmyrskyn jälkeen nyt on aurinkoista ja jälleen helteistä. Kaikki kolme kissaa nuokkuu eri puolilla taloa, jonka vuoksi en voi aukaista pihaovea. Ikkunatkin ovat hyvin pienellä auki, sillä Nemo ja Loki ovat varsinaisia houdineja. Ihan selkäpiitä kylmää ajatuskin siitä, että jompi kumpi vintiöistä livahtaisi ikkunasta suureen maailmaan ja katoaisi sinne. Kohta kyllä alan katteja siirtää pihamaalle ulkoilemaan. Täytyyhän tästä päästä itsekin tarkastamaan rankkasateen jälkiä. Ja kissat ovat yöllä rauhallisempia, kun väsyttävät itsensä ulkona. Ihan kuin pienet lapsetkin.

Ilman kosteusprosentti 96

Lämmintä on piisannut, ei voi väittää palelevansa. Lämpömittarin lukemat huitelevat 25 ja 30 asteen välillä, ilmankosteus 96 %. Iho on kaikenaikaa hiestä nihkeä ja kylmä suihku on paras päätös jokaiselle päivälle. Vihdoin myös tällä kylällä ukkosti; lauantaina peräti kaksi kertaa. Aamulehteä lukiessa paukahteli muutaman kerran ja satoikin. Vaan iltapäivällä tuli sitten jonkin verran parempi rytinä. Vettä satoi niin paljon, etteivät rännit enää jaksaneet vetää. Sade vei mennessään pihakäytäviltä hiekkaa ja toi tullessaan läjäpäin neulasia. Kesäkukat sade rummutti maata viistämään; petunioista ei taida enää tanakoita tullakaan. Sain sentään juuri ja juuri nurmikon leikattua ennen rankkasateen alkamista. Aloitin ukkosen jo kumistessa ja juoksin leikkurin kanssa. Pakko oli kuitenkin nyt hoitaa nurmikonleikkuu, sillä se oli jo ehtinyt pitkäksi ja sattui olemaan riittävän kuivaa leikattavaksi. Hiki valui päästä miltei norona, ja ehdin saada taivaallisen pesun viedessäni leikkuria autotalliin. Siitä sitten suoraan suihkuun - esipestynä.

Tässä viimeinen ämpärillinen menossa mehumaijaan.

Muutaman päivän olen viettänyt herukkapensaiden katveessa. Tulikin kiire marjojen poimimisessa, sillä räkätit eivät enää tippaakaan piitanneet tuulessa pyörähtelevistä rompuista, joita olin pelättimeksi pensaisiin ripustanut. Punaherukat olivat jo niin kypsiäkin, että putoilivat herkästi maahan. Vaan jäihän tuota satoa vielä meillekin. Hienoja, isoja marjoja. Monet oksat notkuivat punaisten marjaterttujen painosta. Minulla oli pieni palli, jota siirtelin sitä mukaa kun oksien putsaamisessa edistyin. Välillä olin lähes kokonaan pensaan alla, mutta siellä olikin sitten hieman viileämpää. Aurinkoisimpaan paikkaan kannoin päivänvarjon antamaan hiukan suojaa polttavimmilta säteiltä. Kuudesta pensaasta sain neljä ämpärillistä marjoja. Osan noukin suoraan pakastusrasioihin käytettäviksi sellaisenaan esimerkiksi kakkuihin tai piirakoihin. Muut marjat menivät mehumaijaan. Ja osan sadosta annoin naapurille, sillä oma pakastin alkaa olla jo piripinnassa. Ei meillä niin paljon mehuja juoda, mutta talven mittaan teen herukkamehusta hyytelöä, joka maistuu aamupuuron kera. 

Lehtokotiloita etikkaliemessä - luultavasti hengettömiä.  Tai siis toivottavasti...

Puutarhassamme on jo muutaman vuoden ollut lehtokotiloita. Useimmiten jätän ne paikoilleen, joskus kyllä litistän kengälläni jotain kiveä vasten. Viime kesänä tuntui, että kotilot ovat alkaneet lisääntyä ja niinpä ryhdyin etsimään sopivia häätökeinoja. Netistä löytyy jos jonkinlaisia ehdotuksia ja virityksiä etanoiden päänmenoksi. Joku käskee istuttaa sitä sun tätä kasvia ja joku toinen kehottaa upottamaan olutta sisältävän pullon kasvimaalle. Sinne sitten janoisten etanoiden pitäisi suunnata hukkuakseen suloiseen humalaan. Kuinka usein kasvimaan olutsammio pitäisi täyttää ja vaihtaa? Ei ole minulle selvinnyt. Parhaaksi vinkiksi olen kokenut etikkaan hukuttamisen. Purkkiin sopivasti laimetamatonta etikkaa ja sinne sitten plumsautetaan kotilot uimaan. Eivät ui kauaa. Onko kuolema kivulias? Siitä minulla ei ole tietoa. Hesarissa oli tässä jokin päivä sitten artikkeli rapujen keittämisestä. Kuinka ne pitää oikeaoppisesti upottaa kuumaan veteen rapujen kärsimysten minimoimiseksi. Millä tai miten mitataan ravun kärsimyksen määrää? Ajattelin, että rapujen keittämismenetelmällä tavoiteltaisiin lähinnä hyvää makua ja hygieenisyyttä. Ehkä niinkin, mutta nyt täytyy myös muistaa tappaa rapuruoka hellävaraisesti. Voiko ylipäätään mitään elävää syödä, jos lähtee miettimään ruokansa alkumetreillä kokemaa kärsimystä, ahdistusta ja kipua? Lehmä, kana, kala, jopa vihannesten ja juuresten voidaan katsoa olevan elävää jossain vaiheessa. Eiköhän tappaminen aina aiheuta kärsimystä ja kipua, mutta missä kulkee inhimmillistämisen raja? Joissain kulttuureissa syödään koiria ja kissojakin. Joissakin toukkia elävinä suoraan puunrungosta ulos tongittuina. Ihminen on aina tappanut syödäkseen, mutta ihminen on ainoa olento maan päällä, joka tappaa myös muista syistä kuin syödäkseen. Jos lähdemme miettimään ravintoamme eettisestä näkökulmasta, tuskin kohta voi laittaa mitään suuhunsa. Eettisyyttä olennaisempaa on kuitenkin tänä päivänä ravinnon ekologisuus, jotka tosin eivät sulje toinen toistaan pois. On hyvin vaikeaa  oppia muuttamaan ravintotottumuksiaan sellaisiksi, että valinnat vaikuttaisivat merkittävästi ympäristöön. On vaikeaa ymmärtää oman pienenkin panoksen merkitystä, kun on kysymys niin valtavista asioista. Usein tulee ajatelleeksi, että mitä merkitystä minun tekemisilläni on tässä valtavassa maailmassa. Ymmärrän, että pienistä puroista syntyy suuria jokia. Matka vähänkin suuremman joenuoman kautta valtamerelle on uskomattoman pitkä. Täytyy hypätä rohkeasti mukaan.

Eksyin lehtokotiloista maailmanlaajuisiin ympäristökysymyksiin. Mitä tehdä noille etikkaan säilötyille lehtokotiloille? Vielä on selvittämättä, voiko ne nyt laittaa kompostiin vai pitääkö niille vielä tehdä muita toimenpiteitä leviämisen estämiseksi. Kiinnostaisiko jotain courmet-kokkia tällainen luomutuotanto? Omalle lautaselle nuo eivät taatusti eksy, mutta mieluusti annan haluavalle liemineen päivineen.

Muutakin kuin puutarhaa

Kas kummaa, elämässä on sentään muutakin kuin puutarha. Sää on ollut viime päivinä hiukan epävakaisempaa, mutta toki varsin lämmintä. Välillä täytyy hoitaa huushollia ja pestä mm. pyykkiä. Mikä sen mukavampaa, kuin levittää iltasella lakanoita narulle kuivumaan tietäen, että ne kuivuvat parhaassa tapauksessa alle tunnissa. Meillä ei ole ainuttakaan ilmapuntaria eikä ilmankosteusmittareita, mutta pyykin kuivumisnopeudesta voi päätellä jotakin. Navakasta tuulesta ja lämpimästä ilmasta huolimatta pyykki oli useamman tunninkin jälkeen nihkeän kosteaa. Koska luvassa oli sadetta, poimin pyykit koriin. Hyvä, että sen tein, sillä vettä sitten riittikin aina iltapäivään saakka. Lakanat olivat juuri sopivan nihkeitä syötettäväksi mankeliin - ja siinä ohessa silitin sitten muunkin pyykin. Jos on mukava levittää pyykkiä narulle, on vielä hienompaa kantaa silitetyt ja viikatut pyykit kaappiin. Halvat on huvit meikäläisellä.

Lukemista harrastan aina kun siihen löytyy sopiva rako. Iltaisin tuppaan nukahtamaan tehokkaasti luettuani edes muutaman sivun kirjaa. Joskus väsymiseen tarvitaan useampi kappale, joskus riittää puoli sivua. Tsekkiläisen Karel Capekin (1890-1938)  "Puutarhurin vuosi" avaa humoristisen näkökulman innostuneen kaupunkipuutarhurin maailmaan. Kirjassaan "Vapaasti versoo" Mari Mörö on päivittänyt Capekin puutarhurin rukousta seuraavaksi:

Viherturaajan värssy

Ei pitäisi rutkuttaa säästä emmekä rutkutakaan.

Mutta meikäläisten harrastukset kärsivät kovasti 

jos sääasiat unohtuvat siellä päässä tykkänään.

Sataa saa mihin aikaan tahansa, eikä veteen tarvitse lisätä ravinteita eikä jäärakeita

eikä etenkään väkilannoitteita saati geeliä.

Äärioloja jos voisi välttää, olisimme entistä nöyrempiä.

Tällä tavoin voisi hiukan tasoittaa taaperrustamme joka, kuten hyvin viisaudessasi huomaat,

tahtoo suuntautua lähinnä puutarhaan.

Emme siis tarvitse Nivalaan neljää sataa millimetriä vettä ja olisihan se epäreilua,

jos sitten Vehkalahdella ei sataisi kolmeen kuukauteen.

Anna meidän noudattaa palkitsevaa tuottavuusohjelmaasi.

On aika kylvää ja hoitaa. Ja odottaa, ihmetellä ja toivoa

ja korjata kasvimaalta häikäleen hyvä sato, ja raapia metsästä marjoja ynnä muuta.

Joidenkin nirsompien siementen itävyysprosenttia voisi hiukan korottaa

kun taas juolavehnän, savikan ja voikukkien kohdalla sen saattaisi jopa puolittaa.

Varjele meitä kaneilta, liljakukoilta, etanoilta sekä niiltä tuontikasveilta, jotka järkyttäisivät puutarhaamme.

Toki niillekin olet käsittämättömässä viisaudessasi keksinyt jonkin loppusijoituspaikan

mutta eihän se ole puutarhassani, eihän?

Eikä myöskään naapureideni eikä ystävieni.

Perennojen kukoistaminen ensi kesänä menee kenties jo liioittelun puolelle:

liljat, pionit, alppiruusut, unohtamatta sinivaleunikkoa.

Vaan jos siinä oli jotakin liikaa, niin onneksi palautat aina suhteellisuudentajuni

ilman, että sitä erikseen pyytäisin.

Siispä anna ripaus ymmärrystä kasvutekijöiden suhteen niin kuin tähänkin asti

eikä hippusellinen hyvää tuuria pilaisi puutarhaamme.

Tässä vilja heilimöi sinitaivaan alla valkeiden pumpulipilvien purjehtiessa metsien taakse. Runsaan kuukauden kuluttua puimari surraa päivän pari tälläkin pellolla.

Olenpa ehtinyt tehdä pari kävelylenkkiä ja pyöräillyt ihmettelemässä pitkin kylää nousevia uusia omakotitaloja. Suomessa mittakaavat ovat toisaalta suuren suuria ja toisaalta tavattoman pieniä. Näinkin lähellä Helsinkiä löytyy vielä hyvin maalaismaisia maisemia. Tämäkin näkymä on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä kodistamme. Tosin rakentaminen on lisääntynyt ja tiivistänyt asujaimistoa läheisyydessämme yhä enemmän vuosien mittaan. Maalaismaisema on uhattuna täälläkin. Pelloille nousee talo toisensa perään ja yhä vähemmän on täysin luonnontilaista maisemaa. Kun vielä 15 vuotta sitten saattoi lähteä hiihtämään suoraan kotiovelta, on nyt kannettava sukset varta vasten latukoneella tehdylle ladulle muiden joukkoon sauvomaan. Onneksi en sentään autoa ladulle päästäkseni vielä tarvitse.

Tässä iltana eräänä kuljeskelin pihamaalla nauttimassa hiljaisuudesta ja tekemässä luontohavaintoja. Pääsin seuraamaan kissan saalistusprosessia aivan läheltä. Katti tuijotti pitkään heinikkoon hiiren hiljaa asennossa, josta tiesin sen piakkoin ponnistavan eteenpäin. Niin kävi, salamannopeasti kissa ponkaisi korkeiden heinien ja takiaisten joukkoon ja sitten kipitti heinikosta vikisevä hiiri suussaan. Kissalla näyttää olevan vakiolahtipenkki lähistöllä sijaitsevan koivun juurella. Siihen se nytkin pudotti hiiren ja alkoi tutkiskella maisemia kuin hiirtä ei ikinä sen edessä olisi ollutkaan. Heti, kun hiiri liikahti, kissa palautti sen käpälällään takaisin omaan paikkansa. Leikki jatkui hiiren yrittäessä pakoon ja kissan sitä läpsiessä. Yhtäkkiä hiiri kuitenkin pinkaisi odottamattomaan suuntaan piiloutuen ruusupensaikkoon. Kissa ryntäsi perään, mutta ilmeisen hyvästä vaistosta ja nopeudesta huolimatta kadotti hiiren. Päätin seurata, kuinka pitkään se jaksaa hiirtään pensaikosta etsiä. Pitkään, pitkään ja perusteellisesti. Kissaa varmaan harmitti hurjasti ruusut, jotka olivat selkeästi sen projektin esteenä. Lopulta hiiri kyllästyi piilottelemaan ja pinkaisi pensaikon toiselta puolelta nurmea pitkin pakoon. Siinä samassa kissa oli sen perässä rynnäten läpi pensaikon flexi pingottuen ja saihan tuo saaliin hampaisiinsa. Tuumasin, josko se vielä jatkaa leikkiään hiiren kanssa vaan ei. Se oli ilmeisen äkääntynyt pitkään odotukseen ja raahasi hiiren suusaan takaisin kotikoivun juureen, jossa hiiri koki pikaisen kuoleman kissan hampaissa. Siihen jätin kissani järsimään proteiiniannostaan.  

Joku saattaa kauhistella kissan julmuutta. Joku olisi kenties minun sijassani auttanut hiirtä tai ainakin ottanut kuolleen hiiren kissan hampaista pois. Minun kissani saa taatusti riittävästi ravintoa kotonaan, mutta kissa on saalistaja ja hiiret kuuluvat sen saaliisrepertuaariin. Varmasti hiiriä ja muita jyrsijöitä riittää meidänkin ympäristössämme, vaikka katti niitä verottaisikin. Oikeastaan on hyvä, että kissa ei ole etääntynyt perimästään niin paljon, ettei enää tuntisi saalistusvaistojaan. Itse asiassa teollinen eläinruoka on huomattavasti epäilyttävämpää monessa mielessä, kuin hiiren nappaaminen luonnosta saalistus- ja syömistarkoituksessa. Kissamme pääsee näin kesäisin sille luonnonmukaisen ravinnon ääreen huolehtimalla samalla mm. myyräkannan verottamisesta (myyriä ja päästäisiä se ei syö, niitä hautaamme maahan). 

Jotta totuus ei unohtuisi, muutama kukan kuvakin tähän täytyy pukata. Taivastelin joku päivä sitten, että lukuisista istuttamistani eri värisistä liljoista vain kellansävyiset nousevat vuodesta toiseen uudelleen kukkimaan. Ihan näin surkea tilanne ei kuitenkaan ole. Tämäkin upea yksilö on saanut myös muita kavereita. Mutta silti oranssit ja keltaiset liljat ovat vankimpia ja komeimpia vuodesta vuoden jälkeen.

Tiirailin tätä Ruusumalvaa kameran objektiivin läpi ja se kannatti. Katsokaa, miten kaunis se on. Näitä ihastuttavia pieniä kukkia on vartensa rykelmässä useita aueten toinen toisensa perään, kumartukaa lähemmäs ihastelemaan!

Sadetta pidellessä

Nyt on sitten pari päivää saatu sitä toivottua kesäsadetta. Ihan hyvä, varsinkin, kun muuten on ollut kohtalaisen lämmintä - ja ensi viikoksi on luvattu taas hellettä. Puutarhan suhteen ei ole tapahtunut mitään muuta kuin luovaa ajattelua. Ja pakollinen nurmikonleikkuu torstaina. 

Tietenkin joka päivä täytyy tehdä vähintään yksi katselmuskierros; missä vaiheessa on minkäkin kukinta, löytyykö tuholaisia, tarvitaanko tukemista - ja muuten vain nyppimässä. Liljat, ruusut ja hanhikit kukkivat. Syysleimut aloittelevat ja marjoista herukat kypsyvät. 

Räkäteille pitäisi opettaa, että tyhjentävät tertun kerrallaan ennen siirtymistä seuraavaan. Meikäläiselle jää tylsiä kahden marjan terttuja kerättäväksi.

Pensaissa riippuvista rompuista huolimatta räkätit käyvät ahkerasti verottamassa punaherukoita. No, eiköhän jokunen marja jää meillekin. Katselin juuri ikkunasta Aronia-pensaita todeten, että niihin on myös tulossa runsaasti marjoja. Siispä keitän viime vuodesta jäljellä olevat herukat pakkasesta yhteen tulevien aronioiden kanssa. Tulee hyödynnettyä molemmat.

Raakoja kriikunoita

Omenasato jää olemattomaksi. Ei tullut kukkia, eikä siis tule hedelmiäkään. Onneksi Kriikunassa on paljon raakileita, joten on jotain naposteltavaa. Kriikunapuut kasvoivat nopeasti. Mietin usein, milloin niistä saisi satoa ja nyt taitaa olla kolmas kunnon satovuosi perättäin. Mitään sen kummempaa säilömistä en Kriikunoille ole suunnitellut. Menevät ns. parempiin suihin.

Pylvästuija (Thuja occidentalis ´Brabant´)

Satuin kulkemaan Tuija-pensaiden vierestä ja huomasin niissä näitä vihreitä "tupsuja". Olisivatko kukintoja? Hauskan näköisiä.

Kärhön punaiset varret ovat hienoja

Pikkupuutarhan portinpylväissä kiemurtelee Alppikärhö ja joku-josta-en-vielä-tiedä-nimeä -kärhö. Nupuista päätellen kukkien väri on lila tai t.punainen. Alppikärhö oli eksynyt toisen kärhön kanssa samaan tolppaan ja niinpä niitä varovasti erottelin. Kärhö ei näköjään teekään samantyyppistä tarttumakärhöä kuin mm. villiviini. Kärhön lehti varsineen kiertyy tuen ympäri varsin tanakasti ja siten se pystyy kiipeämään ylöspäin. Aika nopeaa on kärhöjän kasvu.

Piippuköynnös (Aristolochia macrophylla)

Eilisellä puutarhakierroksellani huomasin monia mielenkiintoisia juttuja. Piippuköynnöksen uusien versojen, varsinkin niiden kärkien tuoreet lehdet ovat aivan sydämen muotoisia. Tänä kesänä piippuköynnöksemme on venähtänyt hurjasti ja kunhan saan jonain päivänä raahattua pitkät tikkaat autotallista, saan köynnöksen sidottua kiipeämään hiukan ylemmäs. Piippuköynnös on minusta erittäin onnistunut valinta tällaiseen varjoisampaan paikkaan. Näyttävä köynnös näyttävillä lehdillä.

Villiviinin uusi elämä kompostissa

Keväällä siistin Villiviiniämme ja roippeet laitoin tietenkin lehtikompostiin. Eilen huomasin Villiviinin luikertelevan kompostin raoista ylöspäin. Olkoon siellä vielä jonkun aikaa ja sitten katson, josko sen voisi siirtää jonnekin. Olisiko se tehnyt sellaiset juuret, että se kestäisi siirron? Kompostissa se ei voi kasvaa, sillä käännän kaikki kompostit vielä syksyllä.

Kesäiseen sadepäivään kuuluu iltapäivätorkut tai ainakin jokunen sivu hyvää kirjaa päiväruoan painikkeeksi. Seurakseni sain karvakuonoisen lemmikkimme, joka ei tapansa mukaan tyytynyt mihinkään pieneen koloon. Ei, se venytti itsensä poikittain sängylle ja lopulta minun oli noustava, sillä seuraavalla käännöksellä olisin pudonnut sängynreunalta lattialle. Sääli, että ihmisten häntä on vuosituhansien saatossa typistynyt pelkäksi häntäluuksi. Varsinkin kissaeläimet näyttävät olevan hyvin ylpeitä hienoista hännistään. Tasapainon säilyttämisen ja kärpästen huiskimisen ohella hännällä lienee muitakin hyödyllisiä käyttötarkoituksia, mutta totisesti se voisi olla ihmiselläkin komistus. Ai, että olisi mukava tervehtiä tuttuja kädenheilautuksen lisäksi hännänhuiskauksella. Ja vaikka kietoa oma häntänsä jonkun rakkaan ihmisen ympärille.

Aamulla kävin pikaisesti hakemassa pari litraa mansikoita pojan syntymäpäiväkakkuun. Hyvän makuisia ovat, mutta sateen vuoksi märkiä ja osa litsahtaneita. Eilen poimittuja olisi saanut 2 €/litra, mutta ostin kuitenkin tämänpäiväisiä hintaan 4 €/litra. Ilmeisesti olisi kannattanut ottaa niitä eilisiä, olisi säästänyt jokusen euron. Eivät nämä tänään poimitut olleet tuplahinnan laatuisia. Aika tyyriitä mansikat ovat, mutta niin ihanaa herkkua, ettei paremmasta väliä. Valitettavasti ähky tulee sen verran viiveellä, että aina tulee popsittua mansikoita liikaa. Vaan nopeasti se unohtuu ja taas seuraavana päivänä voi huoletta napostella litran jos toisenkin.


Meillä myydään oman kylän mansikoita paikallisen marketin edustalla. Kävin ensin hakemassa lisäystä ruokakaappiin ja samalla ovenavauksella kauppaan pöllähti tuplabussillinen saksalaisia turisteja. Tuumasin, että tulipa huonosti valittua kaupassa-asiointiaika. Pelkäsin joutuvani seisomaan kassajonossa iäisyyden. Vaan niin ei käynytkään. Saksalaiset pyörivät kaupan käytävillä aikansa ja sitten vain muutama rouva osti yhden banaanin kukin. Niiden vuoksi ei kassajonossa kauaa tarvinnut palloilla. Ajattelin, että kyllä he sentään ostavat muutaman litran herkullisen punaisia mansikoita herkutellakseen, vaan eivät ostaneet. Menivät takaisin bussinsa luokse kaivelemaan tavaroitaan. En jäänyt saksalaisturistien tekemisiä enemmälti tarkkailemaan, vaan ostin omat mansikkani ja suuntasin takaisin kotiin.

Tyhjäkäyntiä

Tänään en ole saanut aikaan yhtään mitään. En millään rintamalla. Voisin tietenkin saada päivälle pienen plussan, jos menisin kastelemaan kesäkukat. Luultavasti ne eivät kuitenkaan vettä tarvitse eilisen vesisateen vuoksi. Olen seikkaillut netissä tutustuen kotimaisiin pensasruusujen kasvattajiin ja tuottajiin. Ja lukenut muiden blogeja. Välillä katse on noussut tietsikan näytöltä kohti ikkunasta näkyvää puutarhaa. Mitään ei välttämättä nyt juuri pidä tehdä, mutta jotain olisi hauska puuhata. Mielessä on ideoita vaan en saa itseäni liikkeelle. Kokemuksesta tiedän, että tällaisia tyhjäkäyntipäiviä on hyvä viettää. Päässä pyörivät ideat jalostuvat ja puhtia kertyy seuraavia koetuksia silmällä pitäen. 

Olen selkeästi aamuihminen. Kaikki isot ja monet pienemmätkin projektit on aloitettava aamusta. Silloin riittää energiaa ja intoa tarttua hikisiinkin tehtäviin. Usein kesällä hellejaksojen jällkeen saapuva sade ja ilman viilentyminen tuo syksyn lähestymisen tunteen konkreettisesti pintaan. Suomen kesä on niin kovin lyhyt. Vaikka syksy olisikin lämmin, päivät pimenevät nopeasti ja jonkinlainen haikeus valtaa mielen. Kaikki tämä ihana vihreys ja vehreys loppuu. Tulee aika luonnon vaipumiselle pitkään horrokseen. Talviuneen. Kevät on minulle kuin aamu, jolloin olen virkeimmilläni ja tartun innostuneesti raskaimpiinkin tehtäviin. Onneksi haikeus tulee ja menee. Paneutumalla arkeen ja päivään kerrallaan, löytää jokaisesta uudesta päivästä - jos ei iloa, niin ainakin rauhaa.

Radiossa pakinoi parhaillaan Pertti Koskimies luontoäänistä, lähinnä lintujen laulusta. Hän kehottaa menemään metsään, kuuntelemaan lintujen ääniä. Miten minusta tuntuu, että tänä keväänä ja alkukesästä linnut lauloivat tavattoman paljon ja äänekkäästi. Ehkä niillä oli ympäristössämme sopivat olosuhteet. Tai sitten olen ollut muita vuosia vastaanottavaisempi kuuntelemaan luonnon ääniä. Tunnen huonosti lintuja ja harvan tunnistan äänestäkään. Tämän kevään ja kesän suosikkini on ollut Mustarastas, eikä ainoastaan sen vuoksi, että sellainen pariskunta teki pesänsä ja muni munansa talomme päätyköynnökseen. Mahtoiko olla juuri sama yksilö, joka koko kevään luritteli joko pihapihlajan latvassa tai toisella puolella taloa olevassa kuusessa? Iltaisin hakiessani pyykkiä narulta tai kissaa alapihalta, kuuntelin mustarastaan monivivahteista laulua, joka kaikui kirkkaana illan hiljaisuudessa. Aika pysähtyi ja olo rauhoittui. Siitä oli hyvä lähteä valmistautumaan yöpuulle. Minun ja kissan. Lintu jäi pihlajan latvaan jatkamaan lauluaan.

Liian vähän vettä

Yöllä heräsin kohinaan ja totesin luvatun sateen vihdoin saapuneen. Vielä aamullakin satoi ja tervehdin sitä ilolla. Maa alkaa olla kuivaa korppua ja kasvit kaipaavat vettä. No, eipä tuota vesisadetta järin pitkään kestänyt. Ennen yhtätoista aurinko kurkisteli pilvien takaa ja päivä muuttui lähinnä normaaliksi suomalaiseksi kesäpäiväksi. Mittarissa 20 astetta. Sen verran kovaa oli yöllä satanut, että monet pitkänhuiskeat kasvit matelivat maan tasolla. Ritarinkannukset nojailivat hiekkakäytävään ja tuoksuvatukat kastelivat märillä lehdillään ohikulkevat.

Lintualtaassa ei vesi pysy ja altaan sisäpinta näyttää ruosteiselta. Täytyy miettiä, josko jossain vaiheessa käsittelisi pystin puhtoisemman väriseksi ja lisäisi tiivistettä veden pitämiseksi altaassa. 

Värililjat ovat aloittaneet kukintansa. Olen istuttanut ties minkävärisiä sipuleita, mutta kaikki keltasävyiset kukkivat vuodesta toiseen. Sen sijaan hienot lilat ja vaaleanpunaiset katoavat vähitellen kokonaan. Onko meidän myyrillä lempivärejä? Liljakukkoja ei tänä kesänä ole kovin montaa ollut. Yhden taisin sormieni väliin litistää kesäkuun puolella. Pari vuotta sitten noita kirkkaanpunaisia ötököitä oli runsaasti. Alkuun pyydystelin niitä hienostuneesti käsineet kädessä pudottaen pieneen ämpäriin kuolemaa odottaen. Vähitellen hienostelu on kaikonnut ja murhanhimoisena nappaan oitis näkemäni kukot sormien tiukkaan puserrukseen. Rusahdus vain ja henki pois, ilman armoa.

Oksahaketta hedelmäpuille

Huomista vesisadetta uumoillessa sain vihdoin kärrättyä oksahaketta omena- ja kriikunapuille. Marjapensaille sitä ei tällä erää sitten enää riittänytkään. Ensin kastelin sopivan paksuisia sanomalehtinippuja vadissa ja levitin ne puiden juurille. En kuitenkaan ihan runkoon kiinni, vaan jätin rungon ympärille muutaman sentin "hengitysaukon". Sitten kippasin kottikärryistä haketta ja levitin sen tasaisesti sanomalehden päälle. Nyt haketta näyttää olevan paksu kerros, mutta se litistyy ja painuu aika pian. Töyhtöangervo on tehnyt poikasia mm. omenapuiden alustoille, joten niitä kaivelin ennen sanomalehden ja hakkeen levitystä. Purkitin pienet taimet kasvamaan ja odottamaan istutusta uusille paikoille. Jonkinlainen aatos jo viriää mielessä, mihin tuota Töyhtäangervoa jatkossa laitan.

Harmi, etten ole ehtinyt hankkia uutta talikkoa hajonneen tilalle. Hakkeen siirtely lapiolla ei onnistu, joten piti ottaa omat viisipiikkiset käyttöön.

Taas puiden kelpaa kasvaa ja kukoistaa, kun rikkaruohot eivät vie turhaan voimavaroja alustoilla. Vaikka eiköhän tämän kokoiset hedelmäpuut jo pärjää rikkaruohoille.

Oksahakkeen kärräämisen jälkeen oli vuorossa ojien trimmaus. Siihen tarvitsen pitkän sähköjohdon ja siimaleikkurin. Varustukseen olisi pitänyt kuulua myös pitkät housut ja suojalasit - ainakin. Tällä kertaa ainoastaan yksi kivi ponkaisi jalkaan aiheuttaen verinoron ja myöhemmin mojovan mustelman. Kuivuuden vuoksi ojien kasvusto ei ollut kovin pitkää, mutta vuohenjuuri kyllä seisoo tanakasti ja leviää intohimoisesti. Se onkin suurin syy säännölliseen trimmaukseen. Toivon vuohenjuuren pysyvän siellä ojassa, eikä leviävän pihamaan puolelle. Aivan täydellisesti en ole vuohenjuurelta välttynyt, mutta suuren suuri ongelma se ei vielä ole.
 

Pikkupuutarhaan kulkee polku ohi maassa suikertavan Pikkutalvion (Vinca minor) ja tuulessa huojuvien Töyhtöangervojen. Kertaalleen olen tänä kesänä polun siistinyt, mutta pian talviot taas kasvavat polulle ja polun yli toisiaan vastaan.

Pikkupuutarhan rakentamisen aloitin kolme-neljä vuotta sitten. Se sijaitsee tien ja talon välissä. Emme juuri koskaan vietä aikaamme talon tienpuoleisella pihalla, joten tämä paikka on hakenut olomuotoaan. Aikoinaan siinä kasvoi isoja kuusia ja muutama mäntykin. Joku puu piti kaataa ilmassa kulkevien sähkölankojen vuoksi. Kuuset saivat kyytiä siksi, etteivät ne olleet järin kauniita yksilöitä, ne varjostivat voimakkaasti ja lisäksi niistä tuli neulasia talon katolle läjäpäin. Pikkupuutarhaan on ajautunut paljon sellaisia kasveja, joille en muualla pihamaalla ole käyttöä löytänyt. Ja jakotaimia sekä monia kokeiluyksilöitä. Pari kesää sitten pohjustin polut kunnolla. Laitoin pohjalle maanrakennuskangasta ja päälle tiivistyvää kivituhkaa. Reunat kanttasin muovisella reunanauhalla, joka useimmissa kohdissa naamioituu hyvin kasvien sekaan. Polku on itse asiassa umpikuja, sillä en ole toistaiseksi raaskinut johtaa sitä marjakuusen reunaa etupihalle. Siihen kohtaan polku ei vain istu, joten siksi sitä ei ole tullut. Antaa asian muhia. Muutama vuosi sitten istutin pikkupuutarhaan yhden Kriikunan (Prunus domestica), jota yritän pitää vähän matalampana. Myös tontin ainoa suuri kivi sijaitsee polkujen risteyksessä. Silläkin on oma tarinansa, mutta kerrottakoon se joskus myöhemmin. Tässä Kriikunan juurella kasvaa maksaruohoja, Rentoakankaalia, Vuorenkilpeä, Kääpiövuorenmäntyä ja Suikeroalpia - ja valitettavasti yhä liikaa myös rikkaruohoja. Pikkupuutarhassa on vielä lukuisia paikkoja, jotka odottavat täydennystä ja kohennusta. Kaikki aikanaan.

Juuso-kissa viihtyy pitkässä heinikossa, jossa se viettää päivisin tuntitolkulla. Vaihtaa toki välillä paikkaa ja asentoa ja toisinaan keskittyy jahtaamaan hiiriä ja päästäisiä. Heinikossa on varmaan viileää ja varjoisaa. Pehmoistakin, kun katti lysähtää heinien päälle tehden itselleen mukavia levähdyskoloja. Tässäkään se ei korvaansa lotkauttanut kutsuilleni. Shortsit päällä en viitsinyt mennä heinikkoon; punkkeja kun pelkään. Kissaan ei tänä kesänä ole toistaiseksi tarttunut ainuttakaan punkkia. Olen laittanut sen niskaan punkkikarkotetta, apteekista.

Malvikki on saanut asukkaita terälehdilleen.  Sulassa sovussa herrat Vihreä Ötökkä ja Musta Ötökkä taivalsivat kukassa. Olisivatko mettä tulleet hakemaan vai muuten vaan laskeutuneet sopivan laakealle lentokentälle.

Pakollinen tauko

Kaksi päivää on mennyt vanhempien muuttohässäkässä. Terveysviranomaisten pitäisi kieltää muuttaminen tällaisessa helteessä. Harmi, ettei ylimääräiselle hielle löydy uusiokäyttöä, sillä sitä olen tuottanut käytettäväksi vaikka Monacon kokoisen lilliputtivaltion tarpeisiin. Siis, jos joku sellaisen tarpeen keksii. Rankasta ahkeroinnista huolimatta piti heti kotiin palattua mennä tutkimaan oman puutarhani hyvinvointi. Kumma, miten jo kahden päivän poissaolon aikana kasvit muuttavat olomuotoaan merkittävästikin. Etupihan ruusujen kukinta on päässyt vauhtiin ja perhoset ovat jälleen löytäneet reitin Purppurapunalatvoihin. Sulkaneilikoiden kukinta sen sijaan vetelee viimeisiään kun taas Malvan nuput ovat rävähtäneet auki. 

Sormustinkukka on varsinainen puutarhan seikkailija. Kun jokunen vuosi sitten sain ko. kukan siemeniä, luulin, ettei se millään tahdo kotiutua pihalleni. Ei tullut lehtiä, ei kukkia. Noin kolme vuotta sitten pukkasi ensimmäinen lehtiruusuke ja siihen valkoiset kukat aivan toisessa paikassa, mihin aikoinani olin siemenet laittanut. Nyt näitä "sormustimia" löytyy yhdestä jos toisestakin paikasta. Tämäkin yksilö päätti valita paikkansa aroniapensaiden tyvestä. Kasvimaallani jököttää kolme yli metrin korkuista Sormustinkukkaa. Se onkin ainoa paikka, jossa nämä kukat ovat päättäneet kukkia kaksi vuotta peräjälkeen.

Katsokaapa, miten hieno on Sormustinkukkakin sisältä. Varsin monet kasvit ovat hyvin mielenkiintoisia ja valokuvauksellisia lähempääkin tutkittuna. Muotojen ja värien leikkiä ei voi olla ihastelematta. 

Myyrä tai jänöjussi kävi jyrsimässä talven aikana toisen kookkaaksi kasvaneen Syyshortensian aivan valkeaksi. Muistan takuuvarmasti kuvanneeni sen kymmensenttisen tapin, joka jäi pensaasta jäljelle, kun leikkasin kuolemankielissä olleet oksat pois. Olisin laittanut tähän vertailukohdaksi, miten vähän voi pensaasta jyrsijöiden jäljiltä jäädä. Vaan en tuota kuvaa mielestäni hyvin järjestetystä arkistosta kuitenkaan löytänyt. 

Olin varautunut siihen, ettei kyseinen pensas enää elämää näe, vaan niinpä maasta versoo uusia oksia. Ja varsin tanakasti vielä. Taidan leikata toisenkin Syyshortensiani, sillä sekin on kärsinyt parista viime talvesta. Vieressä kasvava marjakuusi pudottaa oksiltaan painavat lumitaakat ja näin Syyshortensian oksat painuvat pahasti maahan. Vaan en leikkaa pensasta nyt, sillä odotan ensin sen syyskukintaa.

Ai, miten ihania suomenkielisiä nimiä kukille on annettu. Palavarakkaus, Syyshohdekukka, Särkynytsydän. Ja hauskojakin, kuten Nurmirölli, Lehtoängelmä. Monella nimellä on varmaan ihan oma tarinansa, joista olisi hauska joskus lukea. Olin hiljattain syntymäpäivillä, jossa vieraana oli myös puutarha-alan ammattilaisia. Arvattavasti tuli keskustelua kukista ja kukanjuurista. Kun kerroin tykkääväni puutarhakirjoista, sain muutaman hyvän lukuvinkin. Kaikkia vinkattuja kirjoja en ole löytänyt, mutta muutaman kyllä. Kun saan käsissäni olevan dekkarin takaisin kirjaston palautukseen, avaan tsekkiläisen kirjailija-toimittaja-dramaturgi Karel Capekin Puutarhurin vuoden. Odottamassa ovat myös Mari Mörön "Vapaasti versoo" ja "Melkein kaikki itää". Mari Möröä olen aiemminkin lukenut, mutten näitä puutarha-aiheisia romaaneja.

Helteessä hommaten

Olisihan sitä voinut käyttää hellepäivän vaikka omalla terassilla mehua lipittäen ja kirjaa lukien. Vaan aamuyhdeksältä työnsin ruohonleikkurin autotallista alapihalle ja annoin nurmikolle kyytiä. Edellinen leikkausväli oli ehdottomasti ollut liian pitkä ja silloin venähtäneen nurmen leikkaaminen oli hidasta ja työlästä. Kunnollisen lopputuloksen saadakseen olisi nurmikolle jäänyt leikkausjäte pitänyt haravoida. Meidän leikkuri kun ei kerää vaan nakkaa silpun sivulle. Sinne se sitten kuivui ja muuttui ruskeiksi vanoiksi. Aina kävellessäni nurmella potkiskelin isompia kasoja hajalle. Päivää vaille viikko on kulunut tuosta edellisestä leikkaamisesta, mutta helteisen ja kuivan sään vuoksi nurmi ei ollut ehtinyt mahdottomaksi kasvaa. Tunti siinä touhussa kuitenkin aina menee.

Varjossa yhä odottavat uudet perennantaimet oli jo pakko saada multaan, joten siinä seuraava työsarka. Kun johonkin istuttaa jotain uutta, syntyy dominoilmiö. Tarkoittaa sitä, että yllättäen tulee tarve siirrellä vanhojakin kasveja. Joko joku on kasvanut liian isoksi tai sitten ei syystä tai toisesta ole hyvä siinä, missä juuri silloin on. Niinpä tänäänkin löysin etupihan ruusujen ja kuunlilojen väliin uppeluksiin jääneen Jaloangervon. Se löysikin sitten uuden paikan alapihan Kiviruusupenkistä. Kiviruusupenkki on saanut nimensä kivestä, joka muutama vuosi sitten pilkisti nurmikosta. Se oli vaaraksi ruohonleikkurille ja hain lapion kaivakseni murikan ylös. Sillä taisikin olla toinen pää Kiinassa, sillä lapiolla en sitä pois saanut. Niinpä laajensin multatilaa kiven ympärillä ja istutin uuteen penkkiin pensasruusua. Tämä penkki on alkanut venymään pituutta ja siitä on tulossa laajempi perennakokonaisuus. Aiemmin tänä kesänä olen istuttanut siihen Töyhtöangervoa ja Sormustinkukkaa. Tänään laitoin Jaloangervon, Värililjoja, Päivänliljan, Kääpiöpeurankelloa ja paria muutakin kukkaa.

Kukaan ei koskaan tule katsoneeksi aurinkokellosta aikaa. Mokoma koriste, jolle ei omaa paikkaa ole vieläkään löytynyt.

Harmittelen, etten tehnyt nurmikolle kohopenkkiä, mutta enää en viitsi aloittaa alusta. Tässä on kyllä ihan kunnolla multaa, ja siihen sekoitin vielä palanutta hevosenlantaa. Oikeastaan tykkään näiden uusien kukkasaarekkeiden levittäytymisestä nurmelle. Aikoinaan lasten ollessa pieniä, oli mukava pelata ja touhuta nurmella. Nyt ei tarvita suurta tyhjää tilaa vaan haluan vähentää nurmikkoa ja tehdä alapihasta jotenkin mielenkiintoisemman. Sanotaan, että nurmikko on pihan elementeistä suuritöisin ja vaativin. Sitä pitää leikata (ja kastella) ja uusiakin silloin tällöin. Muutaman kesän olen taistellut sammaloitumista vastaan ja nyt näyttää, että alan saada tuloksia aikaan. Siitä huolimatta aion jatkaa nurmitilan kaventamista.

Yläpihan pionipenkistä kaivoin ylös neljä Jaloangervoa, jotka eivät selvästi viihtyneet siinä. Ne löysivät uuden sijoituspaikan läheltä, mutta saattaa olla, että joutuvat vielä muuttamaan. Tämä pionipenkki saa "hoitopolun" heti, kun säät vähän viilenevät. Ehkä annan kukkien muutenkin nyt kukkia rauhassa ja ryhdyn polkua rakentamaan vasta syksymmällä.

Voi väsynyttä talikkoa!

Yllättäen meitä pitkään palvellut talikko sanoi tänään sopimuksensa irti. Kompostiin rikkaruohoja nostellessani se alkoi hiljakseen taipua ja lopulta katkesi kokonaan. Jos olisi vain puuvarsi katkennut, mutta myös metallinpätkä väsähti. Ehkä talikon saa vielä korjattua, tai sitten on hankittava uusi. Eivät ole talikotkaan ikuisia.
 

Lämpö on saanut herukat punertumaan. Tulossa on reilu sato Mehumaijalla on töitä tiedossa. Poikkeuksellisesti pakkasessa on vielä edellisenkin kesän herukoita tallessa. Ei kaksi aikuista mehuja niin paljon litki ja punaherukka on aika kirpeä marja muuhun käyttöön. Monet kyllä tykkäävät punaherukasta, mutta minä en ole sille tarpeeksi keksinyt käyttöä.

Näyttää siistimmältä kuin onkaan. Siis varpaat...

Päivän aherruksen jälkeen oli aika mennä suihkuun - ja työhanskojen pyykkiin. Näin kesälämpöisellä en osaa käyttää multahommissakaan saappaita, joten jalat ovat välillä mustaakin mustemmat. Sukat kenties säästäisivät jalkoja, mutta kylllä ne pesemällä puhtaaksi lähtevät. Ja kun pesun jälkeen rasvaa jalat kunnolla ja vetää illaksi sukat jalkaan, on taas seuraavana päivänä uudenuutukaiset varpaat käytössä.

Ei ollenkaan tylsää

Nyt on niin kuuma, että uusien kukkien istutus saa odottaa. Enkä ole vielä täysin päättänyt niiden uutta sijoituspaikkaakaan. Etupihalle - takapihalle - etupihalle...  Eilen tuli taas räpsittyä kuvia kukista, lähinnä niiden kukinnoista. Minkä sille mahtaa, että ne kiehtovat vuodesta toiseen. Sammalruusukin kukkii jälleen, samoin etupihan jaloruusu Kimono. En vain lakkaa ihmettelemästä kukkien kauneutta; pionin tai ruusun kukinto tai mikä tahansa kukka. Kun sitä läheltä katsoo, ei voi olla ihastelematta tätä luonnon järjestystä.

Jalokallioisen ostin viime kesän lopulla Honkkarin alennusmyynnistä. Mielessäni olen sekoittanut sen Kaunokaiseen eli Bellikseen, jonka kukinto on samantapainen, mutta tämä jalokallioinen on huomattavasti korkeampi. Nyt kukka odottaa siirtoa suotuisampaan paikkaan, pois etupihan tuija-aidan läheisyydestä. Se ansaitsee paremman paikan.

Viimekesäinen tarjousostos, Sammalruusu on melko matala, mutta kukkii innokkaasti. Luulin sen varren ja kukkanupun pientä sammalpeitettä kirvoiksi, vaan onneksi eivät olleet. Muissa ruusuissa kirvoja on kyllä liikaakin.

Jaloruusu Kimono

 

Kimono on kiitollinen kukkija, uusia nuppuja muodostuu ahkeraan, eikä se ole kovin kärsinyt kirvoistakaan. Kirvoja kyllä sen nupuissa on, mutta silti nuput eivät tuhoudu ja kukat aukeavat ajallaan täydellisinä. Pientä moitetta itselleni siitä, etten ole ottanut kaikkien kasvieni tarkkoja nimiä muistiin. Latinankielisten nimien tietäminen auttaa taimikaupoissa, sillä aina ei suomenkielistä nimeä ole esillä. Ehkei kaikilla kasveilla edes sellaista ole.

Ketoneilikan (Dianthus deltoidea) yksittäinen kukka on pieni, mutta punaisena loistaa pitkälle.

Ketoneilikka on kiitollinen kuivan paikan maanpeitekasvi. Minun pihallani se ei ole laajentunut yhtä tehokkaasti kuin esim. Sammalleimu, mutta mukavan tiiviinä se kasvaa aurinkoisessa rinteessä.

Kärhöni on nupuilla.

Kuvan kärhö majaili yhden kesän terassilla isossa ruukussa. Kasvoi ja kukoisti. Syksyn tullen siirsin sen maahan, sillä edellinen kärhö ei ruukussa talvehtinut. Pikkupuutarhaani pystytin metallisen ruusukaaren, jonka toiseen pylvääseen istutin myös ruukussa kesän viettäneen Alppikärhön (Clematis alpina). Luulin kumpaisenkin heittäneen henkensä, vaan ei. Toukokuussa mullasta tunki ensi alppikärhö ja sitten tämä yksilö, jonka nimestä ja väristä en ole varma. Saattaa olla, että se on Jackmanii, tai sitten Rouge Cardinal tai sitten joku muu. Alppikärhö teki jo muutaman sentin pituisena yhden kukan ja sen jälkeen se on puskenut pituutta. Mielenkiinnolla odotan, millaisia kukkia näistä nupuista avautuu.

Helokki

Olopihan kukkapenkkiäni voisi kutsua gottage garden -tyyppiseksi. Siellä on vähän sitä sun tätä. Pari kesää sitten sain jonkinlaisen siisteyskohtauksen ja järjestelin kasveja ryhmittäin siten, että yhtä kukkaa olisi vain yhdessä kohdassa. Turhaa oli, sillä monet kukat näyttävät päättävän ihan itse, missä haluavat kasvaa ja kukkia. Ja sitten on niitä, jotka tuppaavat kasvamaan siellä sun täällä. Kuten akileijat, sormustinkukat ja unikot. Tästä turhaakin turhemmasta työrupeamasta oli kutienkin se hyöty, että opin tykkäämään sekasortoisesta penkistäni uudella tavalla. Mm. tämän Kultahelokin siirsin mielestäni hyvälle paikalle sillä seurauksella, ettei sitä viime kesänä näkynyt laisinkaan. Pelkäsin jo tappaneeni sen, mutta nyt tämän yksilön lisäksi penkissä könöttää kaksi ihan uutta vartta nuppuineen. Hienoa!

Sulkaneilikka

Sulkaneilikan sain kymmenen vuotta sitten vanhemmiltani heidän muuttaessa omakotitalosta kerrostaloon. Isä ei tiennyt kukan nimeä vaan kutsui sitä Kartanoruohoksi. Jotta osaisin istuttaa kasvin oikeanlaiseen paikkaan, ryhdyin metsästämään sille nimeä. Sataprosenttisen varma tuosta Sulkaneilikka -nimestä en ole, mutta neilikoiden sukuun se kyllä kuuluu. Se viihtyy hyvin auringonpaahteessa ja toimii myös maanpeitekasvina. Kiitollinen kasvi.

Tässä on seuraava työmaa odottamassa sijoitustaan. Hissukseen alkaa tulla ajatuksia, mutta onneksi tämä helle hidastaa niin ajatustyötä kuin estää lapiohommatkin. Kenties tulee tarkemmin mietittyä, minne näitä tyrkkää. Sieltä kylämarkkinoiltahan nämä mukaan tarttuivat. Katselin sopivia perhoskukkia pihalleni, ja mukaan tuli sitten muutakin. Fillarilla oli hauska kiikuttaa perennakasvit kotiin, mutta ehjänä tultiin kaikki.
 

Rodoja minulla on ollut hamasta alusta alkaen, mutta aina olen onnistunut ne tappamaan. Pihamme istutussuunnitelmaan rodoja oli piirretty ympäri taloa. Onneksi emme noudattaneet suunnitelmaa, sillä jokainen pensas olisi taatusti kuollut lumitalvien katolta pudotettavien taakkojen alle. Talon puistonpuoleisessa päädyssä on mukavan varjoisaa. Ainakin nyt, kun tuomi on kasvanut isoksi. Myös maaperä tuntuu suosivan rodon kaltaisia kasveja, joten sinne istutin pari vuotta sitten tämän puolikuolleen näköisenä kaupasta halvalla ostamani kasvin. Ja kuten kuvasta näkee, se on alkanut siellä viihtyä. Kukkia ei tänä keväänä tullut, mutta uusia lehtiä se on alkanut pukkaamaan ja näyttäisi nyt tekevän ensi kevääksi nupun alkujakin. Tässäkin jännitettävää tiedossa.

Minun kasvitietoni ei ole ammattilaisen tasoa. Ei lähimaillekaan. Ahkerasti kuitenkin haen tietoa kirjoista ja nykyisin enenevässä määrin myös netistä. Kulkiessani teillä ja turuilla vilkuilen  ympärilleni ja nähdessäni mielenkiintoisia kasveja, otan selvää niiden nimistä ja kasvuolosuhteista. Jos tykkään ja kasvi sopii suunnitelmiini, saatan sen hankkia. Voi tietysti ihmetellä, kuinka en näinä omakotivuosina ole tämän enempää oppinut. Onpa tullut käytettyä aikaa paljon muuhunkin ja paneutuminen pihaan on ajoittain ollut varsin löyhää. Aina on kuitenkin sisimmässä virinnyt into ja kiinnostus puutarhaan odottaen vain sopivaa hetkeä päästä valloilleen. Joinakin kesinä tuo into on pullahtanut enemmän, joinakin kesinä vähemmän. Mitä enemmän ikää tulee, sen enemmän haluan paneutua pihaani. Myös ilmastomuutos, luonnon saastuminen ja ihmisen ympäristölleen aiheuttamat kielteiset vaikutukset pitävät minua tehokkaammin omassa puutarhassa. Halu pienentää hiilijalanjälkeä ja pyrkimys elää hivenen terveellisemmin onnistuvat kohdallani helpommin tällä tontillani. Kun mieli tekee viikoksi kahdeksi Roomaan tai johonkin muuhun kiinnostavaan kulttuurikohteeseen, voi korvikkeeksi tunkea hanskansa multaan. Ihan samahan se ei ole - hyvällä mielikuvituksella kelpaa kyllä.